Huomaan kirjoittavani jälleen joulun aikaan. Muistan tehneeni niin aikaisemminkin. Muistot ja tulevaisuus kilpailevat paalupaikasta ajatuksissani. Tuskin olen ainoa, jolle erikoisesti vuoden vaihteen aikana käy näin. Oman lisänsä tuo minulle se kasvava ristiriitaisuus, mitä koen jouluksi kutsutun juhlan keskellä. Jos syntipukiksi pystyisi nimeämään ympärillä tiukuja helisyttävän maailman, voisi kai tyytyväisin mielin vetäytyä omaan joulurauhaansa. Mutta valkeaa joulua samentaakin se, että ristiriitaisuudet kumpuavat omasta sielunmaisemasta. Vaikka minullekin syntyi Vapahtaja pelastamaan minut taivasta varten, Hän ei pelastanut minua kokemasta myös ihmiskunnan kaamosta. Se ajaa meidät etsimään lohtua jos minkäkinlaisen nuotion loimusta. Yhä synteettisemmäksi rakentuva joulu on mitä petollisin sekoitus tarkoituksella mystiseksi jätettyä perinteestä ja uusimpien trendien mukaiseksi päivitettyä viihdettä.

Vapahtajan on yhä vaikeampaa löytää sijaa majataloista. Minunkin sydämeni majatalosta.

Runsas viikko sitten kävelin ulos suomalaisesta sairaalasta. Takana oli onnistunut leikkaus. Hoitava henkilökunta oli omalla asennoitumisellaan tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Siunasin heitä heitä sydämestäni. Siinä kävellessäni kysyin itseltäni: osaanko olla kiitollinen?

Vaikka en mielestäni ole koskaan lukeutunut pahimpiin valittajiin, oli kysymys jälleen paikallaan. Ei nimittäin se, että malttaa suitsia suunsa valittamiselta, kerro vielä paljoakaan sisimmän aidosta kiitollisuudesta. Jos haluan kiitollisuuden merkitsevän jotakin itselleni ja toisille, on minun päästettävä se julkisuuteen. Asenteeni tahtoo pyrkiä vapaaksi työttömyydestä. Ryhtyä sanoiksi ja teoiksi.

Tulevaisuus on siirtämässä meitä luovuttamisen aikoihin – suostumme siihen tai emme. Suomalaisina olemme saaneet tottua niin monen moiseen hyvää, että olemme aikoja sitten vaihtaneet kiitollisuuden alati kasvaviin vaatimuksiin. Kylläisyys on kasvattanut nälkäämme. Kuitenkin meillä sotien jälkeisillä polvilla ovat olot olleet auvoisia. Jumalan armosta ja edellisen ikäluokan uhrauksien ansiosta vapaus ja turvallisuus  ovat olleet meille itsestäänselvyyksiä. Koulutusmahdollisuuksistamme on enemmän kuin puoli maailmaa kateellinen. Ja Suomi -äiti hoitaa lapsiaan, vaikka he viettäisivät aikaansa rakentaen aivan muuta kuin oman maansa menestystä. Laskin, että Suomi joutuu lypsämään minulta neljä vuotta veroeuroja, ennen kuin leikkaukseni aiheuttamat kulut on kuitattu. Sitä ennen on kuitenkin todennäköisesti uutta remonttia edessä, joten piikki saattaakin vain kasvaa. Osaatko siis, mies, olla edes suomalaisuudestasi kiitollinen?

Kun nyt saan toivottaa Jumalan siunaamaa tulevaisuutta teille kaikille, joiden kanssa olen saanut tätä elämän purjehdusmatkaa taittaa, tahtoisin muistuttaa teitä – yhtä hyvin kuin itseäni: kylvämisen ja niittämisen laki pätee myös kiitollisuuden tai tyytymättömyyden siemeniin. Kun tulemme kohtaamaan yhä kasvavaa tyytymättömyyttä, olemme vaarassa tempautua mukaan sen imuun. Sitä on aktiivisesti vastustettava, eikä mikään toimi siinä tehtävässä paremmin kuin kiitollisuuden seerumi.

Jospa aloittaisimme jokaisen päivämme poimimalla elämästämme yhden asian, josta voimme ihan hyvällä syyllä olla kiitollinen. Alkuun päästyään huomaa, että niitähän löytyy paljon enemmän kuin osasi arvatakaan. Ja kaiken perimmäisenä vaikuttajana on Hän, joka on niin paljon maailmaa rakastanut, että antoi aikonaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän. 

Hei, mennäänkö peilin eteen?
Peilin eteen meneminen on tätä nykyä trendikästä. Tai -ainakin siitä puhuminen. Itse ratkaisevan askeleen ottaminen onkin sitten jo toinen juttu. Kuten jokainen trendikäs siis tietää, nyt ei ole kysymys ulkoasun viimeistelystä.
Erityisesti urheiluväki on aktiivisesti pyrkimässä peilin eteen. Ehkä juuri heidän ansiostaan on idea avautunut myös katsomon puolelle. Paremmat tulokset edellyttävät eilisen virheiden analyysia. Jos ei ole halua oppia niistä, saa jatkossa tyytyä hurraamaan toisten menestykselle.
Suomen edellinen hallituskin kertoi menneensä peilin eteen. Mahtoiko korjausliike myöhästyä, ennen kuin vaalit pukkasivat väliin. Poliitikot näyttävät näin tavallisen kansalaisen silmillä katsottuna viihtyvän tivolin peilisaleissa. Niin erilaisia tulkintoja he havaitsevinaan samoista tilanteista.
Ruotsin pääministeri hieraisi silmiään, ja mitä hän näkikään? Hyvänen aika! Me olemme olleet aivan liian sinisilmäisiä. Niin mukavilta kuin pumpuliset unelmat näyttävätkään, on jonakin päivänä kuitenkin uskallettava avata silmänsä katsomaan elämän todellisia kasvoja.
Rehellisen ihmisen – yhtä hyvin kuin kansakunnankin – on uskallettava kohdata itsensä sellaisena kuin on. Aivan ilman varjotodellisuutta. Mikäli tarkoitus on kehittyä eteenpäin, se merkitsee toimenpiteitä. Aina. Siksi peilin eteenkään ei ole tarkoitus jäädä saavutettuja muotojaan ihailemaan. Ei, vaikka olisi miten huikea Nokia -historia takana.
Meitä uhkaa henkilökohtainen ja kansallinen narsismi. Sen nujertamiseksi on syytä tosissaan paneutua, lasten, vanhusten – ja vaikkapa kotikonnuille ilmestyneen turvapaikan hakijan asemaan. Se saattaa johtaa hätkähdyttävään paljastukseen. Oman ja yhteisen hyvinvoinnin terroristi ei ehkä löydykään edellä mainittujen henkilöiden joukosta. Sen sijaan se ryökäle ilmestyy pönäkän itsevarmana harjaamaan hampaita omassa peilissämme.
Jos sen tyypin onnistuu taltuttamaan nakertajien ringistä rakentajien ruotuun, niin johan kaunistuu moni käyrä kummasti. Ja taatusti maistuu aamukahvi paremmalta.
Kivittämisen uhallakin  uskallan väittää: Raamattua parempaa peiliä tuskin löytää. Se kertoo kaunistelematta ongelmiemme perimmäisen syyn, mutta ei kuitenkaan hylkää meitä sen armoille. Sen sivuilla tarjotaan lääkettä, joka auttaa sata prosenttisesti.
Ennen kuin viskaat ensimmäisen kivesi, niin kysäisenpä vielä: oletko katsonut ja maistanut? Ja koska viimeksi?

Pujottelen valtaisassa ihmisruuhkassa pitkin feria- alueen pääkäytävää. Käsikynkässä riippuva vaimo huutaa korvaani jotakin. Ymmärrän vain sen, että en ymmärrä mitään. Molemmilla sivuilla syöksyilevät toistensa kaltaiset tehosekoittimet vatkaten kyydissään kiljuvaa ihmismassaa. Jokaisen vatkaajan myyntipisteessä on oma, tehosteilla terästetty äänimainontansa. Kaikki yrittävät saada oman osuutensa ihmiskakusta, joten vahvistimien viisarit ovat sojottaneet kaakkoon jo ajat sitten.

Olemme Fuengirolan kaupungin jokasyksyisessä juhlassa, Feriassa. Sangen maltilliseen menoon tyytynyt sydänrytmini vauhkoontuu epämiellyttävään laukkaan ja ihmettelee suuresti, miksi eivät juhla-asuihin puetut hevoset tee samoin. Ehkä vielä suurempi omakohtainen kysymys kuuluu: kumpi on muuttunut enemmän, nämä juhlat vai minä itse?

Ikä on varmasti tehnyt työtään molemmissa. Mutta kun oma kuulo on todistettavasti heikentynyt, niin senkin todistusvoiman nojalla juhlat ovat käyneet vuosi vuodelta yhä meluisemmiksi. Miksi? Vaatiiko juhlamieli herätäkseen jatkuvasti enemmän desibelejä?

Se on joka tapauksessa selvää, että nykyihminen vaatii yhä voimakkaampia elämyksiä syttyäkseen juhlamielelle. Silloin lähestytään pakostakin aistialueiden äärirajoja. Jospa edes ymmärrettäisiin pysähtyä siihen, kun ne tulevat vastaan. Mutta yhä suurempi joukko on päättänyt ponkaista kunnolla aistiavaruuteen. Nautintoaineet, lääkkeet ja suoranaiset huumeet toimivat kantoraketteina, joiden avulla irrottaudutaan arkitodellisuudesta virtuaaliseen paratiisiin.

Poliittisten ja uskonnollisten ääriliikkeiden kasvava suosio kertoo samasta ilmiöstä. Ihminen ei enää tyydy omaan kokoonsa. Perinteinen kauneuskäsite ja harmonia ovat menettäneet merkityksensä. Arjesta on tullut torjuttava rasite, mutta samaan aikaan lisääntyvä vapaa-aika on tehnyt juhlamielen löytämisestä aina vain vaikeampaa.

Juhlamielen lähtökohta on hyvä mieli. Hyvä mieli ei siis ole – ainakaan aina – juhlamielen jälkeläinen, eli: sitten-vasta-joskus-kun. Hyvä mieli versoaa kiitollisuudesta olemassa olostaan. Kyky olla pienestä kiitollinen on yhtä lailla kaikkien saavutettavissa kuin se on markkinavoimien kauhistus. Hyvä mieli voi nousta jokaisen punkasta ensimmäisenä ja jättää tyytymättömyyden peiton alle nuuskimaan öisiä pakokaasuja.

Ja jossakin vaiheessa – usein jopa aivan tiedostamatta – hyvä mieli pukeutuu juhlamieleksi. Hymyilevin kasvoin se kävelee vastaan Paseolla ja kiipeää ylös Girasolin mäkeä naapureita tervehtien. Kotona se ei kiroile uutisten äärellä sitä, että joutuu osallistumaan Suomen talousremonttiin. Se kokee juhlaa saadessaan olla mukana parempaa rakentamassa. Jotakin sellaista, mikä ei rakettien savujen tavoin haihdu öiselle taivaalle.

“Hyvä mieli on kuin alituiset pidot”. (Sananlaskut)

Tiedän. Viimeisestä kirjoituksestani on hävyttömän pitkä aika. Ei siksi, että olisin tukka(kalju) putkella ollut jatkuvasti liikeliepeellä. Jo viikkoja sitten päätin kirjoittaa tämän otsikon alla. Mutta sitä ennen minun itseni piti lähteä – ja tullakin.

Jeesus käytti otsikon sanoja toisinpäin (Mk.6). Ehkä sillä on suurikin merkitysero, ehkä ei. Joka tapauksessa suhteessa Jeesukseen Raamattu puhuu paljon enemmän tulemisesta. Jeesuksen luokse tuleminen on siis tärkeämpää kuin Hänen luotaan poistuminen. Molemmat vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen kohtaloon.

Palataanpa hetkeksi tukevasti maankamaralle. Vajaa viikko sitten lähdin kodistamme Mutkankylästä. Taakse jäi jotakin, mitä olisin ehdottomasti tahtonut saada mukaani. Tärkein on tietysti rakas vaimoni Hannele. Hänellä on ollut surusta ja rasituksista raskas vuosi. Ei ollut helppoa lähteä hänen rinnaltaan. Syyllisyyskin hiipi kaikesta sopimisesta huolimatta matkalaukkuun. Suuri kaipaus jäi myöskin lapsia ja heidän perheitään kohtaan. Kun askel lyhenee ja sairaudet ovat lyöneet armottoman leimansa Amigon olemukseen, arvostaa tapaamisia paljon, paljon enemmän.

Aivan oman kappaleensa ansaitsevat hetket Herran kanssa luonnon hiljaisuudessa. Päivittäiset lenkit sauvojen kanssa tai ilman olivat Kristuksen läsnäolon rikastuttamia. Tunnin kävely kylätiellämme saattoi vierähtää yhtään autoa tai ketään ihmistä näkemättä. Tutun joutsenperheen kanssa seurustelu ei tuntunut lainkaan häiritsevältä. Kaikkien haukkuma alkukesä piti paarmatkin piilossa.

Tulinpa siis tänne. Tuttuja ovat kulmat ja kulkijatkin. Toistaiseksi heitä on vähän. Lämpöä on kuin kehnosti lämmitetyssä saunassa, joten sellaisen ei kai tarvitse tuntua erityisen houkuttelevalta. Mutta tulinpahan, kun kutsuttiin.

Ai, että kuka kutsui?

No, Jeesus kutsui. Ja pitkästä kokemuksesta tiedän, että silloin ihmiselle on parasta tulla Jeesuksen osoittamalle paikalle. Melkein aina se merkitsee myös jostakin lähtemistä – ihan fyysisestikin. Mutta suurista valtuuksistaan huolimatta Jeesus ei määrää. Hän kutsuu ja pyytää. Lähtemään ja tulemaan. Kaiken takana on laadussaan ja määrässään meille käsittämätön rakkaus ja suunnitelma, jota Hän meille tarjoilee juuri oikean kokoisissa annoksissa.

Ehkä kuvailin tässä jollakin tavalla Sinunkin kokemuksiasi. Aivan varmasti on niin, jos olet tullut Jeesuksen luokse – ja pyytänyt päästä aivan Hänen omakseen. Jos taas olet Jeesuksesta kuultuasi spurtannut pakomatkalle, rohkaisen Sinua etsimään jarrua. Tee reilu U-käännös lähtijästä tulijaksi. Tulet pian huomaamaan, että sama rakastava Isä pistää tulemisesi ilosta juhlat pystyyn samoin kuin Hän teki Raamatun tuhlaajapojalle.

Niin – ja tule ihmeessä käymään myös Fuengirolassa! Ei Sinua täälläkään pakolaisena kohdella.

Olen juuri rustaamassa pientä kirjaa ystävyydestä. Vaikka naputtelisin sivuja satamäärin, jäisi lopputulos sittenkin pieneksi. Pieni ihminen ei voi maalata kovin suurta kuvaa niin valtavasta aiheesta.

Ystävyyden todelliset jalokivet näyttäytyvät välähdyksittäin. Niiden ilmestymistä tietyissä tilanteissa kuvailee Junnu Vainion mestarillinen tekstitys:

Anna meren…anna tunturin…anna ankeiden aikojen selvittää, kuka vierelles jää… Ja kun sulla on vaikeaa, silloin ystävyys punnitaan…Menee muut menojaan.

Kohtasin hiljattain joukon elämän murjomia ihmisiä. Heidän hätänsä edessä viisaat neuvot pakenivat. Kenen kanssa nämä minun lähimmäiseni yrittävät eteenpäin? Miksi ystävyys ei ole pysähtynyt tämän yksinäisyyden pysäkille?

Meillä kaikilla riittää kokemuksia ystävyydestä. Mansikan makuisia ja kyynelten suolaamia. Niiden tuomaroimina asetamme ystävämme jonoon jonkinmoisessa paremmuusjärjestyksessä. Huomataksemme vain erehtyneemme. Kuolema, unohdus ja arjen armottomat tuulet koettelevat jonoamme. Joskus saa pettyä odotuksiinsa, mutta vastapainoksi ystävyydellä saattaa olla yllättävä  jackpot hihassaan.

Kenelläkään ei ole liiaksi ystäviä isolla Yyllä. Syykin on selvä. Kenelläkään ei riitä eväitä hoitaa huolella kovin monia ihmissuhteita. Tämä on syytä pitää mielessä, ennen kuin ryhtyy moittimaan toisia laiminlyönneistä. Ystävyyden määrä – ja vielä varmemmin laatu – kohentuvat roimasti, kun ei odota muilta enempää kuin mitä on itse valmis antamaan.

Ainakin itselleni on vaikeinta kohdata seuraava kysymys: millainen ystävä minä olen? Enempää etsimättä pintaan nousee muistikuvia tilanteista, jolloin olen jättänyt ystävän pulaan. Sen jälkeen voi vain aavistaa, että makeimmatkin ystävyyden osoitukset saattavat maistua Juudaksen suudelmilta.

Tuo Vladimir Vysovskin laulu siis neuvoo, että tosi ystävyys ei etsi helppoa tietä. Jospa siis lakkaisin karttelemasta meren vaahtopäitä ja tunturin kurujen koleikkoja. Siellä saattaa kohdata parhaat ystävänsä ja kelvata itsekin ystäväksi.

Kuukausi Suomen suvea on takana. Onneksi on tarpeeksi tukevaa vaatetusta saatavilla. Toinen hallitseva piirre kohdallamme on: remontti. Siitä riemusta on päässyt osallisiksi sekä talomme että nk. perheenpää.

Jos aloitamme talosta, niin se on saanut luopua ainakin osasta vettyneistä puruistaan. Kun uusi materiaali on vielä saanut ehon pinnan, on majalle niiltä osin luvassa enemmän elinvuosia kuin asukeilleen. Niin voi ainakin inhimillisesti ajatella.

Näinä aikoina on kaiken urputuksen keskellä syytä olla kiitollinen suomalaisesta terveydenhuollosta. Ilman sitä olisi oma ajallinen tulevaisuudenkuva paljon raihnaisempi. Matkoillaan ränsistynyt Amigo kelpaa vielä telakalle. Olen yhtä kroonista diagnoosia rikkaampi ja asetettu tukevasti kahteen leikkausjonoon. Kohtaamani ystävällinen hoitokunta uskoo siis korjaamisen mahdollisuuksiin. Ehkä osittain enemmän kuin Amigo itse.

Jumala on usein toimissaan radikaalimpi. Vaikka Hänen hoitotapoihinsa kuuluu esim. ulkopuolisten ja sielun haavojen sitominen, ei Hän ole kovin ihastunut vettyneen, kuluneen ja romuttuneen korjaamiseen. Jumalan tapana näyttää paremminkin olevan uuden luominen.

Jumalan työmaana on edelleen Hänen luomakuntansa ja aivan erityisesti ihmiset. Tästä ylenpalttisesta huomiosta huolimatta ihminen harvoin suostuu Jumalan uudistustoimiin purnaamatta. Syykin on selvä. Uuden tekeminen kun yleensä merkitsee vanhan purkamista, ja se kun taas osaa olla myrkkyä ihmiselle. Pidämme viimeiseen saakka kiinni vanhasta ja tutusta – jopa vaivoistamme.

Erityisen selvästi tämä käy ilmi silloin, kun Jumala kutsuu ihmistä yhteyteensä. Se merkitsee astumista aivan uuteen elämään. Siinä prosessissa Jumala ei suostu remontoimaan vanhaa, vaan antaa sille purkutuomion – luvallamme tietysti. Läheskään kaikille se ei käy. Siksi heistä ei koskaan voi tulla Jumalan suunnittelemia uusia luomuksia. Siinä kun ei ole mitään sijaa vanhalle.

Ei ihme, että Raamattu kutsuukin tapahtumaa uudestisyntymäksi. Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut. Katso, uusi on sijaan tullut. (2.Kor.5:17)

Oletko Sinä jo uusi luomus? Ellet, pyydä Kristusta vanhan purkumieheksi. Hän tekee sen lempeästi vaihtamalla vanhan uuteen. Älä jää ajan hampaiden raatelemaksi.

Pienen etsimisen jälkeen jokainen – lähes iästä riippumatta – voi löytää elämästään kokemuksia, jotka kivettyvät ainutkertaisiksi . Mutta vaikka elämysmatkailu olisi ollut vilkastakin, niin jotkut hetket nousevat selvästi yli muiden.

Minulla on sellainen menossa parhaillaan. Kaikki neljä lastani ja kahdeksan lastenlastani ovat visiitillä papan luona Espanjassa. Melkein uskaltaa sanoa jo tässä vaiheessa: että se on siinä, se.

Työn puolesta viimeiset viikot ovat olleet rauhallisia. Voimien keruu onkin ollut tarpeen. Ehkä suojelusenkelitkin ovat vähintään hengästyneitä; siksi vauhdikasta on ollut meininki.

Samalla on tullut päivitettyä tuntemusta Aurinkorannikolta metriä alempaa katsottuna. Sitä näkökulmaa yrittävät kaupalliset bisnesmiehetkin kilvan kartoittaa. Toinen toistaan vetävämpiä pyydyksiä on viritetty pikkuväen houkuttimiksi. Selvää on, että papan pussissa on käynyt pyörre siinä kuin vanhempienkin.

Mutta ykköspaikkaa lasten sydämissä eivät rahatehtailijat ole onnistuneet valloittamaan. Ja olen varma siitä, etteivät he pysty jatkossakaan. Meri on pettämätön magneetti. Sen kutsuvat huokailut saavat unet karisemaan lasten silmistä. Uima-altaat ja erilaiset kiipeilytelineet jäävät lomamielen varaviihdyttäjiksi. Aurinko, meri aaltoineen ja hiekkaranta, joka jyvä jyvältä siirtyy apartementojen lattioille – jopa sänkyihin. Jos Fuengirola menettäisi ne, se menettäisi samalla lähes kaikki vieraansa.

Mikä erityisesti ilahduttaa meitä kolmea sukupolvea, on lapsimyönteisyys. Suomalaisina me kahlaamme monta luokkaa perässä. Joskus tuntuu jopa siltä, että emme edes haluakaan kuroa kaulaa umpeen. Täällä lapset saavat huomion baareissa ja muilla julkisilla paikoilla, eikä erilaiset epäluulot rasita suhtautumista omien lasten taputtajiin. Itse en ole Suomen kuuluisimpia lasten ymmärtäjiä, joten meidän pikkuväellä saattaa jäädä suurempi ikävä Espanjaa kuin pappaansa.

Jumala voi kutsua jokaista ihmistä yhteyteensä lukuisia kertoja. Mutta jokainen valitsee Jeesuksen Herrakseen yhden kerran. Se on jokaiselle ihmiselle varattu “once in lifetime” -kokemus. Rikkaalta näyttävä elämä jää köyhäksi sen kohdalla, joka jättää kutsuun vastaamatta.

Ethän vain sinä menetä omaa mahdollisuuttasi?

Uni pakeni tänä aamuna tavallista aikaisemmin. En kersku olevani kummoinenkaan rukoilija, mutta ainakin huokailin. Ajattelin ihmisiä ja ajattelin Jumalaa – sitä, mitä pienenä ihmisenä voin Hänestä tänään tavoittaa.

Rukoukseeni nousivat muutamat ihmiskasvot. Eräät heistä saatan kohdata myöhemmin päivällä. Auringon ja viinan ahavoittamin kasvoin he odottavat lantteja. Kovin paljon niitä ei tarvita viinitölkkiin – tai vahvempaankaan myrkkyyn. Miten pieni onkaan ihminen sen vetovoiman edessä! Mutta miten pieni onkaan ihminen yrittäessään auttaa näitä hidastetun itsemurhan tekijöitä! Tottahan siitä jotakin entisenä alkoholistina muistan ja ymmärrän. Jotakin, mikä saa tuntemaan ihmisyytensä vielä pienemmältä.

Yksiä kasvoja kohtaamaan matkustan vankilaan. Sinne pääseminen laillisin keinoin ei olekaan tässä maassa ihan helppoa. Me pienet ihmiset kun olemme suojautuneet toistemme pienuutta vastaan monilla muureilla. Näkyvillä, mutta vielä vankemmin näkymättömillä.

Kaikessa tässä on Jumala paikalla. Niin suurena, ettei pieni ihminen sitä ota tiedostaakseen. Kertasin juuri viikon päivät tietouttani islamista. Onneksi en sieltä löytänyt Jumalaa. Sen sijaan tyrannin kylläkin. Ja paljon hänen edessään peloissaan raivoavia pieniä ihmisiä.

Miksi sitten suurta Jumalaa on niin vaikea havaita? Siksi, että Hän on kätkeytynyt rakkauteensa. Se on Hänen päätöksensä – kaikesta minun ja toisten pienten rukouksista huolimatta. Rakkaus, Jumalan rakkaus, on havaittavan maailmamme suurin voimatekijä. Se rakkaus katselee tänäänkin meidän todellisiin tarpeisiimme, ei toiveisiimme.

Eikö Sinustakin näytä siltä, että pieni ihminen ei tunnu tiedostavan todellisia tarpeitaan? Jos olisi toisin, niin Jumalan suuruus täyttäisi koko hänen näköpiirinsä. Mutta kuinka silloin kävisi talouskasvun? Sen varaanhan pieni ihminen on tulevaisuutensa rakentanut. Siksi pienistä pienimmät putoavat kadulle viinipurkkien seuraan. Tai sitten heidät on eristettävä muurien taakse.

Jumala, kiitos että olet varannut rakkautesi pienille. Auta meitä tänään suostumaan pienuuteemme ja turvautumaan Sinun suuruuteesi.

Tosiasioita, tosiasioita. Tai sitten fiktioita, fiktioita. Mutta mitä jää siihen väliin? Jos näitä kulkueita marssitetaan riittävän paljon nokikkain, tapahtuu vähintääkin hiipuminen, laimentuminen – tai peräti häviäminen. Jos maisema kääntyy tyystin harmaaksi, niin mistä valkoinen alkaa ja musta päättyy?

Sellaiseksi on värjäytynyt maailman kartta. Politiikassa arvot ovat olleet halki historian kauppatavaraa. Markkinatalouden messiaat voisivat omalla sarallaan kyllä tunnustaa kirkastakin väriä, mutta pelko oman henkikullan ja rahamassin puolesta pistää mukautumaan kasvottomaan massaan. Ja mitä maallinen regimentti tieteineen edellä, sitä uskonnollinen maailma pyrkii peesaamaan sosiaalisilla ruokailuvälineillään. Ideologinen liikkumatila kun uskonnoilla käy yhä kapeammaksi.

Mutta sitten tuli Isis. Ja Isiksen vanavedessä muille – pääasiassa islamilaisesta taustasta nouseville – ääriliikkeille kiire osoittaa voimaansa. Niille ei enää mustavalkoinen asetelma riitä. Tämän ajan värisymboli on punainen. Verenpunainen. Tämän päivän veri huutaa lisää verta, koston verta, väärin uskovien verta. Verta verenjanoon, kun makuun on kerran päästy.

Mikä ristiriita onkaan siinä, että rauhan tähän mielettömään verisinfoniaan voi tuoda vain: veri. Mutta silloin ei puhuta sotien kautta saavutetuista voitoista. Pönäköiden valtiomiesten ei olisi tarpeen laskea seppeleitään tuntemattomille sotilaille. Voitonparaatitkin paljastuvat vain ihmiskunnan yhteisen häpeän perinnöksi.

Rauhan veri vuodatettiin Golgatan yksinäisellä kummulla. Juutalaisten juonittelun ja meidän pakanoiden hulluuden yhteisellä murhanhimolla vuodatimme maahan Jumalan veren. Se oli ihmiskunnan vakavin yritys saada Jumala hengiltä. Mutta myttyyn meni sekin yritys.

Pääsiäisen ylösnousemusriemu on kiirinyt jälleen. Vaikka pyhät ovat tältä vuodelta takana, ethän ole päästänyt pääsiäisen voittosaattoa ohitsesi. Siinä on kutsupaikka sinullekin. Päivästä päivään, vuodesta toiseen, ajasta ikuisuuteen.

Eikä niitä seppeleitä kannattaisi  täälläkään krusifiksien juurelle kanniskella. Niillähän muistetaan kuolleita. Mutta Jeesus Kristus ei ole symboli. Hän elää. Aina vaan ja iankaikkisesti!

Toivottavasti Hän elää sinunkin sydämessäsi.

Tässä kamppailussa ei tarvita edes kahta henkilöä paikalle. Itse asiassa ankarimmat uskontaistelut on aina käyty yksinäisyydessä. Silloin, kun kummaltakaan puolelta ei ole saatu huutosakin tukea.

Molemmilla asenteilla on puolensa. Siinä, missä uskon kaikkivoipaisuutta suitsutetaan nähdään epäuskossa pelkästään pahaa. Näin se ei vain mene. Tällainen on kaukana viisaudesta. Sokean uskon vaatijoilla on tälläkin hetkellä omat paratiisinsa, joiden kanssa koko muu ihmiskunta on helisemässä. Jos siis haluat uskon kasvatuslaitokseen, niin sellaisia löytyy vaikkapa Syyriasta ja Pohjois-Koreasta.

Mutta uskoa varten tarvitaan muokattu epäuskon maa. Hyvä maaperä löytyy vain rehellisestä epäilystä. Siihen kylvetty uskon sana kasvaa rehelliseksi uskoksi. Se suostuu myöntämään ihmiseen juurtuneen epäluuloisuuden vähintäänkin piilevänä vaikutuksena. Siksi terveellä kristillisellä uskolla ei ole sukulaisuutta itsevarmuuden kanssa. Kristityn usko on lahjaa, joka parhaimmillaan nojaa tukevasti lahjan Antajaan.

Mediassa on usko viime aikoina värittynyt kielteisesti. Syy lankeaa uskonnon varjolla tehdyille terroriteoille. Seurauksena uskomisen ja uskomuksista vapaan (ikään kuin sellaista ihmistä löytyisi) asenteen suhde on polarisoitunut. Yleistäminen on johtanut siihen, että ihminen on lakkaamassa oman turvallisuutensa nimessä uskomasta mihinkään – paitsi itseensä.

Siksi koko maailma on peloissaan. Kuka minkäkin turvalukon takana. Jos henkivartijaksi jää vain omat vähäiset voimavarat, ei epäuskosta ole suurtakaan hyötyä.

Nyt olisi elävällä kristinuskolla rohkea esiin astumisen paikka. Ei sormea heristellen, eikä missään tapauksessa oppisotiaan miekkaillen. Me voimme rukoilla voimaa elämään todeksi  lahjaksi saamaamme uskoa. Se merkitsee ensiksi itsellemme vapautumista peloista. Sitten sen vapauden näyttämistä toisille.

Onko sinulla Kristukselta saatu rauha? Vain se on aitoa ja kestävää. Kaikki muu rauhoittelu on puudutusta oli se sitten kemiallista tai psykologista. Mutta Kristuksen rauha on maailman valloittavin sota-ase. Se on aukaissut kantajansa nyrkkiin puristetut kädet ja saanut ne antamaan ja syleilemään.

Sellaista uskoa vastaan on mahdotonta sotia. Jos siihen uskon käteen ei tohdi tarttua, voi vain epäuskoisena jatkaa päänsä pyörittelyä.