Ei ole, vaikka jokin sitkeä ääni sisimmässä haraa itsepäisesti vastaan. Elämässä – ympärillä ja omassakin – sattuu ja tapahtuu niin selittämättömiä asioita, että niihin on mahdotonta liittää minkäänlaista logiikkaa. Näin siis ihmisjärjellä “fundeerattuna” – edesmennyttä valtiomiestämme siteeraten.

Yksikään meistä ei ole voinut valita omaa syntymäänsä. Kuka sen sitten teki? Yksi aloittaa taapertamisensa kultalusikka suussa, kun toinen heti liikkeelle päästyään etsii eineksensä Kalkutassa kaatopaikalta kilpaa rottien kanssa. Jos ylipäätänsä elää ensi askeliinsa saakka. Epistä, huutaa itsekkäämpikin tarkkailija. Mikä on se elämän lottorumpu, joka sylkäisee ihmisiä niin äärimmäisen eriarvoisille taipaleille?

Ennen kuin vastaan, käymme pikaisesti läpi muutamia yleistyksiä. Niihin vilkaisten luulemme löytävämme selityksen. Sitten jatkamme omaa polkuamme. Ajattelemme, että siinä on osuutemme yhteisestä vastuusta. Pitää huolta asioistamme ja pysyä poissa toisten tieltä.

Onko Suomeen syntyminen sinun lottovoittosi? Kun kuuntelee vallitsevaa tyytymättömyyttä, läheskään kaikki eivät näytä kokevan niin. Mitä pitemmiksi markettien herkkutiskit venyvät, sitä kiljuvammaksi tuntuu yltyvän nälkä. Vai viskasiko arpa peräti ns. “hyvään perheeseen”, jonka jälkikasvun pahoinvointia sitten ihmettelee koko naapurusto?

Sallimus. Siinäkö on kohtalo, mitä vastaan on turha pyristellä? Itään päin kallistunut ajattelu toteaa vain tyynesti joidenkin syntyneen onnettomien tähtien alla. Se on jumala sellaiselle ihmiselle, jolle syystä tai toisesta todelliseen Jumalaan tutustuminen on poissuljettu mahdollisuus. Sellaisen ihmisen Jumala kyllä sallii kulkea itse valitsemaansa tietä hamaan kuolemaan asti. Mutta mikään sallimus se ei ole vaan vähemmän järkevä valinta.

Mielenkiintoista mutta totta, että aivan ääripään lähtökuopista huolimatta kenenkään päämäärä ei ole sattuman kaupunki. Ympäristön ja kulttuurin merkityksiä väheksymättä elämä on valintojen polku. Toisilla on muita useampia mahdollisuuksia valita väärin. Kaikkein heikoimmat Jumala on valinnut meidän autettaviksemme. Voi – sitä kauhistuttavaa paikkaa suuren valtaistuimen edessä, kun länsimaalaiset takeltelevat vastauksiaan kysymykseen: “Mitä teitte näille kaikkein pienimmille, kun he kodittomina nääntyivät nälkään? Tiedättekö, että teitte sen minulle?” kysyy Jeesus.

Yhdestä voittoarvasta Raamattu kyllä puhuu. Siitä on kuitenkin sattumus ja sallimus kaukana. Jo kuningas Daavid kirjoitti ilosta hihkuen: “Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani.”(Ps.16:6) Eikä Daavidin riemua taivaan kirkkaudessa lainkaan himmennä se, että päävoitto meni jakoon – potin kuitenkaan silti pienentymättä.

Kaikille, jotka ottivat Hänet vastaan (Jeesuksen), Hän antoi voiman (oikeuden) tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat Hänen nimeensä. (Joh.1:12)

Voittoarpa odottaa jokaista. Joko sinä olet vastaanottanut omasi?

Elämme kylvämisen ja istuttamisen hektisimpiä päiviä. Jos se stadilaisesta tuntuu vieraalta, niin tervetuloa piipahtamaan täällä Mutkankylässä. Joka tontilla ovat emännät( ynnä osaavammat isännät) pyrstö pystyssä penkkiensä vierellä. Koko luonto ahertaa uuden odotuksessa. Linnut paahtavat tuhatta ja sataa korsi suussa ja uutta hakiessaan ne syöksyvät ohitseni rääkäisemässä: – Sori vaan, saarnamies, tämä tontti on varattu!
Kaikki hamuavat kasvua tietoisina siitä, että ilman vaivannäköä se ei onnistu. Mutta kuinkahan moni niistä pystypyrstöisistä ajattelee touhuunsa liittyvää Tuntematonta Tekijää. Raamatussa se kerrotaan: kasvu tulee Jumalalta. Se koskee jopa talouskasvua. Ateistinkin ryytimaa on kasvun suhteen täysin Jumalan armoilla.
Kasvua on montaa sorttia. Jotakin tavoitellaan ja jotakin toista vastaan taistellaan. On kasvua ylöspäin ja tuiki tärkeää juurtumista. Mutta liian helposti liitetään kasvun kasvonpiirteisiin suuruus, pituus, paino jne. Eräs kasvun heimo on niin vähän toivottua, että jopa sen todellisuutta on ainakin muutamalla rivillä perusteltava.
On kysymys kasvamisesta pienemmäksi.
Muistini kompostia penkoessa tuli mieleen kaksi pienuudesta kirjoittamaani laulua. Ensimmäinen parkaisi päivänvaloon lasten leirillä  joskus 80-luvulla. Se meni näin: Pienenä vain, pienenä vain. Mua auta säilymään pienenä vain. En tahdo suureksi milloinkaan pyrkiä. Pienenä vain, pienenä vain.
Sehän on selvä rukous, vai mitä? Ja mielenkiitoiseksi asian tekee se, että Jumala tapaa kuunnella rukouksia. Tuollaisiakin. Mistäkö sen tiedän?
No – kun itse olen muutaman kerran unohtanut tämän rukoukseni, niin Jumala on lupauksilleen uskollisena pitänyt sopimuksesta kiinni. Ja sen seurauksena meille on tullut muutamia kolareita. Niissä tosin on muotoiltu vain minun peltejäni. Jumala on auttanut korjauksissa, mutta ei ole nähnyt tarpeelliseksi pyytää koskaan anteeksi.
Toinen laulu tämän vuosituhannen tuotetta ja tunnetumpi. Jos et voi pidätellä uteliaisuuttasi, niin löydät sen ensimmäiseltä levyltäni “Hyvää matkaa!” Laulun nimi on: Pienin askelin. Siinä on rennompi meininki tekijän vuosirenkaista huolimatta, mutta samalla ripaus kolareiden opettamaa nöyryyttä elämän liikennevilinässä. Pienin askelin, Herra, pienin askelin tahdon seurata Sua halki elämän…Auta, etten matkalla juokse harhaan polulta…Sinä tiedät, milloin kotiin saavutaan.
  Uskotko sinä, että Herraa voi seurata suurin – tai pitkin askelin? Mielessäni näen monen lukijan hymyilevän. On siis tullut sielläkin yritettyä. Voiman tunnossa on heitetty vilkku päälle, ja ei muuta kuin ohitukseen. “Siunaa Sinä, Herra!”
Ja jälleen Hän kuuli rukouksen. Matka ohituskaistalla tyssäsi ja ymmärrys palasi käsittämään, kenen tulee seurata ja Ketä. Nämä ovat jokaisen ihmisen koeistutuksia. Niiden kasvutuloksista harvemmin kerskaillaan.
Onko sitten kerta kaikkiaan väärin pyrkiä suureksi?
Tuskin niinkään voi sanoa. Mutta kyllä sen tien valinneen on syytä hankkia vahva rokote pettymyksiä vastaan. Ja oman suuruuden saavuttamiseksi ei ole enää varaa haikailla toisten hyvinvoinnin puolesta. Ja lopulta huipulle päästyään huomaa, kuinka yksinäistä ja tuulista siellä onkaan.
Apostoli Paavalia kutsutaan yhä kristittyjen keskuudessa suureksi. Kuitenkin hän heitti kaiken roskikseen Kristuksen tuntemisen rinnalla. Hän sanoi, että jos itseään kehumaan pitää ryhtyä, niin hänellä ei ole pistää pottiin kuin oma heikkoutensa. Johannes Kastaja oli samoilla linjoilla sanoessaan: – Hänen(Kristuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä.
Ja mitä kaikkea pieneksi päin kasvaminen toikaan noiden miesten elämään. Kokemuksia ja kärsimyksiä, joita kukaan täyspäinen ihminen ei kohdalleen toivo. Siksi voidaankin sanoa, että pieneksi kasvaminen on oppiaineena mahdollista vain Kristuksen koulussa. Kaikkialla muualla sen voi todetakin bluffiksi.
Saas nähdä, montako senttiä taas lähtee tänä kesänä! 

Joskus se sormi menee vielä aikuisenakin suuhun. Joko totaalisen tylsistymisen seurauksena, tai sitten silloin, jos tapahtumia kertyy nopeassa tempossa niin viljalti, ettei ehdi edes ihmetellä.
Minulle on nyt kolahtanut sitten viimeisen kirjoitukseni tämä jälkimmäinen vaihtoehto. Tekisi mieli kutsua Tapani Kansa kylään laulamaan oman aikansa ja runsaiden kokemustensa hittiä: “Mistä alkaisin?”
Kokemusten piiri on totisesti laajentunut ihan kirjaimellisesti. Liikkeelle voitaisiin lähteä vaikka pallolaajennuksesta ja sen yhteydessä neljästä yöstä espanjalaisessa lasaretissa. Hyvin nopeasti laajentumisprosessi eteni pääkopan sisäpuolelle, kunnes kuupan reunat tulivat vastaan. Silloin alkoi niin sanotusti puristaa – eli lääketieteen termeillä – ahdistaa. Ei kuulemma mitenkään harvinaista tämän kaltaisissa tilanteissa.
Marbellan sairaalassa maatessani muistin miettineeni kolme vuosikymmentä aikaisemmin, että miltähän tuntuisi joutua täkäläiseen hoitolaitokseen – vieläpä kielitaidottomana. Nyt visiointini sai osittaisen vastauksen. Jännittämistä espanjalaisen hoitokäytännön kohteena riitti hyvinkin omiksi tarpeiksi, vaikka pystyin kaiken aikaa kysellen olemaan kärryillä siitä, mitä kulloinkin on tekeillä ja suunnitteilla.
Jouduin häveten tunnustamaan itselleni, että vuosikymmenien takaiset rempseät rohkaisuyritykseni mahtoivat jäädä tuloksiltaan sangen laihoiksi. Toisaalta ymmärsin tärkeimmäksi laupeudenteoksi pelkästään sen, että kävin ahkerasti sairaalaan joutuneita suomalaisia tapaamassa. Siinä – ja vähintään sen verran – onnistuin astumaan sisälle espanjalaiseen hoitokulttuuriin.
No – päässä ampiaspesää pyöritellen kotiuduin hoito-ohjeiden kanssa. Ikävä omaisten pariin oli polttava. Kuuden päivän kuluttua nousin tuliterän stenttini kanssa koneeseen ja kohti Hannelen kainaloa. Vaikka sairaskertomusta voisi palstatolkulla jatkaa, lopetan sen tähän. Elän tänään.
Jaakko Löytty totesi olevansa kahden maan kansalainen. Pistänpä pokkana yhden paremmaksi. Jos nyt jätän lopullisen kotimaani hoidetun sydämeni aarteeksi ja keskityn jälleen kerran elämään suomalaisena Espanjassa ja espanjansuomalaisen Suomessa. Uskokaa pois, se osaa olla välistä ylitsepursuavan hämmentävää. Niin eri tavalla voi asioista ajatella, niitä toimitella ja jonkinlaisia tavoitteitakin asetella.
Hannele on meistä se, joka on saanut kyseenalaisen ilon olla useammin matkan päällä. Voi teitä joitakin onnettomia, jotka jaksatte hänen osaansa kadehtia. “Eikö se ole ihanaa, kun saa noin usein matkustaa”, he huudahtelevat.
Kuulkaa, ihan oikeasti: ei se enää muutaman kerran jälkeen ole. Mitä tuumisit itse siitä, että eräänä päivänä sinulta häviääkin tunto siitä, mihin sinä kuulut? Mistä olet lähtenyt ja minne käyt matkasi nyt, jos näin runolliseksi heittäydytään. Ja millainen on sen kuusen ääni, jonka juurella asunto?
Sillä juuria me tarvitsemme jokainen voidaksemme hyvin. Ja siksi nämä juurettomuuden kysymykset vievät uskossa elävän ihmisen ajatukset oikotietä kaikkein tärkeimpään. Hengellinen oppi-isäni Mauri Víksten sanoi jo 80-luvulla, että nykypäivän ihmisestä on tullut jälleen paimentolainen. Lukemattomat hengelliset laulut ammentavat tunteensa kristityn taivasikävästä. Jostakin todellisesta kodista, missä remontin ja jokapäiväisen ylläpidon huolet ovat iäksi takana. Pysyvästi unohduksissa.
Näitä tämän pohdiskelun viime rivejä Fuengirolan rantakadun varrella laatiessani olen kiitollinen Jeesukselle, että Hän on valmistanut minulle ja rakkaalle Hannelelle valmiin kodin. Kaksi paimentolaista saavat katoamattoman soppensa. Emmekä tällää kylttiä ovenpieleen: yksityisalue, pääsy kielletty! Joka ilta soittelemme ja siunaamme rakkaitamme tällä taivasikävällä.
Perillä meiltä ei ihastelu pääty. Milloinkaan.

Harvoja asioita on vertailtu niin paljon kuin uskontoja. Kun oikein ajatellaan, se on samaan aikaan sekä hupaista että epätoivoista puuhaa. Miksi?

Jos lähtökohdaksi otetaan sana “uskonto”, siirrytään jo lähtöruudussa metafyysisille alueille. Ja epätoivo nousee siitä, ettei kukaan tavallista leipää syövä ihminen voi väittää tietävänsä, millä tavalla joku toinen harrastamansa uskomuksen sisällön mieltää. Analyysin lopputulos on virhemarginaaliltaan paljon hatarampi kuin puolueiden vaaligallupit ja kaiken lisäksi se on epäreilu. Taas voidaan kysyä: miksi?

Vaikka puettaisiin erotuomarin raitapaita päälle, ei kukaan ole vertailluissaan puolueeton. Omat mieltymykset ja ennakkoluulot ratkaisevat paljon siinä, millä asenteella taklaamme toisella tavalla uskovia. Suuri virhe onkin siinä, että me näissä omantunnon kysymyksissä luotamme omiin tuntosarviimme kuin pässi omiinsa.

Vieläkö löytyy jotakin postia Jobilta, mikä tekee uskontojen vertailusta loton kaltaista tuuripeliä?

Löytyypä hyvinkin. Vaikka kaikki eivät sielun olemassa oloa myönnäkään, niin sielullisuuden merkitys on useimpien tiedossa. Samaan käsitysten kategoriaan kuuluu henkisyys ja sinne on sijoitettava myös materialistien ja humanistien kavahtama hengellisyys. Jokaisessa mylläävät jossakin määrin sielullisuuden efektit. Tosin spontaaniset ilmaisut ovat espanjalaisessa futiskatsomossa voimakkaampia kuin suomalaisten potkupallo-ottelussa – ainakin selvin päin. Valitettavasti sielullisuus ei kaihda kirkkosaleja ja minareettejakaan. Siksi mukavilla tai vähemmän kiehtovilla fiiliksillä ei uskontojen paremmuutta voi määritellä.

Yleisimpiä ansaan ajoja tapahtuu silloin, kun henkisyyttä ei kyetä erottamaan hengellisyydestä. Siksi esim. joogasta on tullut monille kristittynä itseään pitäville ihan salonkikelpoinen henkinen ravintolisä. Eikö se sitten sitä ole?

No ei. Otetaanpa pieni pätkä rautalankaa. Henkisyys on jotakin, mitä voit harrastaa, harjoitella. Sen usein kyseenalaisiin saloihin voi päästä keskittymällä ja erilaisten mietiskelymetodien avulla. Ne reitit eivät koskaan johda ihmistä hengellisyyteen.

Miksi minä olen Jeesusta seuraamaan pyrkivä kristitty? Miksi en ole edes kokeilun vuoksi flopannut aidan yli maistelemaan muuta ruohostoa?

Henkisyyteen voit siis sukeltaa aikaa uhraamalla kuin mereen ainakin. Hengellisyys annetaan ihmiselle hänen itsensä ulkopuolelta. Raamattu vakuuttaa kerran toisensa jälkeen, että väärentämätön hengellinen elämä on Jumalan lahja. Se annetaan ihmiselle sulasta armosta, ilmaan minkäänlaisia saavutuksia ja suunnitelmallisia pyrkimyksiä. Kuten minutkin, Jumala pelastaa hädässä Hänen apuaan huutavan ihmisen juuri sellaisena kuin hän silloin sattuukin olemaan. Muutokset seuraavat myöhemmin. Jumalan aikataululla.

Tarttuiko tästä mitään sinun haaviisi? Uhraa kuitenkin vertailussasi tovin aikaa seuraavan väittämän pohdiskeluun: kristinusko ei ole itse asiassa uskonto lainkaan yhtä vähän kuin uskonnollinen elämäntapa. Todellinen kristinusko on uusi elämä Kristuksessa. Sitä sopii kokeilla. Sillä on takuu. “Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tietämään, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani”(Jeesus) Johanneksen evankeliumi 7:17. 

Ne ovat lapsen kasvot.
Mutta sittenkään emme tahdo sanoa: sen pituinen se. Tai: oi – niitä onnen aikoja. Kyllä Jumala on luonut meidät onnen etsijöiksi. Eikä vain etsijöiksi, vaan myöskin löytäjiksi.
Onnen onkiminen onkin sitten aivan toinen juttu. Mielikuva täydentyy, jos kuvittelet itsesi kykkimässä pilkkiavannon äärellä. Tiedät kyllä, että jään alla liikkuu isoa saalista. Mutta missä se piilee? Ja yleensä jää sulaa uimavedeksi, ja suuri saalis kutistuu sinteiksi.
Sellaista on ihmisen onnen etsintä, jos se jää erilaisten lottoarvontojen varaan. Se kuuluisa maalaisjärki puheenvuoron saadessaan sanoisi heti, että mahdollisuudet ovat olemattomat. Valitettavasti sitä ääntä kuunnellaan liian harvoin. Enemmän toista joka vakuuttaa: isoa kalaa kannattaa aina pyytää.
Nämä ovat perusasetelmat sille tosiasialle, että maailmassa on aivan liikaa onnettomia ihmisiä. Onnelle asetetaan vääriä odotuksia. Toisin sanoen: onnea etsitään vääristä paikoista.
Aurinko on onnellisten kasvojen symboli. Paitsi sisäistä mielihyvää, hymyileminen tekee hyvää kaikille kasvoille. Hymy on omien kasvolihaksien kuntosali. Paljon hymyilemällä jätämme plastiikkakirurgit puukkoineen vyötärön korkeudelle. Ja – mikä mahtavaa, hymy voi tarttua. Usko pois, suomalainen: se todellakin voi!
Siksi viisaus paljastuukin siinä, paljonko lasten seura meitä kiinnostaa. Miten sinä määrittelet sen, mikä on lapsellista ja mikä taas aikuiselle kuuluvaa? Milloin viimeksi olet kuunnellut lapsen hymysuin tekemiä havaintoja ihmeellisestä maailmastamme? Onko hymy tarttunut – edes hetkeksi? Vai hymähteletkö vain lapsen lapsellisuudelle?
Ajatellaanpa sitten sitä niin sanottua aikuisuutta. Oletko esim. tupakoitsija? Uskallatko ihan rehellisesti pysähtyä ajattelemaan, miten lapsellisen typerää puuhaa tupakoiminen on? Se ei vain näytä siltä, vaan se todella sitä on. Siinä ei ole järjen hiventäkään, eikä se tupakkateollisuuden lisäksi ole tehnyt ketään onnelliseksikaan.
Suurilla viisauksilla ei ole parasta ennen päiväystä. Hovirunoilija Aasaf päättää psalmin 73 toteamalla: – Minun onneni on olla lähellä Jumalaa.
Ei Aasaf koko aikaa temppelissä istunut onnea vaaliessaan. Hän yksinkertaisesti luotti Jumalan varjelukseen ja rukoili Hänen johdatustaan. Ajattomuudessaan ylivertainen neuvo kaikille onnen etsijöille. Sinäkin voit huoletta luopua onnesi pilkkimisestä. Raamatussa sanotaan, että kun me lähestymme Jumalaa, niin Hän lähestyy meitä. Siinä kohti käymisessä ihmisen askel on pieni, mutta se riittää. Lopputuloksena molemmat hymyilevät. Sinä Jumalan läheisyydestä ja Jumala siitä, että sinä halusit Hänen lähelleen.
Tahdotko sinä onnen kasvot?

Maailmamme on juuri nyt jännittynyt poikkeukselliseen epävarmuuden tilaan. Suurvaltojen johtajat ovat sumeilematta paljastaneet pyrkivänsä voimakkaampaan maailmanhallintaan. Kylmän sodan jälkeen sulanut jännitys on viimeistään USA:n presidentinvaalien jälkeen tiivistynyt nopeasti. Donald Trump on vannonut tekevänsä Amerikasta jälleen suuren. Vastaavasti Vladimir Putin on jo aikaisemmin asettanut tavoitteeksi palauttaa Venäjälle sen entinen suurvalta-asema ja vankempi sotilasmahti. Ja kolmanneksi suurvaikuttajaksi on ilmoittautunut Kiina. Sen laajentumishaluille löytyy selitys myös sekä tilan-, että raaka-aineiden kasvavista tarpeista.

Muu maailma on tässä mittelössä joutumassa katsomoon. EU on osoittautumassa pelottavan voimattomaksi. Se ei kykene ratkaisemaan edes sisäisiä erimielisyyksiään. Syystäkin on esille nostettu huoli siitä, että tulevaisuuden suuret suuntaviivat ja etupiirit määritellään Euroopan pään ylitse. Osana on jäädä suurvaltojen armoille. YK:stakaan ei näytä olevan muuhun kuin sorvaamaan Israelia sortavia päätöksiä.

Eri puolilta maailmaa kiirii viestejä siitä, kuinka ahdistus on lisääntynyt kaikkien ikäryhmien keskuudessa. Olemme tulleet Jeesuksen ilmoittamaan aikaan: “Ihmiset menehtyvät pelätessään ja odottaessaan sitä, mikä kohtaa maanpiiriä…”(Lk.21:26). Fanatismi ja omien etujen suojelu nostaa ihmisryhmiä toisiaan vastaan. Tämä näkyy epäluuloisuutena, jonka pienet lapset helposti huomaavat vanhempien käytöksestä.

Joko seuraavat Jeesuksen sanat herättäisivät kiinnostusta? “Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon”(Mt.11:28). Pelko ja epävarmuus ovat raskaita taakkoja kenen tahansa kannettavaksi. Päivä päivältä ne syövät voimavaroja, joita niin kipeästi tarvittaisiin tulevien aikojen rakennusaineiksi. Monet, aivan liian monet luopuvat toivosta ja vaeltaa laahustavat eteenpäin ilman tietoista päämäärää. He kokevat olevansa kohtalon armoilla.

Edellä mainituista – ja monista muista – syistä johtuen evankeliumin sanoma on nyt tarpeellisempi kuin koskaan. Jumala on luvannut antaa jokaiselle Hänen apuaan vilpittömästi etsivälle tulevaisuuden ja toivon(Jer.29:11). Se tapahtuu siten, että avuttomuutensa tiedostava ihminen nöyrtyen polvistuu Jeesuksen eteen. Kaikille, jotka siinä syntinsä tunnustaen antavat elämänsä Hänen käsiinsä pääsevät Jumalan armoihin. Se on maailman turvallisin paikka. Jumalan käsissä olevalle ihmiselle ei tapahdu mitään sattumalta. Niistä käsistä ei mikään valtarakennelma kykene Jeesukseen turvautuvaa riistämään.

Jumalan armossa elävälle ihmiselle paras on edessäpäin. Näytti tai tuntui tänään miten hyvältä tai huonolta tahansa.

Vuodenvaihde on inventaarien ja tilastonikkareiden sesonkiaikaa. Viime aikoina tosin on keksitty uusi lääke sijoittajien yöunia tasapainoittamaan (tai sotkemaan). Sitä kutsutaan kvartaalitaloudeksi. Poliitikkojen vastaava potenssilääke tunnetaan kuukausittaisina kannatusmittauksina.

Kuinka paljon mieltä kaikessa tuollaisissa on, sitä en ole kykeneväinen mittaamaan. Jumalan palvelijana tosin elän ihmisten keskellä hyvinkin voimakkaiden polarisaatioden ilmapiirissä. Kun keskustelu lipuu hengellisille vesille, nousevat vahvasti pintaan alku ja loppu. Aloittaminen ja tahdonmukainen tai väistämätön lopettaminen.

Ihminen on aina luottanut liikaa tuleviin päiviin. Tuollainen naivi hyväuskoisuus ei merkitse samaa kuin usko tulevaisuuteen. Tulevien päivien varaan heittäytyminen pistää ajopuuteorian käytäntöön. Tulevaisuuteen uskominen vaatii enemmän konkreettisia perusteita. Millaisia ovat ne pilarit, joiden varassa tulevaisuus esittäytyy turvallisena – jopa houkuttelevana?

Oman – ja miljoonien muiden – kokemuksen mukaan Jumalan lahjoittama usko täydelliseen pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta on valoisan tulevaisuuden mittarissa ylivoimainen. Mutta silloin on parasta luopua almanakasta sovinnolla. Jos tavoitteena on toivo paremmasta, niin kvartaali on liian pitkä ja vuosi auttamatta lyhyt aika onnellisuuden ja mielenrauhan saavuttamiseksi.

Että mitäkö tarkoitan? Sitä vain, että Jumalan käteen on parasta tarttua tänään, jos sitä tarjotaan. Ei sitten joskus, kun sattuu olemaan muilta kiireiltä aikaa – tai ambulanssissa kuunnellen sireenien soittamaa omaa loppusoittoansa.

Yhtä suuri harha on odottaa taivaallista pikaonnelaa. Jos sen on tultava tähän ja nyt justiinsa, ei pidä erehtyä Jumalan lähtevän mukaan siihen peliin. Onnellisuuden aamu valkenee koko kauneudessaan vasta viimeisen auringonlaskun jälkeen. Silloin, kun kaikki kellot ovat pysähtyneet.

Älä siksi Sinäkään lähesty tulevaa vuodenvaihdetta menetettyjä mahdollisuuksia surren tai tulevien päivien järistyksiä peläten. Näitä riviä lukiessasi elät juuri niitä hetkiä, jolloin Jumalan käsi ojentuu puoleesi täynnä toivosta rikasta tulevaisuutta. Jos et usko minua, niin usko ainakin Jumalaa. Hän nimittäin lupaa Jokaiselle Häntä avukseen huutavalle ihmiselle tulevaisuuden ja toivon. (Jer.29:11)

Kas, siitä alkaa aika, jonka vaihteita ei tarvitse, ei kannata eikä edes voi mitata.

Yksi kuukausi jäi mokoma taas väliin ilman kirjoitusta. Se lienee oppinut tapansa sydämeltäni, joka viime aikoina on myös ottanut tavakseen poiketa silloin tällöin omasta rutiinistaan. Mutta koska nyt kirjoitan, niin ei se ole kuitenkaan minuun vielä lopullisesti kyllästynyt.
Jos tämä olisi vlogi, niin voisitte kuulla taustalta Välimeren lempeää huokailua. Se on niin elävää, että tunnen lähes pakonomaista tunnetta kutsua sitä persoonapronomilla häneksi. Vierailin äskettäin kodissa, missä perheen nelijalkaista väkyttäjää toisinaan suorastaan teititellään.
Viime keväänä meidät irtisanottiin todella mukavasta asunnostamme. Emme möykänneet tai esiintyneet muutenkaan paheksuttavasti. Asunto vain pistettiin myyntiin. Ja kaupan se on edelleenkin, jos asia jotakuta hyvää asuntoa etsivää heräsi kiinnostamaan.
Itse emme evakkoon joutumisesta olleet suuresti moksiskaan. Koko tänne palaamisen jatko oli vaakalaudalla meidän molempien kunnon sekä Hannelen työolosuhteiden vuoksi. Kesän kirjavat kuulumiset olettekin lukeneet aikaisemmista blogeista kuten senkin, että Espanjasta sitä sitten itsemme taas löydettiin.
Nyt voin puhua monikossa, sillä suuresti kaipaamani Hannele tuli viime viikolla mukanaan järjestys, joka jotenkin kummasti oli minun itsenäisessä hallinnassani päässyt nyrjähtämään.
Toiveissamme on ollut päästä kerran asumaan täällä meren rannalle. Nyt katselen tuonne pimeyteen, mistä aaltojen kuiske kuuluu. Toive on toteutunut, ja huomenna auringon kultainen kehrä nostaa meren sylistä kultaiset terveisensä taivaan ja maan Herralta, jonka armahdettuja lapsia saamme olla.
Meri, tuo meri! Se puhuttelee minua vahvemmin kuin ehkä osaatte kuvitellakaan. Vaikka sen aallot rantautuvat tasaiseen tahtiinsa, ei sen puhe ole koskaan jankuttavaa. Sillä on riittänyt aina tuoretta sanottavaa halki vuosituhansien. Meri on auktoriteetti. Ihaillen katselen, kuinka kiireinen maailmanihminen toisensa perään pysähtyy kunnioituksesta sen edessä. Katselemaan, kuuntelemaan, koskettelemaan, haistelemaan – jopa maistamaan.
Meri, kesytön meri. Vielä tänä syksynä se ei ole näyttänyt meille rantakadun asukeille – kalastajista puhumattakaan, kuka käskee ja ketä. Nekin päivät tulevat, tiedän sen ja joskus jopa odottelenkin niitä. Korkealla ilmassa lentävien vaahtopäiden myötä Kaikkivaltias auttaa minua ja toisia halukkaita ymmärtämään oman kokonsa. Ja tiedättekö: se ei tunnu lainkaan pelottavalta? Miksikö ei? Koska tuossa pauhussa pieni lapsi kuulee voimakkaan Isänsä äänen.
Ja sitten, päivän muutaman perästä Hän jälleen käskee tuulta ja aaltoja menemään takaisin majoillensa. Aivan kuten silloin kerran Galilean merellä säikähtäneiden ammattikalastajien ihmetellessä.
Ei siis ihme, jos meri on ollut paitsi ravinnon niin myös runoilijoiden ehtymätön aitta. Sen lempeä syli, myrskyävä raivo ja loppumaton värien kirjo. Omakin toivomukseni on, että tilaisuuden saatuani ymmärtäisin kitaroineni pysähtyä sen äärelle vielä viimeisiä viisuja ammentamaan. Sillä näinhän se vain on, kuten eräs minulle rakkaimmista hengellisistä lauluista päättyy:

Meren tiedän voimakkaan, kotiinpäin vie aalloillaan
Armon meri se on, armon meri se on
Veri Jeesuksen on

Jos oleilet näinä aikoina täällä Välimeren rannoilla, on nopea keino selvittää oletko sydänsairas. Senkun otat rantatuolin ja tälläydyt hietikolle, niin koetulos valmistuu tunnin kuluessa. Itselleni on diagnoosi varmistunut jo aikaisemmin, mutta tuhannet lomailijat ovat jälleen antautuneet testiin. Kymmenkunta heistä on saanut positiivisen tuloksen, mutta itse elämä on päättynyt siihen rantatuoliin.

Jumala armahti minua siinä kesän mittaisessa koulussa, mistä kerroin edellisessä blogissani. Siinä kasvatettiin miestä niin pieneksi, että alkupäivät täällä on tullut otetuksi vastaan ehkä entistä aidommalla nöyryydellä ja kiitollisuudella. Saan sittenkin vielä jatkaa – päivän etapin kerrallaan – Jumalan elonpelolla. Juuri sellaisissa tehtävissä, jotka ovat vuosikymmenien saatossa käyneet todella rakkaiksi.

Eräs suurimmista siunauksista muodostuu ehkä siitä, kun olen saanut oppia luopumaan suurista suunnitelmista. Jos joku katsoo moisen uskon heikkoudeksi, niin siitä vaan. Mutta kesän kokemukset paljastivat ainakin omalla kohdallani sen, että juuri omat suuret suunnitelmat ja voimiin nähden kohtuuton matkavauhti aiheuttivat sen, että Amigo liputettiin varikolle. Se ei ollut alkuunkaan ensimmäinen kerta, mutta vuosirenkaiden myötä pysähdys näyttää muodostuvan aina pidemmäksi. Ei kestä enää elämän hellettä entiseen malliin.

Tästä onkin lyhyt matka irvistämään markkinatalouden vaatimuksille aina vain lisääntyvästä tehokkuudesta. Sanotaan miten kauniisti tai rumasti tahansa, niin näiden markkinavoimien ahneus ja Jumalan ihmiselle tarkoittama tekemisen ja levon tasapaino ovat sovittamattomassa ristiriidassa. Muita osoittelematta voidaan sanoa, että meillä kaikilla lienee oma hintamme, minkä saadessamme olemme valmiita ulosmittaamaan omista ja läheistemme voimavaroista yli kohtuuden. Ulkoinen menestys on juuri tällä hetkellä maailmassamme vahvasti niskanpäällä. Lepoa ja sisäistä rauhaa siirretään aina vain tuonnemmaksi. Siihen asti, kun tulee enemmän aikaa.

Kuka sinulle ja minulle on luvannut enemmän aikaa, kun meillä on juuri nyt? Ja koska se aika koittaa? Jos ei itse kuuntele Jumalan säätämiä sensoreita sisällään, niin kuka sinut nostaa oravanpyörästä?

Elämän uuvuttavimmat helleaallot syntyvät vaatimuksista. Omista ja toisten asettamista. Kun riittävän suuri osa ihmiskuntaa on tuon lämpöhalvauksen kypsyttämää, ovat seuraukset arvaamattomia. Toisille äyskiminen ja yleinen kärttyisyys ovat silloin lievimpiä oireyhtymiä. Lopulta kokonaiset kansakunnat nousevat veriseen kapinaan toisiaan vastaan.

Minulla olisi ollut aikaisemminkin mahdollisuus todelliseen down shiftaukseen. En puhu nyt niinkään vähäisestä varallisuudestani kuin siitä harhakäsityksestä, että Jumalan kohdalleni tarkoittamat tulokset ovat riippuvaisia omista tietoisista ja itse kohdentamistani voimanponnistuksista. Olen vähitellen oppimassa kiittämään siitä, että Jumala on savenvalajan pöydällään pienentämässä minua oikeaan kokooni. Helle on helpottamassa.

Silloin jo järkikin sanoo: Jätä, hyvä mies, suuremmat saappaat rauhaan!

Suomessa koulukausi on jälleen käynnistynyt. Muiden ikääntyneiden tavoin katselen myhäillen ja varjelusta rukoillen pienten touhukasta sukeltamista oppimisen seikkailuun. Varmasti meille itse kullekin palautuvat jälleen “oi ne ajat”, jolloin sydän jännityksestä pamppaillen astelimme koulupolulle.

Koulukalenteri olikin sitten käskyttäjämme seuraavat kymmenen-kaksikymmentä vuotta. Erivärisiä lakkeja painettiin päähämme. Kouraan lyötiin todistuksia, joissa allekirjoituksin ja leimoin vakuutettiin, että silloin olimme valmistuneita. Monet unelmat saivat täyttymyksensä. Meistä oli tullut valmiita. Niin me luulimme.

Vuosien mittaan ovat luulot karisseet. Jos jonkun kypsempään ikään ehtineen kohdalla näin ei ole vielä tapahtunut, on koulutuksesi vielä pahasti kesken. Saatat olla jopa täysin tietämätön, että kouluista tärkein – nimittäin Jumalan koulu – odottaa Sinua pulpetteineen. Tai sitten et ole uskaltanut vielä sen koulun kynnyksen ylitse astua.

Itse olen viettänyt nyt syksyyn kääntyvän kesän Jumalan erikoisluokalla. Tarkkailuluokalla. Kertauskurssilla. Tukiopetuksessa. Kysymyksessä on ollut lähes kirjaimellisesti sisäoppilaitos. Jalkaani ei ole pantu aivan palloa, mutta eräänlainen lieka joka tapauksessa. Omalta luonnonkauniilta kotitontiltamme en ole juurikaan saanut poistumislupia.

Palvelijansa lääkärit Jumala laittoi lukemaan minulle sellaiset ukaasit, että aina sydänoireiden ilmaantuessa  kaikki se mitä silloin olenkin tekemässä – tai suunnittelemassa, on lopetettava siihen paikkaan. Käytännössä rajapyykeiksi muodostuivat postilaatikko sekä toiseen ilmansuuntaan parinsadan metrin päässä rehottavat vadelmapuskat.

Aamuisin, kun Hannele lähti töihin, niin oma kesäkouluni jatkui ulkoisessa hiljaisuudessa. Eipä pilkottu puita. Ei kirmattu linnunlaulun säestyksellä lenkillä. Ei laulettu ja soiteltu. Miksi? Koska tuli oireita, joiden vuoksi… – no niin, tiedät jo loput.

Mutta Suuri Tukiopettaja oli paikalla. Oli jokaikinen päivä ja hetki. Osasi käyttää hiljaisuuden ääntä äärimmilleen, ja sitten kun olin pakahtumaisillani ajatusteni tuskaan, otti tulpan pois antaen kuulla oman äänensä. Ja se oli Hyvän Paimenen ääni, se.

Uskonystävät eivät ole koskaan tuntuneet sen rakkaammilta kuin silloin, kun en  saanut heitä tavata. Kaikkein suurinkin kippurasarvi Herran lampaiden joukossa olisi noina päivinä tuntunut syleilyssäni aivan pehmoisimmalta enkeliltä. Erikoisen vaikea pala nieltäväksi oli se, kun en päässyt osallistumaan rakkaan Turistikirkkomme kesätapahtumaan. Mutta soittaessani sinne tervehdykseni, sain tuon lyhyen keskustelun aikana vahvan sisäisen kosketuksen siitä rakkaudesta, millä he silloin ja tulevina päivinä puolestani rukoilivat.

Sinä, jolle rukouksen maailma on vierasta, haluan jälleen ja uudelleen painottaa: rukous auttaa paljon. Jeesuksen nimessä ja Hänen voimassaan rukouksen vaikutuksella ei ole rajoja. Ainoa ehto on, että pyrimme elämässämme etsimään ja kunnioittamaan Hänen tahtoansa.

Viime keskiviikkona 10.8. oli itseni ja monien esirukoilijoiden odottama päivä. Olin silloin Tampereen Sydänsairaalassa tutkimuksissa. Etukäteen oli annettu ymmärtää, että edessä saattoi odottaa mitä vain. Nopeita toimenpiteitä. Jonotuslippu leikkaukseen, minkä myötä lähitulevaisuus jatkuisi jo tutuksi käyneessä erityisluokassa. Se siirtäisi paluuni Turistikirkon tehtäviini vähintäänkin hamaan tulevaisuuteen.

Mutta, mutta, mutta. Kävelinkin ulos tuosta upeasta tutkimus- ja hoitokeskuksesta jo varhain iltapäivällä. Tarkkailulieka oli poistettu jalasta ja dosentin arvoisen palvelijan lähtöpassit jäivät soimaan korvissani: – Lähde sinne Espanjaan ja ota yhteyttä, jos et pärjää.

Näin myönteistä ratkaisua ei Amigon uskolla osannut odottaa. Kaveriksi potilashotelliin – ja ilmeisesti Espanjaan saakka – jättäytyivät kuitenkin rytmihäiriöt. Hankalat ja tavallista runsaammat, kuulemma. Ja siinä niiden veijarien kiusantekoa kuunnellessani juolahti mieleen, että ette suinkaan te ole juuri niitä pistimiä, jotka aloititte oman kiusantekonne jo apostoli Paavalin kohdalla. Eivät mokomat vastanneet muuta kuin parilla mojovalla muljahduksella.

Kun tätä kirjoitusta lukevat ehkä tavallista useammat, niin tahdon näiden kokemusteni kautta johdattaa teitä kaikkia ajattelemaan ennen muuta omaa paikkaanne Jumalan suunnitelmissa. Suostumista Hänen kouluunsa. Voitte etsiä lohdutusta siitäkin, että kai Jeesus minun kanssani selviää, kun kerran selviää se jukuripää Amigonkin kanssa.

Ja jos vaikka tulevana talvikautena Turistikirkon tilaisuuksissa tavataan, niin oletpahan ainakin yhdestä mahdollisesta ilmiöstä etukäteen selvillä.

Jos nimittäin Amigo -pastorille saarnaa pitäessään pamahtaa sellainen oudon keskittynyt ilme kuin lapselle potalla, niin tiedät, keiden kanssa siellä kravatin takana kättä väännetään.

Kiitos kaikille tutuille ja sellaisillekin, joiden kanssa toivottavasti tutustutaan!

Amigo