Herättävä otsikko uudelle blogivuodelle, eikö? Jos vielä tälläisin huutomerkin kolmen pisteen perään, siirtyisin kertomaan omista kokemuksistani. Mutta eipä rynnätä ohituskaistalle. Haluan sitä ennen herätellä otsikolla omia ennakkoasenteitasi, mielikuvitustasi ja – tervettä uteliaisuuttasi.

Heti on tietysti oikaistava, että Jumala on kyllä ollut meillä kaiken aikaa ennenkin ja tulee toivottavasti pysymään jatkossakin. Eräässä huoneentaulussa sanotaankin, että Hän on läsnä “näkymättömänä kuuntelijana jokaisessa keskustelussa”.

Kun Jumala sitten joskus luopuu näkymättömyydestään ja äänettömyydestään, se ei jää paikalla olevalta ihmiseltä huomaamatta. Joskus näin saattaa tapahtua kokonaiselle ihmisjoukolle – tai osalle sitä. Silloin kenenkään tarvitse ääneen kuuluttaa, että olemme nyt Herran läsnäolossa. Se ei jää epäselväksi.

Useimmiten Jumala kuitenkin kohdataan hiljaisuudessa, jopa yksinäisyydessä. Tilanne saattaa muodostaa vastauksen pitkäaikaiselle kaipaukselle. Ihminen on haparoiden kulkenut kohti Jumalaa niin pitkälle kuin kokee pystyvänsä. Elämän veden jano on yltynyt lähes sietämättömäksi. Sitten, yllättäen: Jumala tulee vastaan.

Mutta osaa Herra tulla sisään omilla avaimillakin. Ja nyt sanon tuoreella kokemuksella: se hätkähdyttää. Pysähdyttää. Järkyttää. Ihastuttaa. Riemastuttaa. Ei jätä entiselleen.

Miksi Jumala sitten joskus päättää toimia näin?

Se on Hänen asiansa. En edes yritä arvuutella vastausta. Mutta sen tiedän, että tällaisella huomionosoituksella on tarkoituksensa. Tulevat päivät sen paljastavat – tai sitten eivät. Mutta niin hienon jälkimaun kuin Herran tiedostettava kohtaaminen on jättänytkin, niin kaikenlainen fiilistely tuntuisi suorastaan vastenmieliseltä. Kun on puettu aitoon siunaukseen, ei kotikutoinen voisi vähemmän kiinnostaa.

Tästä aion kyllä puhua muillekin kuin Sinulle.

Kyllä. Kyllä se on mahdollista. Hän saattaa piankin käydä myös teillä.

Kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen valmistaudun joulunviettoon Espanjassa. Ihanaa! Sehän tarkoittaa sitä, että minun ei tarvitse valmistautua lainkaan. Senkun annan joulun vain tulla omia aikojaan. Feliz Navidad!

Jos muuten haluaisimme olla niitä kilttejä lapsia, niin meidän tulisi kaiketi ensimmäiseksi pakittaa jouluinemme jonnekin loka- marraskuiseen maisemaan. Mutta vähemmästäkin nykymuotoisen joulun arkkitehdit kiipeäisivät barrikadeille. Muistuttamaan, kuinka merkittävää osaa kansakunnan hyvinvoinnista olemme törsäämisellä ja ahmimisella rakentamassa.

Täällä minua ei siihen painosteta. Siksi katselenkin aikaa joulun tuolla puolen. Mielenkiintoista, kuinka pelkkä numeerinen vaihtuminen kalenterissamme saa ihmisen kuin ihmisen mittailemaan menneisyyttä ja arvuuttelemaan tulevaisuutta. Niin se vain kuitenkin menee.

Eri ikäryhmät kokevat tämän sivunkääntämisen eri tavalla. Jos matkaa tehdään vielä vitsan vääntämisen vaiheissa, avautuu tulevaisuus eteen mahdollisuuksien ulappana. Yesss! Kohta saan itse päättää mihin purteni suuntaan. Vanhempana katse viivähtää pitempään vanavedessä. Parhaat vuosikerrat tuntuvat loittonevan. Edessä näkyy aina lähempänä vaiteliaan kulkijan tummapukuinen selkä. Ei mene enää pitkään, kun hän kääntää kasvonsa.

Ikäryhmistä riippumatta tulevaisuus on kolkkoa ilman toivoa. Mitä hyödyttävät nuoruuden voimat ja suuret suunnitelmat, ellei niiden käyttämiseksi löydy toivoa horisontissa? Surullista mutta totta: olemme ihmiskuntana kohtaamassa historian suurinta toivottomuuden hyökyaaltoa.

Mistä toivoa sitten saa? No – kuka mistäkin, saatetaan vastata. Mutta kuviteltu toivo johtaa pettymyksen kautta yhä raskaampaan epätoivoon. Tämä laki pätee yhtä hyvin EU:n talousennusteisiin  kuin yksilöihmisen kuviteltuun kykyyn omasta elämänhallinnastaan.

Toivo on lahja. Jos se olisi ostettavissa, ei sen myyntitiskin edessä jono loppuisi koskaan. Ja jos nyt tahtoisin Sinulle toivon lahjan antaa, ei se minun antamani toivo toimisi, vaikka tökkäiset sen minkälaiseen töpseliin. Voin vain kertoa siitä toivosta, minkä itse olen saanut oman tulevaisuuteni matkakaveriksi.

Jumala lupasi: Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon(Jer.29:11). Tuon toivon kynttilä sytytettiin niin näkyvästi, että sen valossa Sinäkin käännät kohta kalenteriasi. Sen valossa ovat sukupolvet uskaltaneet kohdata arkisen tulevaisuutensa ja lopulta katsoa kasvoihin sitä tummanpuhuvaa kulkijaa.

Sinäkin kuulut tuohon joukkoon “teille”. Ota siis lahja vastaan ja kulje toivoa täynnä kohti tulevaisuuttasi.

Olemme Hannelen kanssa asuttaneet taas samaa kotia pari viikkoa. Voit arvata, että olen pitänyt siitä. Mutta et voi arvata, kuinka paljon olen pitänyt siitä. Espanjan kotimme on viihtyisä. Siellä on hyvä rauhoittua seurakunnan tohinoiden jälkeen. Mutta minun kannaltani katseltuna – tai paremminkin kuunneltuna  sieltä on välillä puuttunut jotakin hyvin tärkeää.

Hannelen myötä laskeutuu Suomen koneesta kotiimme elämän ääniä. Ei silti, kyllä nytkin taustamusaa huokuu läheiseltä moottoritieltä. Naapuritontin ADHD -rakit myös pistävät parastaan kelloon katsomatta. Mutta ne äänet virittyvät kotimme ulkopuolelta. Stressikäyrän heilahtaessa punaisen puolelle kutsun niitä häiritseviksi.

Mutta nytkin jostain selkäni takaa kuulen hänen askaroimisensa. Hänellä riittää sitä jotakin, mikä minulta taas puuttuu. Silmää sisustaa ja siistiä. Kuulen hänen itsekseen arvioivan kättensä töitä, ennen kuin huushollin sarvikuono pyyhältää jotenkin tärvelemään ihastuttavan kokonaisuuden. Mutta jollakin merkillisellä tavalla sekin tuntuu liittyvän elämän aitoon sinfoniaan. Katseet kohtaavat, ja nauru tirskahtaa duettona.

En tahdo arvostella sinkkuja. En pienimmässäkään määrin. Ajoittaisen sinkkuuteni kokemuksella tiedostan vain heitä uhkaavan vaaran. Jos omien ajatuksen puhekavereiksi jäävät vain näyttöruutujen valmiiksi nauretut hypetykset, niin elämästä irtoamisen uhka on todellinen. Nikkeinä somessa seikkaileminen  siirtää todellista elämää aina vain kauemmaksi.

Siksi arjen äänet ovat arvokkaita. Ne istuttavat meidät tukevasti kiinni elämään. Todellinen elämä hakkaa tosi elämät sata – nolla. Sielujamme (ja vielä enemmän rahojamme) vaaniva viihde-elämä yrittää kyllä kääntää numeroita toisinpäin. Riistäydy irti sen talutusnuorasta, ennen kuin sielusi ja kukkarosi huutavat tyhjyyttään.

Ihmiset ovat iät ja ajat etsineet kicksejä ja viisaita sanoja toisiltaan. Jeesus asetti meidän fiksujen eteen todellisen mestarikouluttajan. Hän käänsi nenäänsä kaivelevan tenavan kyselijöiden suuntaan.

– Tämä toimii pomminvarmasti. Ottakaa vain tästä vintiöstä mallia! Lähtekää hänen seuraansa – jos vain perässä pysytte. Johan täyttyy maailmanne elämän iloisista äänistä, eikä ilo karkaa irti omasta elämästänne.

Muutaman hiekkalaatikolla vietetyn oppitunnin jälkeen saattavat lahjakkaimmat aikuiset pärjätä jo hetken keskenäänkin.

Ihmiset ovat aina olleet tarkkoja reviireistään. Löytyy tukku erinimisiä vyöhykkeitä, joita ulkopuolisen on syytä kunnioittaa. Vaikka jonkun tontin koiliskulma olisi miten hetteikköä hyvänsä, älä mene kajoamaan rajalinjoihin tai -pyykkiin. Muuten ei avuksi riitä se armiaskaan.

Nykyisin osa suomalaisista tuskailee siksi, kun maaseudulle jää vuosi vuodelta liikaa tilaa. Kaikki kaikkoavat. Lopulta se tuskailijakin, kun ei löydä enää ketään kelle tuskailla.

Niin se vain aika muuttuu ja muuttaa perspektiivit. Silloin kun suur-Suomea ryhdyttiin urakoimaan, löytyi laveakatseisia visionäärejä. He olivat sitä mieltä, että neljä miljoonaa ihmistä tarvitsi lääniä Ahvenanmaalta Uralille mahtuakseen elämään. Taaksepäin katsottuna nousee etsimättä mieleen kysymys, että olivatko sen ajan suomalaiset liian lähellä toisiaan. Silloinhan naapuri voi työn, levon, sairauden, kateuden tai ilkeyden takia hälyttää vaikka viranomaiset.

Tiedämme sen laajentumissuunnitelman vähemmän kunniakkaan lopun. Ainakin vanhempi polvi jaksaa olla kiitollinen siitä, että meille jäi tämänkin verran tilaa. Karjalaisille on tietysti käen kukunta aina karvasta musiikkia. Sellaisen ei kuitenkaan sovi ilkkua toisen kotiseuturakkaudelle, joka on elämässään saanut tulla ja lähteä oman mielensä mukaan.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten tapasin täällä Espanjassa vielä runsaasti veteraaneja. Erään kanssa keskustellessani anteeksi antamisen merkityksestä hän lopulta kivahti: – Ja minähän en ryssän kanssa samaan taivaaseen mene!

Minun ei auttanut muu kuin vakavana nyökytellä: – Sitä minäkin pahoin pelkään.

Raamattu opettaa meitä: Jos on mahdollista ja jos se teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. (Rm.12:18)

Lasten laulussa kuulemme totuuden Jumalan taivaan tilankäytöstä : Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.

Jokainen ihminen on sinne kutsuttu. Emme tiedä, milloin kukin meistä kynnyksen yli astuu. Mutta kutsuun meidän on elämämme päivinä vastattava. Ja vihamme haalareista riisuuduttava.

Portierina toimii vain Jeesus Kristus. Ei kukaan muu. Ei koskaan.

Juttelin äskettäin pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Hänestä voi syyllä sanoa, että hän on rukouksen ihminen. Kolmisen kymmentä vuotta sitten hän perusti aamurukousryhmän. Muutamia lyhyitä matkoja lukuun ottamatta hän on ollut paikalla jokainen arkiaamu kello 6. Sen lisäksi hän on samalla säännöllisyydellä osallistunut seurakuntansa päivärukouskokouksiin.

Näissä tapahtumissa hän on lähes aina rukoillut myös minun puolestani. Ei siis ihme, että kompuroimisestani huolimatta minua on sittenkin viety eteenpäin. Rukousten vaikutukset ovat mykistäviä.

Viikon sisällä on luokseni tullut kaksi koditonta ja varatonta suomalaismiestä. Molemmat ovat olleet täällä Fuengirolassa suomalaisen palveluksessa. Eräs kaunis päivä (niitä täällä riittää) mies häipyi, ja näiltä kaveruksilta jäi kuukauden palkka saamatta. Yöpyä voi vielä taivasalla, mutta rinnan allekin tarvittaisiin hieman murua. Jo 80 -luvulla sanottiin, että Espanjassa ei kukaan petä suomalaista niin kuin toinen suomalainen.

Nyt on toinen miehistä Suomessa. Jäljelle jääneen kanssa on edessä nöyryyttävä viranomaiskierros. Toivottavasti Suomi -äiti saa pian helmoihinsa yhden elämänuskon kadottaneista pojistaan.

Olen käynyt pitkät keskustelut näiden nuorten miesten kanssa. Ne saivat minut syvälliseen itsetutkisteluun. Olenko pystynyt katselemaan heitä edes vähän Kristuksen silmin? Onko auttava myötätuntoni ollut aitoa, vai olenko vain pakottanut itseni kohtelemaan heitä muuten kuin harmillisina seikkailijoina?

Ettei vain rähjäisen ulkokuoren alle kätkeytyisi enkeli?

Toissapäivänä kävimme Hannelen kanssa ostamassa vajaan sadan kilometrin päästä auton. Samalla reissulla tapasimme jo vahvasti kumartuneen amerikkalaisen lähetystyöntekijän. Hän lukeutuu ehdottomasti eniten arvostamieni ihmisten joukkoon – vaikka onkin ankaran miehen maineessa.

Hän otti meidät siipirikkoiset synnintekijät vastaan kuin isä lapsensa. Saimme siunauksen ja rohkaisun katsoa eteenpäin – ei taaksepäin. Yksinkertainen neuvo, jonka noudattaminen tuntuu vaativan monta kohtaamista.

Tiedän niiden odottavan minua tällä tutulla, monien kasvojen rannikolla. Minkähän laisen jäljen jätän itsestäni kohtaamilleni ihmisille?

Talluskylä on viehättävää maisemaa Savon sydämessä. “Oekeetten immeisten huastelua” kuunnellessa hyvä mieli saa lisänostetta. Surullista vain on, että Talluskylä on tyypillinen esimerkki autioituvasta maaseudusta. Monet ovet ovat sulkeutuneet viimeisen kerran.

Luovuus ei ole kuitenkaan vielä muuttanut pois Talluskylästä. Aivan sen centrumiin – neljän tien risteyksen kupeeseen – on pystytetty kyläläisten yhteinen taideteos OVI. Niitylle on tällätty pystyyn kymmeniä erilaisia ovia. Aikanaan niiden takaa on avautunut pääsy rakkaaseen kotiin… saunaan…aittaan jne. Monissa tapauksissa ajan hammas on nakertanut pois rakennukset tai kulkijat. Usein molemmat.

Oviin liittyy monenlaista tarinaa. Osa niiden tarjoamista elämyksistä on luettavissa “pihtipielistä”. Nyt ovet avautuvat enää vain muistoihin – tai yhdelle ja samalle niitylle. Nyt se vielä hetken viheriöi, mutta pian syksyn hallat puivat elämän vehreyden.

Jos ihminen sen sisimmälleen suo, näyttely on hyvin puhutteleva kokemus. Yksin taivas tietää, moniako ovia olemme elämässämme aukoneet. Tai – moniako olemme itseltämme tai toisilta sulkeneet? Onneksemme unohdus on armelias. Mutta ei aivan. Sekin on onneksemme.

Mitä enemmän omat pihtipielemme kuluvat, sitä harkitummin on syytä ovia availla. Se on läksy, jonka voi oppia ainoastaan elämän koulussa. Jumala on avannut meille kaikille oven ajalliseen elämään, jonka olohuoneissa vietämme keskimäärin 70-80 vuotta. Sitten on astuttava ulos. Tahdomme tai emme.

Mistä ovesta Sinä olet ajatellut lähteä? Oletko sitä mieltä, että kaikki uskontojen ovet avautuvat samalle niitylle? Tai ateistin vakaumuksella järkeilet maatuvasi siihen mihin kaadut. Lahoavien ovien rinnalle.

Lopultakin vain yhden oven edessä ratkaistaan jokaisen ihmisen tulevaisuus. Ihmiskunnan Vapahtaja, Jeesus Kristus sanoi: – Minä olen ovi. Kuka ikinä tulee sisälle minun kauttani, hän pelastuu. Hän käy sisälle ja ulos ja löytää laitumen. (Jh.10:9)

Vaikea sitä on vieläkään todeksi uskoa. Etenkään Hannelen. Vielä edellisenä iltana olimme jutelleet hänen Seija -siskonsa kanssa Skypellä. Siskokset suunnittelivat yhteistä joulunviettoa Espanjassa.

Seuraavana aamuna viiltävä soitto Ulkoministeriöstä katkaisi kaiken. Seija ja hänen vasta muutamaa päivää aikaisemmin Afganistaniin saapunut työtoverinsa murhattiin. Kylmäverisesti ja raukkamaisesti. Turvataksin takapenkille.

Nykyisen työkautensa Seija aloitti viime vuoden helmikuussa. Sitä edeltävät 7 vuotta hän oli viettänyt Suomessa. Opiskellut sosiaalialaa ja tehnyt työtä pakolaisten parissa heidän kotouttamisekseen. Oli helppo huomata – ja Seija kertoi muutamaan otteeseen itsekin -, että Suomessa eläminen on lähetysihmiselle turhauttavaa. Kun todellisista ongelmista on puutetta, riittää nirinää ja narinaa jonnin joutavista. Kyllästymiseen asti.

Ja kaiken aikaa Seijan silmissä elivät afgaanien kasvot. Erityisesti naisten. Sitten hänen ammatilliselle osaamiselleen avautui ovi palata tuohon monien vaarojen maahan. Seija ei epäröinyt. Hän syttyi Jumalan tulesta ja palasi innolla ystäviensä keskelle.

Afganistanissa on yli 30 miljoonaa asukasta. Maa on ollut ties miten pitkään jatkuvien heimosotien repimä. Ihmisten perustunteita hallitsevat pelko ja viha. Käsitteenä on mielenterveystyö tuntematon.  Seija yhdessä edustamansa järjestön kanssa käynnistivät viime vuonna ensimmäisen alan projektin. Silloin oli koko maassa yksi ainoa virallisesti rekisteröity psykiatri.

Hanke saatiin perustettua. Tukihakemukset lähtivät liikkeelle. Edessä oli vaikea, mutta motivoiva työsarka erityisesti naisten ja tyttöjen olojen parantamiseksi. Seija ja hänen tiiminsä kokivat voimavaransa vähäisiksi. Mutta olihan pienten eväiden takana suuri ja afgaanejakin rakastava Jumala. Ja saihan tiimi juuri vahvistusta Suomesta saapuneen työntekijän verran.

Meitä kyselijöitä on nyt paljon. Tällaisen lähetysuhrin jälkeen entistä enemmän. Saamme tuskin muuta vastausta kuin minkä omilla silmillä näemme ja korvilla kuulemme. Hyvyys ja pahuus lakkaavat olemasta humanistisia suhteellisuuksia. Niiden kasvot alkavat hahmottua. Vaatimaton hyvyys nousee näkyviin viimeistään silloin, kun se vuodattaa verensä toisia auttaessaan. Me tiedämme, Kuka lähti tälle tielle ensimmäisenä ja sanoi: – Seuraa minua!

Murheellista kyllä pahuuskin saa nimen omaan ihmiskasvot. Ristiriita kutoutuu uskonnollisiin loimiin. Tätä veristä räsymattoa joutuu ihmiskunta kutomaan aina siihen asti, kunnes Rauhanruhtinas saapuu laittamaan sille stopin. Kristikunnan omat kädet ovat liian veren tahraamia, että voisimme kerätä kiviä heittääksemme. Mutta on uskallettava sanoa ääneen: nykypäivän väkivaltaisella pahuudella on yksi yhteinen nimittäjä. Islam.

Uskonasioille viileä Helsingin Sanomatkin oikaisi selkänsä. “Terrorismille emme saa antaa periksi…näiden rohkeiden naisten työtä on jatkettava”.

Seijan olemus ei unohdu meiltä koskaan. Ja aina sen edessä ollessaan joutuu kyselemään itseltään: osaanko ja tahdonko sysätä syrjään oman mukavuuteni ja vähemmän tärkeät asiat? Tiedänkö, mikä on tärkeintä? Hyväksynkö se omalle kohdalleni?

Ja miten tänään vastaan Hänelle, joka yhä kutsuu: – Seuraa minua!

Viime vuosina on pihapiiristämme tavattu keväisin kaataa muutama puu. Oma ammattitaitoni tämän tapaisissa tehtävissä on laajalti tunnettu. Siksi olen yleisen turvallisuuden nimessä pysytellyt näissä tilanteissa hieman taustalla. Kun sitten sopivasti pätkityt pöllit odottavat jatkokäsittelyä, avautuu minullekin kirveen varressa kykyjäni vastaavaa työtä. Ja – tämä on mainittava: Jumalan runsaat kolme vuotta sitten parantama selkäni on pelittänyt täysin protestoimatta.

Kun muita vaivoja on astunut tilalle, ei puusouvissa kannata kuitenkaan hötkyillä. Kuukauden ähkimisen tuloksena puuröykkiö on muuttanut olemustaan klapeiksi. Tänään oli neljän viimeisen pöllin kohtalo koittanut.

Mitäpä saarnamies yksinäisessä savotassaan olisi miettinyt muuta kuin tapahtuman allegorisia sovelluksia ihmiselämässä. Eikä niitä ollut vaikea löytää.

Elämä, se on täynnä mahdollisuuksia. Se on myöskin kiistatta lahja, vaikka joinakin hetkinä sitä on lähes ylivoimaista lahjaksi ymmärtää. Onko se pienelle ihmiselle annettu liian suuri tehtävä? Entä tahti sitten? Onko selviämisen ehtona urakka, vai pärjääkö virkamiesmallin tasaisen tappavalla puurtamisella?

Niin tai näin, elämä pätkii joka tapauksessa eteemme monenkirjavia pöllejä. Toisten kimppuun kynnet aivan syyhyävät. Tuosta saat – ja tuosta! Se on siinä. Helppo nakki! Eikö löydy mitään haastavampaa? Tahdon esittää todelliset kykyni. Kukaties olenkin paras. Ainakin jossakin.

Ihmisellä on taipumus etsiä helppoja ratkaisuja. Miksi nähdä turhaa vaivaa? Siispä pienet ja oksattomat pöllit alta pois. Käsittelen nuo suuremmat joskus myöhemmin. Ja ainahan voi kääntyä klapikoneen puoleen.

Ne neljä pöllin murikkaa. Näytti ja tuntui siltä, että kaikki pihapiirin puut olivat lahjoittaneet niille pahkansa. Kävi niiden kimppuun miltä kantilta tahansa, niin pärelastua tukevampaa siivua itsestään ne eivät suostuneet luovuttamaan. Helposti. Sovinnolla. Klapikoneellekaan.

Ihmislapsen hankalimmat sykkeröt tapaavat usein jäädä elämän iltapuhteiksi. Päivän työt ovat syöneet aamuiset eväät. Yllättävät haaverit ja pettymykset imaiseet voimavarat käsittämättömän äkkiä. Kuinka jaksaisi? Ja pimenevässä porstuassa odottelee jo pölleistä suurin. Sitä ei teräsmieskään pysty omin voimin käsittelemään.

Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista sanot: “Nämä eivät minua miellytä”, ennen kuin aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet pimenevät, ja pilvet palaavat sateen jälkeen.
Silloin talon vartijat tärisevät pelosta, voimamiehet vapisevat, ja vähiin käyneet jauhajanaiset ovat joutilaina. Ikkunoista kurkistelijat jäävät pimeään, kadulle vievät kaksoisovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee.
Noustaan linnun lauluun, mutta kaikki laulun äänet hiljenevät. (Saarnaaja 12:1-5)

Täällä sitä ollaan. Oltu jo kolmisen viikkoa. Down by the laituri. Hyttysiä odottelemassa.

Sangen usein olemme viettäneet aamurukouksemme pihalla. Mutkankylän mutkattomassa rauhassa. Linnut ovat tosin äänensä avanneet jo kirkkaiksi, mutta se konsertti ei rauhaamme järkytä.

Teenpä Sinullekin maisematestin.

Ensimmäinen kuva on erityisesti monen nuoren urbaani unelma. Näet stadionin täpötäynnä väkeä, täydessä täpinässä. Lavalla heiluu joku stara. Väliäkö sillä, onko hän rockmaailman  kiintotähti vai kuulijansa lumoava hypersuper saarnaaja. Joku ihminen kuitenkin. Ja siellä, kaiken ryysiksen keskellä, näyttää olevan juuri Sinun kokoinen paikka. Kutsuvasti tyhjillään.

Mutkankylän estraadilla on hälyttävän paljon tilaa. Se on sitä, mitä jotkut sokeat kutsuvat autioituneeksi maisemaksi. On pehmeitä mättäitä mistä valita. Ole hyvä!

Mikä on valintasi? Kumpaan maisemaan asettaudut?

No niin, vastaat! Sehän riippuu tietenkin tilanteesta. Ja fiiliksestä.

Riippuupa hyvinkin, jos annat sen riippua. Mutta nyt onkin kysymys siitä, kumpaan maisemaan Sinä haluaisit a-set-tau-tu-a. Ihan siis olemaan, eikä vain spontaanisti piipahtamaan. Kaikkine sieluinesi ja karvoinesi.

Jotkut ovat olleet vakavasti huolissaan siitä, että kesäiset massatapahtumat uhkaavat menettää suosiotaan. Jos näin todella on, niin minusta se kertoo meistä suomalaisista vaihteeksi jotakin rohkaisevaa. Ohjelmoiduista kaljanjuontikilpailuista luopuminen puhuu muustakin kuin pelkästä kyllästymisestä. Se ei vain totea “näin en voi jatkaa” vaan ymmärtää myös, että “näin ei voi jatkua”.

En vastusta viihdekulttuuria. Olen itse vasta lähes seniori-iässä päässyt jyvälle laadukkaan taiteen syvällisestä merkityksestä. Nyt on vain niin, että emme pysty enää elämään viihteellä emmekä viihteen ehdoilla. Kärjistetysti asia voidaan sanoa niinkin, että kohta emme enää pysty ostamaan itsellemme viihdettä. Hunajan makuun päässyt egomme kaipaa yhä uusia kicksejä, mutta niiden hinta karkaa käsistämme kuten yhä useamman työpaikat.

On korkea aika totuttautua uusiin maisemiin. Onneksi niitä on harvinaisen viljalti meidän suomalaisten ulottuvilla. Hyvin edullisia – jopa euron kurssilla ilmaisia. Niihin tutustuminen auttaa meitä samalla henkilö- ja perhekohtaisessa downshiftaamisessa. Ihan totta! Älä haikaile poliitikkojen kuorossa talouskasvun pelastusrenkaan perään. Sitä ei enää tule. Ole onnellinen, jos Sinulla on edes jonkinlainen kiinnitys mökkikulttuuriin. Kehitä sitä! Siitä saattaa jo piankin muodostua pääasiallinen maisemasi.

Parhaat elämykset ovat ikiaikaisia. Kuluttajiksi kasvatettuina meillä on suuria vaikeuksia ymmärtää tätä. Vielä vähemmän hyväksyä. Siksi nousemme yhä uudelleen barrikaadeille. Olemme vain liikaa elämän lisäaineiden ja virtuaalimaailman turruttamia nähdäksemme, että tyhjän saa pyytämättäkin.

Ikiaikainen tuo pelikentälle Jumalan. Vaikka et hyväksyisi Häntä maisemaasi, niin siellä Hän vain on. Sulje silmäsi, tuki korvasi ja pure kieltäsi, niin elämäsi kipu ja autius pakottavat Sinut miettimään, mitä elämäsi maiseman takana oikein sitten on.

Siellä voisi olla “Kuka”. Ikiaikaisen maiseman rakentajana Hän on – hämmästyttävää kyllä – varannut parhaat elämykset vaatimattoman elämän kehyksiin. Myrkkyä markkinataloudelle, mutta mannaa uupuneelle.

Niin. Elääkö Sinulle urbaani unelma vai luonnonhelma? Äänekkään enemmistön joukkovoima vai hiljaisuus, jossa kuulet oman sydämesi lyönnit? Ensimmäiseen maisemaan todennäköisesti häivyt, toisessa varmasti löydyt.

Mutta näyttääkö se Sinusta pelottavan tyhjältä?

Ihmekös tuo. Sieltä puuttuu jotakin.

Sinä!

Tunnustan. Se on tapani. Hyvä tai vähemmän hyvä, it´s up to you. Katselen mielelläni ihmisiä. He ovat mielestäni Jumalan kauneimpia luomuksia. Ja miksei olisi, onhan ihmisessä vielä syntiinlankeemuksen haalistamanakin jotakin Jumalan kuvan kaltaisuutta.

En ole kovinkaan kiinnostunut ihmisen muodoista, vielä vähemmän hänen yllään olevista vetimistä. Tutkin ihmisten kasvoja. Joskus liiankin tarkkaan, huomaan.

Tällä päivämäärällä istahdin ilta-auringossa Fuengirolan rantabulevardin kaiteelle. Kaunis meri, upeita vuoria toisella kantilla. Mutta minä katselin kasvoja. Niitä riitti.

Tietenkin se johtuu auringosta ja lämmöstä. Ne hellivät kasvojamme. Tuskin itse edes tiedostamme, kun kireät ilmeemme sulavat. Toivottavasti espanjalaiset osaavat olla Jumalalle kiitollisia, että Hän on lahjoittanut heille maailman parhaat matkailuvaltit. Niin paljon, kun he turistipyydyksiä kehittävätkin, ne eivät yhdessäkään voi korvata valoa, lämpöä ja merta.

Eteeni tuodaan suloisia rakastavaisia. Ei vain nuoria, vaan myös hellästi toisiaan taluttavia vanhuksia. Rypyt saavat heidän kasvonsa näyttämään tavallistakin onnellisemmilta. Säteileviä lapsenkasvoja, joille nämä Jumalan lahjat riittävät. Kukaan ei mangu, että minulla ei ole mitään tekemistä. Jopa lanttiani odottava kerjäläinen katsoo minua kirkkain silmin. Ainakin minuun hän vetoaa paremmin kuin äärimmilleen trimmattu kurjuuden ilme.

Monet vilkaisevat myös minua hyväntahtoisesti. Ajattelen, että täällä saattavat toisetkin kiinnostua muista ihmisistä. Näkemään heidät muillakin laseilla kuin uhkaajina tai kilpailijoina. Tiesittekö muuten, että Espanjassa hississä on hyvätapaista tervehtiä toisia ainakin nyökkäämällä? Vähintäänkin poistuessa.

Istumisellani ja katselemisellani oli syvä tarkoitus. Olen nimittäin muutaman päivän kuluttua lähdössä Suomeen. Niin paljon kaunista Jumalan luomaa kuin siellä odottaakin, jotain todennäköisesti joudun kaipaamaan. Ainakin lämpöä. Ja mitähän vielä?

Niinkuin en muka tietäisi: aurinkoisia ilmeitä. Ihan totta. Jos istun lusikoimassa euron keittopaikassa, niin yhtälö on esillä joka ikinen kerta. Missä kaksi tai kolme suomalaista on koolla, siellä he antavat kyytiä rakkaan kotimaansa asioidenhoidolle. Erityisesti poliitikot ja virkamiehet voisivat joka päivä nostaa syytteitä vihapuheista – joskus pahemmastakin. Espanja saa hillittyä kiitostakin. Onhan täällä edes lämpöisempää ja – halvempaa.

Naapuripöydässä espanjalaiset antavat kyytiä omillensa. Sävy on kuitenkin enemmän pilkkaavalla huumorilla maustettua. Kun ajattelee heidän viime vuosina kokemaansa vyönkiristystä, voidaan vuodatusta pitää hyvin kohtuullisena. Mitäpä niille herroille mahtaa. Jos nämä pistää telkien taakse, uusia versoaa tilalle. Mutta suomalaisia en ole heidän kuullut haukkuvan. Sitähän en tietysti tiedä, miten nauravin kasvoin he meitä nurkan takana kommentoivat.

Kasvojen katsojan on syytä asennoitua suomalaiseen kasvokulttuuriin. Ehkä ehdin vielä hetken harjoitella kävelemällä lievässä etukumarassa, kädet syvällä taskuissa ja tuima katse parin kolmen metrin päähän luotuna. Sellaisen jumalankuvan edessä on viisainta vaihtaa kaistaa.

Kyllä meilläkin on silti paljosta kiittäminen Jumalaa. Loppujen lopuksi siitäkin, että olemme tällaisia kurttuotsia kuin nyt olemme. Aurinko, valo ja lämpö, ne tekevät niin kovin lyhyen turistimatkan Suomi -neidon – ja erityisesti sen Härmän jätkän luokse.

Ei niin lyhyessä ajassa paljon ilmeitä sulatella.