Ihmiset ovat aina olleet tarkkoja reviireistään. Löytyy tukku erinimisiä vyöhykkeitä, joita ulkopuolisen on syytä kunnioittaa. Vaikka jonkun tontin koiliskulma olisi miten hetteikköä hyvänsä, älä mene kajoamaan rajalinjoihin tai -pyykkiin. Muuten ei avuksi riitä se armiaskaan.

Nykyisin osa suomalaisista tuskailee siksi, kun maaseudulle jää vuosi vuodelta liikaa tilaa. Kaikki kaikkoavat. Lopulta se tuskailijakin, kun ei löydä enää ketään kelle tuskailla.

Niin se vain aika muuttuu ja muuttaa perspektiivit. Silloin kun suur-Suomea ryhdyttiin urakoimaan, löytyi laveakatseisia visionäärejä. He olivat sitä mieltä, että neljä miljoonaa ihmistä tarvitsi lääniä Ahvenanmaalta Uralille mahtuakseen elämään. Taaksepäin katsottuna nousee etsimättä mieleen kysymys, että olivatko sen ajan suomalaiset liian lähellä toisiaan. Silloinhan naapuri voi työn, levon, sairauden, kateuden tai ilkeyden takia hälyttää vaikka viranomaiset.

Tiedämme sen laajentumissuunnitelman vähemmän kunniakkaan lopun. Ainakin vanhempi polvi jaksaa olla kiitollinen siitä, että meille jäi tämänkin verran tilaa. Karjalaisille on tietysti käen kukunta aina karvasta musiikkia. Sellaisen ei kuitenkaan sovi ilkkua toisen kotiseuturakkaudelle, joka on elämässään saanut tulla ja lähteä oman mielensä mukaan.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten tapasin täällä Espanjassa vielä runsaasti veteraaneja. Erään kanssa keskustellessani anteeksi antamisen merkityksestä hän lopulta kivahti: – Ja minähän en ryssän kanssa samaan taivaaseen mene!

Minun ei auttanut muu kuin vakavana nyökytellä: – Sitä minäkin pahoin pelkään.

Raamattu opettaa meitä: Jos on mahdollista ja jos se teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. (Rm.12:18)

Lasten laulussa kuulemme totuuden Jumalan taivaan tilankäytöstä : Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on.

Jokainen ihminen on sinne kutsuttu. Emme tiedä, milloin kukin meistä kynnyksen yli astuu. Mutta kutsuun meidän on elämämme päivinä vastattava. Ja vihamme haalareista riisuuduttava.

Portierina toimii vain Jeesus Kristus. Ei kukaan muu. Ei koskaan.

Juttelin äskettäin pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Hänestä voi syyllä sanoa, että hän on rukouksen ihminen. Kolmisen kymmentä vuotta sitten hän perusti aamurukousryhmän. Muutamia lyhyitä matkoja lukuun ottamatta hän on ollut paikalla jokainen arkiaamu kello 6. Sen lisäksi hän on samalla säännöllisyydellä osallistunut seurakuntansa päivärukouskokouksiin.

Näissä tapahtumissa hän on lähes aina rukoillut myös minun puolestani. Ei siis ihme, että kompuroimisestani huolimatta minua on sittenkin viety eteenpäin. Rukousten vaikutukset ovat mykistäviä.

Viikon sisällä on luokseni tullut kaksi koditonta ja varatonta suomalaismiestä. Molemmat ovat olleet täällä Fuengirolassa suomalaisen palveluksessa. Eräs kaunis päivä (niitä täällä riittää) mies häipyi, ja näiltä kaveruksilta jäi kuukauden palkka saamatta. Yöpyä voi vielä taivasalla, mutta rinnan allekin tarvittaisiin hieman murua. Jo 80 -luvulla sanottiin, että Espanjassa ei kukaan petä suomalaista niin kuin toinen suomalainen.

Nyt on toinen miehistä Suomessa. Jäljelle jääneen kanssa on edessä nöyryyttävä viranomaiskierros. Toivottavasti Suomi -äiti saa pian helmoihinsa yhden elämänuskon kadottaneista pojistaan.

Olen käynyt pitkät keskustelut näiden nuorten miesten kanssa. Ne saivat minut syvälliseen itsetutkisteluun. Olenko pystynyt katselemaan heitä edes vähän Kristuksen silmin? Onko auttava myötätuntoni ollut aitoa, vai olenko vain pakottanut itseni kohtelemaan heitä muuten kuin harmillisina seikkailijoina?

Ettei vain rähjäisen ulkokuoren alle kätkeytyisi enkeli?

Toissapäivänä kävimme Hannelen kanssa ostamassa vajaan sadan kilometrin päästä auton. Samalla reissulla tapasimme jo vahvasti kumartuneen amerikkalaisen lähetystyöntekijän. Hän lukeutuu ehdottomasti eniten arvostamieni ihmisten joukkoon – vaikka onkin ankaran miehen maineessa.

Hän otti meidät siipirikkoiset synnintekijät vastaan kuin isä lapsensa. Saimme siunauksen ja rohkaisun katsoa eteenpäin – ei taaksepäin. Yksinkertainen neuvo, jonka noudattaminen tuntuu vaativan monta kohtaamista.

Tiedän niiden odottavan minua tällä tutulla, monien kasvojen rannikolla. Minkähän laisen jäljen jätän itsestäni kohtaamilleni ihmisille?

Talluskylä on viehättävää maisemaa Savon sydämessä. “Oekeetten immeisten huastelua” kuunnellessa hyvä mieli saa lisänostetta. Surullista vain on, että Talluskylä on tyypillinen esimerkki autioituvasta maaseudusta. Monet ovet ovat sulkeutuneet viimeisen kerran.

Luovuus ei ole kuitenkaan vielä muuttanut pois Talluskylästä. Aivan sen centrumiin – neljän tien risteyksen kupeeseen – on pystytetty kyläläisten yhteinen taideteos OVI. Niitylle on tällätty pystyyn kymmeniä erilaisia ovia. Aikanaan niiden takaa on avautunut pääsy rakkaaseen kotiin… saunaan…aittaan jne. Monissa tapauksissa ajan hammas on nakertanut pois rakennukset tai kulkijat. Usein molemmat.

Oviin liittyy monenlaista tarinaa. Osa niiden tarjoamista elämyksistä on luettavissa “pihtipielistä”. Nyt ovet avautuvat enää vain muistoihin – tai yhdelle ja samalle niitylle. Nyt se vielä hetken viheriöi, mutta pian syksyn hallat puivat elämän vehreyden.

Jos ihminen sen sisimmälleen suo, näyttely on hyvin puhutteleva kokemus. Yksin taivas tietää, moniako ovia olemme elämässämme aukoneet. Tai – moniako olemme itseltämme tai toisilta sulkeneet? Onneksemme unohdus on armelias. Mutta ei aivan. Sekin on onneksemme.

Mitä enemmän omat pihtipielemme kuluvat, sitä harkitummin on syytä ovia availla. Se on läksy, jonka voi oppia ainoastaan elämän koulussa. Jumala on avannut meille kaikille oven ajalliseen elämään, jonka olohuoneissa vietämme keskimäärin 70-80 vuotta. Sitten on astuttava ulos. Tahdomme tai emme.

Mistä ovesta Sinä olet ajatellut lähteä? Oletko sitä mieltä, että kaikki uskontojen ovet avautuvat samalle niitylle? Tai ateistin vakaumuksella järkeilet maatuvasi siihen mihin kaadut. Lahoavien ovien rinnalle.

Lopultakin vain yhden oven edessä ratkaistaan jokaisen ihmisen tulevaisuus. Ihmiskunnan Vapahtaja, Jeesus Kristus sanoi: – Minä olen ovi. Kuka ikinä tulee sisälle minun kauttani, hän pelastuu. Hän käy sisälle ja ulos ja löytää laitumen. (Jh.10:9)

Vaikea sitä on vieläkään todeksi uskoa. Etenkään Hannelen. Vielä edellisenä iltana olimme jutelleet hänen Seija -siskonsa kanssa Skypellä. Siskokset suunnittelivat yhteistä joulunviettoa Espanjassa.

Seuraavana aamuna viiltävä soitto Ulkoministeriöstä katkaisi kaiken. Seija ja hänen vasta muutamaa päivää aikaisemmin Afganistaniin saapunut työtoverinsa murhattiin. Kylmäverisesti ja raukkamaisesti. Turvataksin takapenkille.

Nykyisen työkautensa Seija aloitti viime vuoden helmikuussa. Sitä edeltävät 7 vuotta hän oli viettänyt Suomessa. Opiskellut sosiaalialaa ja tehnyt työtä pakolaisten parissa heidän kotouttamisekseen. Oli helppo huomata – ja Seija kertoi muutamaan otteeseen itsekin -, että Suomessa eläminen on lähetysihmiselle turhauttavaa. Kun todellisista ongelmista on puutetta, riittää nirinää ja narinaa jonnin joutavista. Kyllästymiseen asti.

Ja kaiken aikaa Seijan silmissä elivät afgaanien kasvot. Erityisesti naisten. Sitten hänen ammatilliselle osaamiselleen avautui ovi palata tuohon monien vaarojen maahan. Seija ei epäröinyt. Hän syttyi Jumalan tulesta ja palasi innolla ystäviensä keskelle.

Afganistanissa on yli 30 miljoonaa asukasta. Maa on ollut ties miten pitkään jatkuvien heimosotien repimä. Ihmisten perustunteita hallitsevat pelko ja viha. Käsitteenä on mielenterveystyö tuntematon.  Seija yhdessä edustamansa järjestön kanssa käynnistivät viime vuonna ensimmäisen alan projektin. Silloin oli koko maassa yksi ainoa virallisesti rekisteröity psykiatri.

Hanke saatiin perustettua. Tukihakemukset lähtivät liikkeelle. Edessä oli vaikea, mutta motivoiva työsarka erityisesti naisten ja tyttöjen olojen parantamiseksi. Seija ja hänen tiiminsä kokivat voimavaransa vähäisiksi. Mutta olihan pienten eväiden takana suuri ja afgaanejakin rakastava Jumala. Ja saihan tiimi juuri vahvistusta Suomesta saapuneen työntekijän verran.

Meitä kyselijöitä on nyt paljon. Tällaisen lähetysuhrin jälkeen entistä enemmän. Saamme tuskin muuta vastausta kuin minkä omilla silmillä näemme ja korvilla kuulemme. Hyvyys ja pahuus lakkaavat olemasta humanistisia suhteellisuuksia. Niiden kasvot alkavat hahmottua. Vaatimaton hyvyys nousee näkyviin viimeistään silloin, kun se vuodattaa verensä toisia auttaessaan. Me tiedämme, Kuka lähti tälle tielle ensimmäisenä ja sanoi: – Seuraa minua!

Murheellista kyllä pahuuskin saa nimen omaan ihmiskasvot. Ristiriita kutoutuu uskonnollisiin loimiin. Tätä veristä räsymattoa joutuu ihmiskunta kutomaan aina siihen asti, kunnes Rauhanruhtinas saapuu laittamaan sille stopin. Kristikunnan omat kädet ovat liian veren tahraamia, että voisimme kerätä kiviä heittääksemme. Mutta on uskallettava sanoa ääneen: nykypäivän väkivaltaisella pahuudella on yksi yhteinen nimittäjä. Islam.

Uskonasioille viileä Helsingin Sanomatkin oikaisi selkänsä. “Terrorismille emme saa antaa periksi…näiden rohkeiden naisten työtä on jatkettava”.

Seijan olemus ei unohdu meiltä koskaan. Ja aina sen edessä ollessaan joutuu kyselemään itseltään: osaanko ja tahdonko sysätä syrjään oman mukavuuteni ja vähemmän tärkeät asiat? Tiedänkö, mikä on tärkeintä? Hyväksynkö se omalle kohdalleni?

Ja miten tänään vastaan Hänelle, joka yhä kutsuu: – Seuraa minua!

Viime vuosina on pihapiiristämme tavattu keväisin kaataa muutama puu. Oma ammattitaitoni tämän tapaisissa tehtävissä on laajalti tunnettu. Siksi olen yleisen turvallisuuden nimessä pysytellyt näissä tilanteissa hieman taustalla. Kun sitten sopivasti pätkityt pöllit odottavat jatkokäsittelyä, avautuu minullekin kirveen varressa kykyjäni vastaavaa työtä. Ja – tämä on mainittava: Jumalan runsaat kolme vuotta sitten parantama selkäni on pelittänyt täysin protestoimatta.

Kun muita vaivoja on astunut tilalle, ei puusouvissa kannata kuitenkaan hötkyillä. Kuukauden ähkimisen tuloksena puuröykkiö on muuttanut olemustaan klapeiksi. Tänään oli neljän viimeisen pöllin kohtalo koittanut.

Mitäpä saarnamies yksinäisessä savotassaan olisi miettinyt muuta kuin tapahtuman allegorisia sovelluksia ihmiselämässä. Eikä niitä ollut vaikea löytää.

Elämä, se on täynnä mahdollisuuksia. Se on myöskin kiistatta lahja, vaikka joinakin hetkinä sitä on lähes ylivoimaista lahjaksi ymmärtää. Onko se pienelle ihmiselle annettu liian suuri tehtävä? Entä tahti sitten? Onko selviämisen ehtona urakka, vai pärjääkö virkamiesmallin tasaisen tappavalla puurtamisella?

Niin tai näin, elämä pätkii joka tapauksessa eteemme monenkirjavia pöllejä. Toisten kimppuun kynnet aivan syyhyävät. Tuosta saat – ja tuosta! Se on siinä. Helppo nakki! Eikö löydy mitään haastavampaa? Tahdon esittää todelliset kykyni. Kukaties olenkin paras. Ainakin jossakin.

Ihmisellä on taipumus etsiä helppoja ratkaisuja. Miksi nähdä turhaa vaivaa? Siispä pienet ja oksattomat pöllit alta pois. Käsittelen nuo suuremmat joskus myöhemmin. Ja ainahan voi kääntyä klapikoneen puoleen.

Ne neljä pöllin murikkaa. Näytti ja tuntui siltä, että kaikki pihapiirin puut olivat lahjoittaneet niille pahkansa. Kävi niiden kimppuun miltä kantilta tahansa, niin pärelastua tukevampaa siivua itsestään ne eivät suostuneet luovuttamaan. Helposti. Sovinnolla. Klapikoneellekaan.

Ihmislapsen hankalimmat sykkeröt tapaavat usein jäädä elämän iltapuhteiksi. Päivän työt ovat syöneet aamuiset eväät. Yllättävät haaverit ja pettymykset imaiseet voimavarat käsittämättömän äkkiä. Kuinka jaksaisi? Ja pimenevässä porstuassa odottelee jo pölleistä suurin. Sitä ei teräsmieskään pysty omin voimin käsittelemään.

Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista sanot: “Nämä eivät minua miellytä”, ennen kuin aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet pimenevät, ja pilvet palaavat sateen jälkeen.
Silloin talon vartijat tärisevät pelosta, voimamiehet vapisevat, ja vähiin käyneet jauhajanaiset ovat joutilaina. Ikkunoista kurkistelijat jäävät pimeään, kadulle vievät kaksoisovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee.
Noustaan linnun lauluun, mutta kaikki laulun äänet hiljenevät. (Saarnaaja 12:1-5)

Täällä sitä ollaan. Oltu jo kolmisen viikkoa. Down by the laituri. Hyttysiä odottelemassa.

Sangen usein olemme viettäneet aamurukouksemme pihalla. Mutkankylän mutkattomassa rauhassa. Linnut ovat tosin äänensä avanneet jo kirkkaiksi, mutta se konsertti ei rauhaamme järkytä.

Teenpä Sinullekin maisematestin.

Ensimmäinen kuva on erityisesti monen nuoren urbaani unelma. Näet stadionin täpötäynnä väkeä, täydessä täpinässä. Lavalla heiluu joku stara. Väliäkö sillä, onko hän rockmaailman  kiintotähti vai kuulijansa lumoava hypersuper saarnaaja. Joku ihminen kuitenkin. Ja siellä, kaiken ryysiksen keskellä, näyttää olevan juuri Sinun kokoinen paikka. Kutsuvasti tyhjillään.

Mutkankylän estraadilla on hälyttävän paljon tilaa. Se on sitä, mitä jotkut sokeat kutsuvat autioituneeksi maisemaksi. On pehmeitä mättäitä mistä valita. Ole hyvä!

Mikä on valintasi? Kumpaan maisemaan asettaudut?

No niin, vastaat! Sehän riippuu tietenkin tilanteesta. Ja fiiliksestä.

Riippuupa hyvinkin, jos annat sen riippua. Mutta nyt onkin kysymys siitä, kumpaan maisemaan Sinä haluaisit a-set-tau-tu-a. Ihan siis olemaan, eikä vain spontaanisti piipahtamaan. Kaikkine sieluinesi ja karvoinesi.

Jotkut ovat olleet vakavasti huolissaan siitä, että kesäiset massatapahtumat uhkaavat menettää suosiotaan. Jos näin todella on, niin minusta se kertoo meistä suomalaisista vaihteeksi jotakin rohkaisevaa. Ohjelmoiduista kaljanjuontikilpailuista luopuminen puhuu muustakin kuin pelkästä kyllästymisestä. Se ei vain totea “näin en voi jatkaa” vaan ymmärtää myös, että “näin ei voi jatkua”.

En vastusta viihdekulttuuria. Olen itse vasta lähes seniori-iässä päässyt jyvälle laadukkaan taiteen syvällisestä merkityksestä. Nyt on vain niin, että emme pysty enää elämään viihteellä emmekä viihteen ehdoilla. Kärjistetysti asia voidaan sanoa niinkin, että kohta emme enää pysty ostamaan itsellemme viihdettä. Hunajan makuun päässyt egomme kaipaa yhä uusia kicksejä, mutta niiden hinta karkaa käsistämme kuten yhä useamman työpaikat.

On korkea aika totuttautua uusiin maisemiin. Onneksi niitä on harvinaisen viljalti meidän suomalaisten ulottuvilla. Hyvin edullisia – jopa euron kurssilla ilmaisia. Niihin tutustuminen auttaa meitä samalla henkilö- ja perhekohtaisessa downshiftaamisessa. Ihan totta! Älä haikaile poliitikkojen kuorossa talouskasvun pelastusrenkaan perään. Sitä ei enää tule. Ole onnellinen, jos Sinulla on edes jonkinlainen kiinnitys mökkikulttuuriin. Kehitä sitä! Siitä saattaa jo piankin muodostua pääasiallinen maisemasi.

Parhaat elämykset ovat ikiaikaisia. Kuluttajiksi kasvatettuina meillä on suuria vaikeuksia ymmärtää tätä. Vielä vähemmän hyväksyä. Siksi nousemme yhä uudelleen barrikaadeille. Olemme vain liikaa elämän lisäaineiden ja virtuaalimaailman turruttamia nähdäksemme, että tyhjän saa pyytämättäkin.

Ikiaikainen tuo pelikentälle Jumalan. Vaikka et hyväksyisi Häntä maisemaasi, niin siellä Hän vain on. Sulje silmäsi, tuki korvasi ja pure kieltäsi, niin elämäsi kipu ja autius pakottavat Sinut miettimään, mitä elämäsi maiseman takana oikein sitten on.

Siellä voisi olla “Kuka”. Ikiaikaisen maiseman rakentajana Hän on – hämmästyttävää kyllä – varannut parhaat elämykset vaatimattoman elämän kehyksiin. Myrkkyä markkinataloudelle, mutta mannaa uupuneelle.

Niin. Elääkö Sinulle urbaani unelma vai luonnonhelma? Äänekkään enemmistön joukkovoima vai hiljaisuus, jossa kuulet oman sydämesi lyönnit? Ensimmäiseen maisemaan todennäköisesti häivyt, toisessa varmasti löydyt.

Mutta näyttääkö se Sinusta pelottavan tyhjältä?

Ihmekös tuo. Sieltä puuttuu jotakin.

Sinä!

Tunnustan. Se on tapani. Hyvä tai vähemmän hyvä, it´s up to you. Katselen mielelläni ihmisiä. He ovat mielestäni Jumalan kauneimpia luomuksia. Ja miksei olisi, onhan ihmisessä vielä syntiinlankeemuksen haalistamanakin jotakin Jumalan kuvan kaltaisuutta.

En ole kovinkaan kiinnostunut ihmisen muodoista, vielä vähemmän hänen yllään olevista vetimistä. Tutkin ihmisten kasvoja. Joskus liiankin tarkkaan, huomaan.

Tällä päivämäärällä istahdin ilta-auringossa Fuengirolan rantabulevardin kaiteelle. Kaunis meri, upeita vuoria toisella kantilla. Mutta minä katselin kasvoja. Niitä riitti.

Tietenkin se johtuu auringosta ja lämmöstä. Ne hellivät kasvojamme. Tuskin itse edes tiedostamme, kun kireät ilmeemme sulavat. Toivottavasti espanjalaiset osaavat olla Jumalalle kiitollisia, että Hän on lahjoittanut heille maailman parhaat matkailuvaltit. Niin paljon, kun he turistipyydyksiä kehittävätkin, ne eivät yhdessäkään voi korvata valoa, lämpöä ja merta.

Eteeni tuodaan suloisia rakastavaisia. Ei vain nuoria, vaan myös hellästi toisiaan taluttavia vanhuksia. Rypyt saavat heidän kasvonsa näyttämään tavallistakin onnellisemmilta. Säteileviä lapsenkasvoja, joille nämä Jumalan lahjat riittävät. Kukaan ei mangu, että minulla ei ole mitään tekemistä. Jopa lanttiani odottava kerjäläinen katsoo minua kirkkain silmin. Ainakin minuun hän vetoaa paremmin kuin äärimmilleen trimmattu kurjuuden ilme.

Monet vilkaisevat myös minua hyväntahtoisesti. Ajattelen, että täällä saattavat toisetkin kiinnostua muista ihmisistä. Näkemään heidät muillakin laseilla kuin uhkaajina tai kilpailijoina. Tiesittekö muuten, että Espanjassa hississä on hyvätapaista tervehtiä toisia ainakin nyökkäämällä? Vähintäänkin poistuessa.

Istumisellani ja katselemisellani oli syvä tarkoitus. Olen nimittäin muutaman päivän kuluttua lähdössä Suomeen. Niin paljon kaunista Jumalan luomaa kuin siellä odottaakin, jotain todennäköisesti joudun kaipaamaan. Ainakin lämpöä. Ja mitähän vielä?

Niinkuin en muka tietäisi: aurinkoisia ilmeitä. Ihan totta. Jos istun lusikoimassa euron keittopaikassa, niin yhtälö on esillä joka ikinen kerta. Missä kaksi tai kolme suomalaista on koolla, siellä he antavat kyytiä rakkaan kotimaansa asioidenhoidolle. Erityisesti poliitikot ja virkamiehet voisivat joka päivä nostaa syytteitä vihapuheista – joskus pahemmastakin. Espanja saa hillittyä kiitostakin. Onhan täällä edes lämpöisempää ja – halvempaa.

Naapuripöydässä espanjalaiset antavat kyytiä omillensa. Sävy on kuitenkin enemmän pilkkaavalla huumorilla maustettua. Kun ajattelee heidän viime vuosina kokemaansa vyönkiristystä, voidaan vuodatusta pitää hyvin kohtuullisena. Mitäpä niille herroille mahtaa. Jos nämä pistää telkien taakse, uusia versoaa tilalle. Mutta suomalaisia en ole heidän kuullut haukkuvan. Sitähän en tietysti tiedä, miten nauravin kasvoin he meitä nurkan takana kommentoivat.

Kasvojen katsojan on syytä asennoitua suomalaiseen kasvokulttuuriin. Ehkä ehdin vielä hetken harjoitella kävelemällä lievässä etukumarassa, kädet syvällä taskuissa ja tuima katse parin kolmen metrin päähän luotuna. Sellaisen jumalankuvan edessä on viisainta vaihtaa kaistaa.

Kyllä meilläkin on silti paljosta kiittäminen Jumalaa. Loppujen lopuksi siitäkin, että olemme tällaisia kurttuotsia kuin nyt olemme. Aurinko, valo ja lämpö, ne tekevät niin kovin lyhyen turistimatkan Suomi -neidon – ja erityisesti sen Härmän jätkän luokse.

Ei niin lyhyessä ajassa paljon ilmeitä sulatella.

Niin todellakin tapahtuu täällä Espanjassa. Jos et halua sitä kohdata, sinun on parasta pysytellä neljän seinän sisällä. Saattaapi olla, että sielläkin saa kapulaa heilutella useamman kerran, ennen kuin saa karistettua Pääsiäisen näköruudulta.

Totta kai kysymys on ennen muuta perinteistä. Uskonnollisilla perinteillä on näillä main huomattavasti vankempi jalansija kuin suomalaisella suvivirsijatkumolla. Vaikka humanistinen materialismi nostaa Espanjassakin voimalla päätään, tuntuu se kuitenkin rakentavan valtakuntaansa sivistyneemmin. Vähän kehitysopin termein on todettava, että suomalainen ei ole vielä päässyt ulos havumetsistään. Kypsällä itsenäisyydellään ylpeilevä ateisti kaikkein vähiten.

Mutta onko sitten perinteiden tehtävä huolehtia ohjauspyörästä suunnistaessamme kohti tulevaisuutta? Onko yhteiskuntiemme eloonjäämiskohtalo riippuvainen konservatismi vastaan liberalismi kamppailun lopputuloksesta? Onko se joko, tai?

Se ei ole kumpikaan. Ihmiskunnan ja sen jokaisen jäsenen kohtalo on Jumalan käsissä. Siitä riippumatta, uskooko ihminen siihen vai ei. Ja jos keskinäiseltä taistelulta malttaa kääntyä Jumalan puoleen, niin silloin Pääsiäistä ei enää käy väistäminen. Siihen joutuu ottamaan kantaa, ja sillä kannanotolla on yli kuoleman rajan ulottuvat seuraukset.

Perinteet voivat auttaa meitä paljon. Ne valaisevat meille matkaa monen sukupolven taipaleilta. Mutta samalla ne ovat kuitenkin keränneet tomua, jonka pois pyyhkiminen on jokaisen uuden sukupolven tehtävä. Ja samalla huolehtia siitä, että “lasta ei heitetä pesuveden mukana”. Kas, tässä postmodernin suvaitsevaisen tasa-arvointoilijan metsäläisyys paljastuu. Hän haluaa raivata tontin sileäksi ymmärtämättä, että silloin jäisi jäljelle vain hänen oma alastomuutensa.

Kunnia menneille ja muistot säilykööt! Mutta niin kauniita ja hellyttäviä kuin ne ovatkin, ei niistä ole tämän päivän leiväksi. Huomisesta puhumattakaan. Jos missä, niin hengellisyyden viljapeltojen on saatava tuottaa uudistavaa satoaan jatkuvasti. Perinteiden jyvälaarien kopinalla ei ruokita elävää ravintoa kaipaavia nuoriamme.

Saako Pääsiäinen tulla vastaan? Enemmänkin: saako se astua ihan sisälle sydämeen? Siitä on kysymys nytkin. Tulija edustaa samalla kertaa ikiaikuista perinnettä sekä uunituoretta Elämän leipää.

Taidatpa sinäkin muistaa, kuka sanoi se leipä olevansa. Kävelemässä sinua vastaan. Tässäkin Pääsiäisessä.

Eilisessä vuosikokouksessaan Aurinkorannikon Turistikirkko kutsui minua virallisesti työntekijäkseen kaudelle 2014-2015. Viimeisten viikkojen kokemusten perusteella kutsu ei ollut yllätys, mutta yhtä kaikki vei minut pienen paikalle.

Vaikka moni asia onkin muuttunut, kohtaan paljolti samoja tilanteita kuin 30 vuotta sitten. Se antaa aavistuksen siitä, että eivät ulkoiset muutokset pysty ratkaisevasti vaikuttamaan ihmisen sisäisiin tarpeisiin. Voimme sanoa jostakin ihmisestä, että hän on muuttunut. Se saattaa pitää paikkansa – osittain. Mutta, entäpä jos hän onkin vain sopeutunut?

Nopeasti muuttuva maailma on pakottanut meidät monella tavalla sopeutumaan. Läheskään kaikki kohtaamamme muutokset eivät ole myönteisiä. Ainakaan aluksi emme koe niitä sellaisina. On yhä vaikeampaa löytää sellaista, minkä voisi kokea pysyvänä, turvallisena.

Kaikki tämä muutosten tulva näkyy myös täällä Aurinkorannikolla. Se pyrkii tulvimaan myös sisälle Turistikirkon elämään. Emme voi – emmekä pyri – eristäytymään luostarimaiseen utopiaan. Silti meidän on tiedostettava ne paineet, jotka meistä riippumattomista syistä kohdistuvat myös omaan elämäämme. Kuin näkymättömän käden työntäminä meidät ajetaan kohti uusia muutoksia. Sille on annettu hienoja nimiäkin: Kehitys, talouskasvu. Ja meitä syyllistetään, jos emme piiskaa itseämme ja toisiamme juoksemaan uutuuksien perässä.

Muutosten kuohuissa kaipaamme kuitenkin yhä enemmän jotakin kestävää mihin tarrata. Sitä onkin meille annettu. Sen löydän edelleen Turistikirkonkin suojista. Sain olla nauttimassa siitä 35 vuotta sitten, kun työtä tänne perustimme. Monia puhureita on pyyhkinyt näinä muutosten vuosikymmeninä, mutta Jumalan laskema perustus on kestänyt.

– Rauhan minä jätän teille, minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö (Jh.14:27).

  Pitkän kokemukseni perusteella uskallan väittää, että tuo Jeesuksen kuvailema sisäinen olotila on maailman tavoitelluin aarre. Sitä etsiessään ja takaa-ajaessaan miljoonat ihmiset ovat ajautuneet epätoivoon ja näännyksiin. Ja kuitenkin: Jeesus on luvannut sen lahjaksi jokaiselle elämän hengästyttämälle. Jokaiselle, joka sen uskossa tahtoo ottaa vastaan.

Jeesuksen antamaa rauhaa eivät mitkään muutosten  hyökyaallot voi uskovalta riistää. Mutta vaarana on, että sen itse luovuttaa. Uskoa Jeesukseen ja Raamatun sanomaan pidetään nykyisin aikansa eläneenä. Sitä pilkataan yhä röyhkeämmin ja sen pikaista päivitystä vaaditaan.

Tämän Jeesuksen antaman rauhan turvasatamana jatkaa Turistikirkko toimintaansa. Sunnuntaisin Paseo Maritimon rantakirkossa ja viikolla Pacosin Majakalla se kutsuu ihmisiä levähtämään rauhan aallonmurtajan suojaan. Päättyvänä talvikautena tulijoita onkin ollut enemmän kuin koskaan.

Sisäisestä rauhasta käsin Jeesus on kutsunut meitä palvelemaan toinen toisiamme. Turistikirkko kutsui minua vetämään työtänsä. Suomennettuna se tarkoittaa palvelemista.

Itsestään Jeesus sanoi: – Minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee(Lk.22:27).

Minulle – ja meille kaikille Hän sanoo: – Seuraa sinä minua(Jh.21:22)!

Tänään täyttyy kolme viikkoa Espanjassa. Aika on kuin siivillä – niin kuluneelta sanonnalta kuin se kuulostaakin. Olen yrittänyt parhaani mukaan päästä hommaan sisälle. Aikaa siihen ei ole liiaksi. Jo kuukauden kuluttua alkavat suomalaiset muuttolinnut liihotella sinne pohjoiseen. Siellä se koti kuitenkin useimmilla on. Tänne “käymään vain tullaan, eikä olemaan”.

Sisäänpääseminen merkitsee ensin tutustumista, sitten ystävystymistä ja lopuksi – toivon mukaan – innostumista jakaa yhdessä ihmisenä olemisen valoja ja varjoja. Kenellekään ei pitäisi jäädä pilven taakse se riemullinen asia, että parhaiten se onnistuu sydänyhteydessä Raamatun Jumalan kanssa.  Monet sitä yhteyttä kaipaavat. Löytäneiden tehtävä on tukea ja rohkaista etsiviä. Siinä joukossa saan minäkin Jumalan armosta elää ja siitä toisille kertoa.

Viimeksi eilen saimme kansoitetussa lauluillassamme ihanaa palautetta. Eräs jo vanhempi mies käveli spontaanisti eteen. Yksinkertaisin sanoin hän kuvaili, kuinka viime sunnuntain jumalanpalveluksessa oli julistetun sanan kautta omistanut syntiensä anteeksisaamisen. Sen seurauksena hän kertoi kokevansa vapautta – todellista vapautta – ensi kerran elämässään.

Tuota sunnuntain jumalanpalvelusta lukuun ottamatta Turistikirkon toiminta painottuu vahvasti Majakalle. Sen sijainti suomalaisasutuksen sydämessä on yhdessä elävän toiminnan kanssa johtanut meidät positiivisen ongelman eteen: paikka on käynyt ahtaaksi. Todella ahtaaksi. Paremmin kuin mikään muu se kertoo siitä, että Majakka on tehnyt tehtävänsä. Nyt seurakunta rukoileekin, että saisimme uudet toimitilat täyttämään kasvavia tarpeita.

Tuomisinani Suomesta jätin yhteiseen käyttöön käännökseni ihanasta laulusta “The Lighthouse”. Siinä kerrotaan selkeästi, mistä todellisessa Majakassa on kysymys. Linkin takaa löytyvästä live -taltioinnista ilmenee koskettavasti, kuinka kaivattua tuon Majakan valo on.

Nousen kalliolle jälleen luo vanhan majakan
joka kerran myrsky-yönä minut auttoi satamaan
Näin sen valokeilan säteilevän halki pimeyden
ja ilman tuota valoa eläisi nyt en

Monet tahtoisivat purkaa tuon vanhan majakan
“Se ei kuulu tähän aikaan”, kuulen heidän sanovan
Mutta aina silloin mieleen palaa myrsky yöllinen
kun elämäni ylle loisti valo ikuinen

Kiitän ristin majakasta Jeesusta seuraten
Vaaroja en pelkää kun Häntä katselen
Kohden valkeuden rantaa nyt kuljen – tiedän sen
Mutta ilman Majakkaani selviytyisi en

 http://www.youtube.com/watch?v=7h6ioYxD11k