Niin todellakin tapahtuu täällä Espanjassa. Jos et halua sitä kohdata, sinun on parasta pysytellä neljän seinän sisällä. Saattaapi olla, että sielläkin saa kapulaa heilutella useamman kerran, ennen kuin saa karistettua Pääsiäisen näköruudulta.

Totta kai kysymys on ennen muuta perinteistä. Uskonnollisilla perinteillä on näillä main huomattavasti vankempi jalansija kuin suomalaisella suvivirsijatkumolla. Vaikka humanistinen materialismi nostaa Espanjassakin voimalla päätään, tuntuu se kuitenkin rakentavan valtakuntaansa sivistyneemmin. Vähän kehitysopin termein on todettava, että suomalainen ei ole vielä päässyt ulos havumetsistään. Kypsällä itsenäisyydellään ylpeilevä ateisti kaikkein vähiten.

Mutta onko sitten perinteiden tehtävä huolehtia ohjauspyörästä suunnistaessamme kohti tulevaisuutta? Onko yhteiskuntiemme eloonjäämiskohtalo riippuvainen konservatismi vastaan liberalismi kamppailun lopputuloksesta? Onko se joko, tai?

Se ei ole kumpikaan. Ihmiskunnan ja sen jokaisen jäsenen kohtalo on Jumalan käsissä. Siitä riippumatta, uskooko ihminen siihen vai ei. Ja jos keskinäiseltä taistelulta malttaa kääntyä Jumalan puoleen, niin silloin Pääsiäistä ei enää käy väistäminen. Siihen joutuu ottamaan kantaa, ja sillä kannanotolla on yli kuoleman rajan ulottuvat seuraukset.

Perinteet voivat auttaa meitä paljon. Ne valaisevat meille matkaa monen sukupolven taipaleilta. Mutta samalla ne ovat kuitenkin keränneet tomua, jonka pois pyyhkiminen on jokaisen uuden sukupolven tehtävä. Ja samalla huolehtia siitä, että “lasta ei heitetä pesuveden mukana”. Kas, tässä postmodernin suvaitsevaisen tasa-arvointoilijan metsäläisyys paljastuu. Hän haluaa raivata tontin sileäksi ymmärtämättä, että silloin jäisi jäljelle vain hänen oma alastomuutensa.

Kunnia menneille ja muistot säilykööt! Mutta niin kauniita ja hellyttäviä kuin ne ovatkin, ei niistä ole tämän päivän leiväksi. Huomisesta puhumattakaan. Jos missä, niin hengellisyyden viljapeltojen on saatava tuottaa uudistavaa satoaan jatkuvasti. Perinteiden jyvälaarien kopinalla ei ruokita elävää ravintoa kaipaavia nuoriamme.

Saako Pääsiäinen tulla vastaan? Enemmänkin: saako se astua ihan sisälle sydämeen? Siitä on kysymys nytkin. Tulija edustaa samalla kertaa ikiaikuista perinnettä sekä uunituoretta Elämän leipää.

Taidatpa sinäkin muistaa, kuka sanoi se leipä olevansa. Kävelemässä sinua vastaan. Tässäkin Pääsiäisessä.

Eilisessä vuosikokouksessaan Aurinkorannikon Turistikirkko kutsui minua virallisesti työntekijäkseen kaudelle 2014-2015. Viimeisten viikkojen kokemusten perusteella kutsu ei ollut yllätys, mutta yhtä kaikki vei minut pienen paikalle.

Vaikka moni asia onkin muuttunut, kohtaan paljolti samoja tilanteita kuin 30 vuotta sitten. Se antaa aavistuksen siitä, että eivät ulkoiset muutokset pysty ratkaisevasti vaikuttamaan ihmisen sisäisiin tarpeisiin. Voimme sanoa jostakin ihmisestä, että hän on muuttunut. Se saattaa pitää paikkansa – osittain. Mutta, entäpä jos hän onkin vain sopeutunut?

Nopeasti muuttuva maailma on pakottanut meidät monella tavalla sopeutumaan. Läheskään kaikki kohtaamamme muutokset eivät ole myönteisiä. Ainakaan aluksi emme koe niitä sellaisina. On yhä vaikeampaa löytää sellaista, minkä voisi kokea pysyvänä, turvallisena.

Kaikki tämä muutosten tulva näkyy myös täällä Aurinkorannikolla. Se pyrkii tulvimaan myös sisälle Turistikirkon elämään. Emme voi – emmekä pyri – eristäytymään luostarimaiseen utopiaan. Silti meidän on tiedostettava ne paineet, jotka meistä riippumattomista syistä kohdistuvat myös omaan elämäämme. Kuin näkymättömän käden työntäminä meidät ajetaan kohti uusia muutoksia. Sille on annettu hienoja nimiäkin: Kehitys, talouskasvu. Ja meitä syyllistetään, jos emme piiskaa itseämme ja toisiamme juoksemaan uutuuksien perässä.

Muutosten kuohuissa kaipaamme kuitenkin yhä enemmän jotakin kestävää mihin tarrata. Sitä onkin meille annettu. Sen löydän edelleen Turistikirkonkin suojista. Sain olla nauttimassa siitä 35 vuotta sitten, kun työtä tänne perustimme. Monia puhureita on pyyhkinyt näinä muutosten vuosikymmeninä, mutta Jumalan laskema perustus on kestänyt.

– Rauhan minä jätän teille, minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö (Jh.14:27).

  Pitkän kokemukseni perusteella uskallan väittää, että tuo Jeesuksen kuvailema sisäinen olotila on maailman tavoitelluin aarre. Sitä etsiessään ja takaa-ajaessaan miljoonat ihmiset ovat ajautuneet epätoivoon ja näännyksiin. Ja kuitenkin: Jeesus on luvannut sen lahjaksi jokaiselle elämän hengästyttämälle. Jokaiselle, joka sen uskossa tahtoo ottaa vastaan.

Jeesuksen antamaa rauhaa eivät mitkään muutosten  hyökyaallot voi uskovalta riistää. Mutta vaarana on, että sen itse luovuttaa. Uskoa Jeesukseen ja Raamatun sanomaan pidetään nykyisin aikansa eläneenä. Sitä pilkataan yhä röyhkeämmin ja sen pikaista päivitystä vaaditaan.

Tämän Jeesuksen antaman rauhan turvasatamana jatkaa Turistikirkko toimintaansa. Sunnuntaisin Paseo Maritimon rantakirkossa ja viikolla Pacosin Majakalla se kutsuu ihmisiä levähtämään rauhan aallonmurtajan suojaan. Päättyvänä talvikautena tulijoita onkin ollut enemmän kuin koskaan.

Sisäisestä rauhasta käsin Jeesus on kutsunut meitä palvelemaan toinen toisiamme. Turistikirkko kutsui minua vetämään työtänsä. Suomennettuna se tarkoittaa palvelemista.

Itsestään Jeesus sanoi: – Minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee(Lk.22:27).

Minulle – ja meille kaikille Hän sanoo: – Seuraa sinä minua(Jh.21:22)!

Tänään täyttyy kolme viikkoa Espanjassa. Aika on kuin siivillä – niin kuluneelta sanonnalta kuin se kuulostaakin. Olen yrittänyt parhaani mukaan päästä hommaan sisälle. Aikaa siihen ei ole liiaksi. Jo kuukauden kuluttua alkavat suomalaiset muuttolinnut liihotella sinne pohjoiseen. Siellä se koti kuitenkin useimmilla on. Tänne “käymään vain tullaan, eikä olemaan”.

Sisäänpääseminen merkitsee ensin tutustumista, sitten ystävystymistä ja lopuksi – toivon mukaan – innostumista jakaa yhdessä ihmisenä olemisen valoja ja varjoja. Kenellekään ei pitäisi jäädä pilven taakse se riemullinen asia, että parhaiten se onnistuu sydänyhteydessä Raamatun Jumalan kanssa.  Monet sitä yhteyttä kaipaavat. Löytäneiden tehtävä on tukea ja rohkaista etsiviä. Siinä joukossa saan minäkin Jumalan armosta elää ja siitä toisille kertoa.

Viimeksi eilen saimme kansoitetussa lauluillassamme ihanaa palautetta. Eräs jo vanhempi mies käveli spontaanisti eteen. Yksinkertaisin sanoin hän kuvaili, kuinka viime sunnuntain jumalanpalveluksessa oli julistetun sanan kautta omistanut syntiensä anteeksisaamisen. Sen seurauksena hän kertoi kokevansa vapautta – todellista vapautta – ensi kerran elämässään.

Tuota sunnuntain jumalanpalvelusta lukuun ottamatta Turistikirkon toiminta painottuu vahvasti Majakalle. Sen sijainti suomalaisasutuksen sydämessä on yhdessä elävän toiminnan kanssa johtanut meidät positiivisen ongelman eteen: paikka on käynyt ahtaaksi. Todella ahtaaksi. Paremmin kuin mikään muu se kertoo siitä, että Majakka on tehnyt tehtävänsä. Nyt seurakunta rukoileekin, että saisimme uudet toimitilat täyttämään kasvavia tarpeita.

Tuomisinani Suomesta jätin yhteiseen käyttöön käännökseni ihanasta laulusta “The Lighthouse”. Siinä kerrotaan selkeästi, mistä todellisessa Majakassa on kysymys. Linkin takaa löytyvästä live -taltioinnista ilmenee koskettavasti, kuinka kaivattua tuon Majakan valo on.

Nousen kalliolle jälleen luo vanhan majakan
joka kerran myrsky-yönä minut auttoi satamaan
Näin sen valokeilan säteilevän halki pimeyden
ja ilman tuota valoa eläisi nyt en

Monet tahtoisivat purkaa tuon vanhan majakan
“Se ei kuulu tähän aikaan”, kuulen heidän sanovan
Mutta aina silloin mieleen palaa myrsky yöllinen
kun elämäni ylle loisti valo ikuinen

Kiitän ristin majakasta Jeesusta seuraten
Vaaroja en pelkää kun Häntä katselen
Kohden valkeuden rantaa nyt kuljen – tiedän sen
Mutta ilman Majakkaani selviytyisi en

 http://www.youtube.com/watch?v=7h6ioYxD11k                                                           

Vuosaaren satama 28.1.2014 illan hämärtyessä. Suomi-neidon jäähyväishenkäys oli jäätävä ja 16m/s. Itämerelle oli ennustettu navakkaa tuulta, joka tervehti meitä heti Kustaanmiekan ohitettuamme. Aamuyön tunteina se yltyi sivuvastaiseksi myrskyksi. M/s Finnladyn mittavasta koosta huolimatta kaikki liikkeellä olleet kulkivat etapilta toisella, milloin mistäkin kiinni pitäen. Aamiaiselle ei ollut tunkua. Oli sangen mielenkiintoista taiteilla tarjottimen kanssa pöytään, mutta selvisimme kuin selvisimme sotkematta itseämme tai laivaa.

Hannele riemuitsi, kun kaikki syöty pysyi vaivatta sisällä aina luonnolliseen poistumisväyläänsä saakka. Koko merelläolopäivä sujui lököillen. Välillä kiipeilimme portaita ylös alas (75 suuntaansa). Vähitellen tuuli rauhoittui, ja saksalaisittain ihan kirpakassa pakkasessa saavuimme Travemündeen hieman myöhässä klo 21:30.

Polkaisimme erinomaisessa kunnossa odottavalla autobahnalle. Ensimmäinen tavoite täyttyi kolmen tunnin jälkeen Göttingenissä. Nukuimme kohtalaisesti mutta lyhyeen. Se ei antanut toivottua  lähtökuntoa matkan pisimmälle etapille. Monikertaisiin kokemuksiini luottaen olin suunnitellut karauttaa päivän aikana suoraan Espanjan puolelle saakka, eli runsaat 1400km. Muuten ihan hyvä idea, mutta olin unohtanut vanhentuneeni edellisestä reissusta 7 vuotta. Lisäksi vielä poistumisvaiheessa ollut flunssa oli imaissut osansa energiasta.

Kaikki meni vanhasta muistista ilman karttakirjaa aina Ranskan Lyoniin saakka. Siellä ylpeys kävi harhaanajon edellä, ja sukelsimme miljoonakaupungin sokkeloihin mehukkaimpaan iltapäivän ruuhka-aikaan. Tunti siinä paloi, ennen kuin katsoimme päässeemme jotenkin reitille takaisin. Lisäksi alkoi sataa. Niihin aikoihin sitä huomasi haukanneensa ylisuuren siivun nieltäväksi.

Perille kuitenkin saavuimme 30.1. klo 23. Kesäaikana idyllinen Figueresin pikkukaupunki jäi tarkemmin tutkimatta. Nukkumatti odotteli erinomaisessa Emporda -hotellissa. Kertakaikkiaan uskomaton vastine hinnalle näin low-season kaudella.

Perjantai 31.1. oli suunniteltu viimeiseksi ajopäiväksi. Matkaa jäljellä runsaat 1100km. “Oi – niitä aikoja”, jolloin moinen 10 tunnin etappi tuntui lyhyeltä hyppäykseltä. Nyt meno alkoi tökkiä kuskilla jo Valencian jälkeen, eli pikataipaleen puolivälissä. Siitä jatkoimme tunnin rykäyksillä aina auringonlaskuun, mikä koitti Lorcan historiallisessa kaupungissa.

Hannele vihelsi peliä poikki, ja niin ryhdyimme etsimään hotellia. Yritimme löytää kuuluisan Paradorin ( katso netistä tämän kuuluisan ketjun upeita hotelleja). Hannele haukkoi kauhusta henkeä, kun kipusimme kaupungin yläpuolelle kohoavalle vuorelle. Olimme kaiketi lähes hotellin pihassa sitä kuitenkaan löytämättä. Nipin napin taiteilimme itsemme jotakin vuohipolkua alas kaupunkiin. Sieltä löysimme edullisesti ihan hyvä majapaikan. Verenpainetta en uskaltanut mitata.

Seuraavaksi päiväksi oli ennustettu sateita, jotka Granadan lähistön vuoristossa saataisivat tulla lumena ja räntänä. Valitsemme hieman pitemmän, mutta sään puolesta turvallisemman reitin Almerian ja rantatien kautta. Perillä Fuengirolassa olimme  ensimmäisenä virallisena työpäivänäni 1.2.2014 klo 13. Matkaa Travemündesta kertyi kaikkien kiemuroiden jälkeen 3018km.

Kiitos Jumalalle varjeluksesta. Erityisesti silloin, kun kuskin arviointikyky osoittautui kyseenalaiseksi.

En unohda eilistä päivämäärää. Itse asiassa uskon, että tulen muistamaan hyvän joukon sen sisällöstä. Vielä vuosia eteenpäin. Rapistuvasta muistista huolimatta. Ei tule toista sellaista päivää.

Seisoin Helsinki/Vantaan lentoaseman liikelentoterminaalin loungessa. Samassa talossa, minne ja mistä olin mennyt ja tullut viimeisen 15 vuoden aikana. Monella kelillä ja mielellä. Usein tykkäämistä peukuttaen, mutta silloin tällöin myös kallella kypärin. Nyt seisoin parinkymmenen työtoverin ympäröimänä. Hyvistä yrityksistä huolimatta he eivät onnistuneet naamioimaan vakavuutta olemuksistaan. Kahvi tuoksui, ja mansikkakakku houkutteli.

Tismalleen kello 15 leimasin itseni ulos töistä. Viimeisen kerran.

Ihmisen elämässä on kallioonhakattuja päiviä. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Mutta kuitenkin. Tosin maailmassa lienee tälläkin hetkellä miljoonia, jotka eivät koirien ja kissojenkaan kanssa saa selville syntymäpäiväänsä. Mutta – tietty: syntyneitä he kuitenkin ovat. Ainakin kerran.

Muistettavia virstanpylväitä riittää muutenkin jo lapsuudesta lähtien. Vallitseva kulttuuri pyrkii sanelemaan ne pakolliset. Yllätykset ja perinteiden edessä vikuroiva elämä loput. Näin peruutuspeilin kautta arvioituna omille valinnoille on jäänyt hämmästyttävän vähän muistamisen arvoisia merkkipäiviä. Itsenäisyys on ollut ilmeisesti enimmäkseen kuviteltua. Sen sijaan itsepäisyys on kylvänyt paljon deletoitavaa, vaan eipä tahdo muisti aina niillä  saroilla armahtaa.

Eilistäkin suurempi päivä osui kohdalleni 9.7.1975. Silloin astuin uuteen elämään, missä en eläköidy koskaan. Hengellisellä termillä ilmaistuna uudestisynnyin. Ja usko minua: se on totaalisesti muuta kuin omin ja terapeutin avuin polkaistu ryhtiliike.  Jeesuksen sanojen mukaan siirryin kuolemasta elämään. Sellainen voi tapahtua vain kerran. Ja Jumala on tarkoittanutkin, että se päivä koittaisi jokaisen ihmisen elämässä. Siitä kertominen rohkaisevasti ja kutsuvasti on kaiken kristillisen toiminnan ydin.

Me kaikki kuljemme kohti päivää, joka saapuu eteemme kerran. Se tulee, vaikka keskittyisimme kaikin voimin sitä välttelemään. Sitä ennen kuohukoon elämän virrat mahtavina! Se on annettu meille rikkaaksi lahjaksi. Kiitoksella nautittavaksi. Mutta nauttiessamme emme saisi koskaan unohtaa, että elämän lanka on myös arvaamattoman hento. Se ei taivu tilastoihimme eikä noudata työmarkkinaosapuolien vahvistamia eläkesopimuksia.

Oli minunkin mieleni vähän haikea siellä loungessa. Jään aidosti kaipaamaan hienoja työtovereitani. Suurin osa heistä sopisi lapsikseni. Olen saanut paljon elämisen energiaa heidän läheisyydestään. Hekin tietävat, kenen palveluksessa tulen jatkamaan tästä eteenpäin. Sitä tehdessäni siunaan myös heitä sydämestäni.

Rukoilen, että kerran saapuisi se päivä, jolloin saisin tavata heidät Jumalan valtakunnassa. Taivaallisessa loungessa.

– Saamme niittää, emme väsy. Saamme niittää, emme väsy.

Pienen lapsen kirkas ääni kaikui erinomaisen akustisessa Torremolinosin Evankeelisessa Kirkossa. Nuorin tyttäremme Raakel oli tuolloin 3-vuotias. Vietimme läksiäistilaisuuttamme huhtikuussa 1990. Kyynelistä ei ollut puutetta.

Mutta Suomeen saapuessamme tänne oli juuri iskemässä se kuuluisa lama. Se tuskin oli meidän syytämme, vaikka meillä olikin tuomisina omamme. Liian monia ankaria iskuja liian nopeasti. Ne painoivat mieltä maahan. Vastoin Raakelin kirkasta julistusta väsymys pääsi isännöimään. Mitä lie olimme silloin niittämässä?

Puoli vuosikymmentä myöhemmin sanoitin Miquel Cejasille laulun palmupuusta. Siinä sitä käytetään vertauskuvana kristitystä. Myrskyt voivat riepotella sitä niin, että latvukset lähes pyyhkivät maata. Mutta tuulten tyynnyttyä palmu oikaisee jälleen itsensä kohti Luojan sinistä taivasta. Se ei tapahdu omasta voimastamme vaan Hänen, joka on luvannut: – Niin kuin ovat sinun päiväsi, niin olkoon myös voimasi (5.Ms.33:25). Tämän olemme saaneet myöhemminkin useasti kokea.

Nyt on kuopus 26 ja isäpappa harmaa (missä nyt jotakin haituvaa yleensä orastaa). Nuorilla aikuisillamme ei ole häävit tulevaisuuden näkymät. Omaa vaurauttaan rakentanut sukupolveni on testamentannut heille enemmän ongelmia kuin mahdollisuuksia. Nuorilta vaaditaan yli-inhimillistä tehokkuutta, jotta he pystyisivät hoitamaan meitä vanhuksiaan – ja kuromaan pahaksi revähtänyttä kestävyysvajetta. Siinä jaksamisen taistelussa monet uupuvat ja repeytyvät palasiksi erilaisten vaatimusten paineissa.

– Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon(Jer.29:11).

Nämä ovat puolestaan ainoan todellisen Jumalan sanoja. Niitä on syytä kaiuttaa yhä voimallisemmin myös kirkkojen ulkopuolella. Mutta mistä sitten johtuu tämä huutava ristiriitaisuus Jumalan lupausten ja nykypäivän todellisuuden välillä? Miksi kuilu tuntuu vain kasvavan päivä päivältä?

Pyydän lukijaani pysähtymään kanssani ja laskemaan kätensä rehellisesti sydämellensä. Onko ihmiskunta, oletko Sinä ja minä, olemmeko me rakentaneet ajalliseksi kodiksemme annettua maapalloa Jumalan antamien ohjeiden mukaan? Voimmeko väittää, että maapallon nykyinen ekologinen ja sosiologinen tila on seurausta Jumalan äänen kuuntelemisesta? Onko tapahtunut “Hänen” tahtonsa? Onko Jumala määrännyt kehityksen tälle väistämättömän tuhon kurssille?

Tiedämme hyvin, että näin ei ole. Olemme tietoisesti valinneet markkinavoimat jumalaksemme ja aineellisen hyvinvoinnin kasvattamisen missioksemme. Tulos alkaa olla käsissämme. Saamme niittää mitä olemme itse kylväneet. Ja kaiken lisäksi olemme loppuun väsyneitä.

– Minä olen tullut tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden (Jh.10:10)

Vielä eräät – ja kaikkein merkityksekkäimmät sanat. Ne lausui maan päälle laskeutunut Jumala, vapahtajamme Jeesus Kristus. Jumala ei luonut ihmistä saastumaan ja saastuttamaan. Kaikkiviisaudessaan Hän kuitenkin tiesi, että niin siinä tulee tapahtumaan.

Osaatko – ja tahdotko – Sinä kiittää Jumalaa siitä, että Hän ei jäänyt voivottelemaan ihmiskunnan epäonnistunutta pörssikeinottelua. Rakkaudessaan meitä kohtaan Hän valmisti uuden tien elämään ja yltäkylläisyyteen. Meidän on vain hyväksyttävä se, että omat valuuttamme eivät koskaan riitä tiemaksuksi. Kelpaavaksi jäävät vain Jumalan armo ja usko Jeesukseen Kristukseen ja Hänen lupauksiinsa.

Kirjoitan näitä rivejä tietoisesti kahden maan kansalaisena. Omalta osaltani olen vähintäänkin keskiarvon verran syyllinen ihmiskunnan loppulaukkaan. Mutta Jumalan armosta olen saanut uskon kautta Jeesuksen sovitustyöhön myös taivaan kansalaisuuden. Sen etuisuuksiin kuuluu rikas sisäinen hyvinvointi ja Jeesuksen lupaama yltäkylläisyys. Se saisi tietenkin harmauden keskeltä nousta kirkkaammin esille, mutta siellä se kuitenkin on. Ja mitä synkemmiksi ajan horisontit painuvat, sitä kirkkaampana kutsuu Jumalan valtakunnan aito valo.

Takaisin tulevaisuuteen tuo eteeni jälleen tutun elonpellon Espanjan Aurinkorannikolla. Se Turistikirkko, jota sain olla synnyttämässä vuonna 1979, on kutsunut harmaantuneen vaarin evankelistakseen tulevaksi kevätkaudeksi. Harmauteni keskellä olen innostunut! Sitä minulta kuulemma odotetaankin. On sitä aikoihin eletty! Että näin vanhalta mieheltä!

Odotan pestiä lähes yhtä täpinässä kuin 34 vuotta sitten. Kaikkea se tulevaisuus tuo tullessaan!

Baariparlamentti. Tiedätkö, mikä se on?

Nimi auttaa tietysti ilmiön juurille, mutta parlamentin kasvot ja kokoontumisajat vaihtelevat suuresti. Osallistujille on kehittynyt hieman samanlainen vaisto kuin muuttolinnuille. Sen vetäminä he kokoontuvat perinteen sanelemassa aikahaarukassa yhteen käsittelemään seutukuntansa elämänpiirin kannalta ratkaisevia asioita. Erityisesti sellaisia, mitä parlamentin ulkopuolella pysyttelevät henkilöt eivät näköjään kykene hoitelemaan. Ainakaan oikealla tavalla.

En tiedä, kuka bongasi ensimmäisenä juoruakan. Se on raju titteli. Nykyään sellaisella nimitteleminen luokitellaan ilman muuta vihapuheeksi. Sen sai oululaisen lehden päätoimittaja aivan virallisestikin kokea. En tiedä sitäkään, helpottaako naissukukunnan kiukku yhtään, jos em. akan vierelle asetetaan juoru-ukko. Vain taivas tietää, kumpi sukupuoli muodostaa baariparlamentin enemmistön.

Lähdetään liikkeelle lannantuoksuiselta maaseudulta. Ei niin pieniin kuivahtanutta kyläkuntaa, etteikö sieltä löytyisi huoltoasemaa – tai ihan parlamentin tarpeisiin polkaistua kuppilaa. Sieltä löydät arkiaamuisin paikallisen parlamentin. Sukupuolisesta tasa-arvosta ei näiden aromien keskellä ole hajuakaan. Ikiaikaiseen tuulitakkikuosiin sonnustautuneet, varttuneemmat miehenköriläät pyörittelevät lusikkaa jo ajat sitten tyhjentyneessä kahvimukissa. Siinä rytmissä pyörivät myös naapuruston viimeaikaiset tapahtumat. Naurunröhähdykset ovat makoisia. Naiset ovat mukana vain rasvaisissa jutuissa. Miksei muuten? No, jonkunhan niitä töitäkin on tehtävä.

Siirryttäessä urbaaniin ympäristöön alkaa parlamentin ilme muuttua. Väki nuortuu – tai sitten harppaa kerralla yli eläkekynnyksen. Naiset ilmestyvät kuvaan mukaan. Miehiä useammin heidän käräjänsä tarvitsee vain kaksi jäsentä. Se on tehokasta. Myös keskustelun sävy vaikuttaa sivistyneemmältä – ulkoasuista nyt puhumattakaan. Kaikkein tärkeimpiä luottamusasioita käsiteltäessä puhe vaimenee kuiskaukseksi. Juomaksi riittää heillekin yleensä kahvi.

Suomessa voidaan puhua vain suurehkoista kaupungeista. Pääkaupunki lienee tässä sarjassa aivan oma lukunsa. Se tarjoaa runsaasti parlamentaarista foorumia muillekin kuin niille kahdellesadalle ammattijahkaajalle. Stadissa kuuluu asiaan olla edustava ja tietysti omien mahdollisuuksien kannalta oikeassa seurassa. “Tavattiin tyttöjen kanssa bissellä.” Tai “kaverit halus jutella vähän firman asioista”. Nyt kysellään ja katsellaan, kenen joukoissa kuljet. Sillä on väliä. Sillä todella on.

Vielä on yksi parlamenttikuva valotettava. Sen jäsen nojaa leukaansa kämmenpohjaan ja kyynärpäänsä halvimman kuppilan juottotiskiin. Hänen lisäkseen ainoa jäsen on tiskillä verkalleen poreileva tuoppi, joka hiljaisena yhtiömiehenä on saanut kuulla toinen toistaan syvempiä huokauksia. Yhdistysten luvatussa maassa syrjäytyneiden parlamentit lisääntyvät kuin sienet parhaana sadesyksynä.

Tähän sanon yhden asian: meidän suomalaisten tulisi olla sosiaalisempia. Mutta kun emme ole, niin meillä ei olisi varaa tärvellä niitä hedelmällisiä kontakteja, joita meillä on. “Ootteko kuullu” – saa meidät automaatisesti venyttämään korvalehtiämme. Emme haluaisi kadottaa tavuakaan aavistaessamme, että jotakin mehukasta on tulossa. Ja silloinhan keskustelun vartaaseen sovitetaan yleensä joku yhteinen tuttava, jonka ei tietenkään sovi olla paikalla.

Jokainen meistä on yllättänyt itsensä tällaisista parlamenteista. Joskus tulee vaivautunut olo. Se on tietoisuus siitä, että emme tee oikein grillatessamme toisia ja heidän asioitaan. Huomaamme naurahtelevamme mukana. Meistä ei ole kemujen katkaisijaksi, vaikka tietäisimme käsittelevämme muunneltua totuutta.

Tehokkaimmin meidät pysäytetään pohtimaan baariparlamenttien olemusta – ja omaa jäsenyyttämme niissä – silloin, kun saamme kuulla itse joutuneemme niiden kohteeksi. Sanalla sanoen se sattuu. Mutta niin pitääkin. Jospa se kasvattaisi meistä luotettavampia parlamentin jäseniä. Ja niin rohkeita, että tilaisuuden saadessamme saksisimme juoruilta siipiä ja etsisimme keskustelun kohteesta hyviä puolia.

Oletko Sinä koskaan pysähtynyt miettimään sitä, miksi ihmeessä lika kiinnostaa meitä niin paljon? Ja aivan erityisesti tahrat toisten ihmisten olemuksessa? Jeesus ei ollut – eikä ole sellainen. Ei löydy sellaista ihmistä, kenen elämästä Hän ei voisi ja tahtoisi saada esille tämän parhaat puolet. Äsken lukemani kirja osoitti viisaasti, että Jeesus tahtoo paljastaa jokaisesta ihmisestä mestariteoksen.

Ootteko kuullu sitä???

Tuli selattua elämää takaviistoon – noita kesäkuvia kauemmaksi. Joku on saanut oivalluksen ristimällä ihmiselämän räsymatoksi. Osuva kuvaus. Selailu nostaa heti pintaan monta tilannetta, kun on ollut pyyhkimässä jalkojaan toisten mattoihin. Ja melko tuoreita ovat patiininjäljet omillakin kasvoilla. Jos oppi vähääkään kelpaa, ne saattavat tulevina päivinä jäädä harvemmiksi. Kiitos siis kulkijoille!

Mutta niistä väreistä. Yksitellen riiputettuina ovat kirkkaatkin räsyt onnettoman oloisia. Ne huutavat seuraa ja kontrasteja. Siksi samanmielisyyden tienviitat alkavat jossakin vaiheessa tympiä. Tai epäilyttää. Olenko sitä, mitä luulen olevani? Entä nuo toiset? Uskallanko tehdä aloitteen ja heittäytyä elämään ihka aidoilla väreilläni? Annanko toisten astua sisään porteistani ja vaikuttaa oman elämäni sävyihin?

Tämä pohdiskelu saattaa tiedostamaan, että en ole onnistunut kutomaan omaa räsymattoani yksin. En sitten alkuunkaan. Jeesuksen vertauksessa (Lk.12.) rikas mies röyhtäisee tyytyväisenä ja onnittelee itseään siitä mitä on onnistunut haalimaan. Sokeasti hän luulee ansainneensa kaiken itse. Hän ei näe – tai arvosta miksikään – sitä, että monet ihmiset ovat nähneet vaivaa hänen menestymisensä eteen. Kukaties suorastaan  oman elämänkutomonsa pakottamina. Viimeksi tänään neuvottiin Hesarissa menestyksen nälkäisiä: heitä tunteilu pois, järki auttaa. Kylmä, laskelmoiva järki.

Vertauksen miehen loppusaldo oli karmea. Itse Jumala sanoi hänelle: “sinä mieletön!” Enhän vain tahdo olla hänen kaltaisensa? Toivottavasti et sinäkään.

Siksi valitsen kiitoksen. Ylitse kaiken syyttelyn ja syyllistämisen. Yliajakoon kiitos kaikki selitykseni! Jääköön mutkut ja sittenkut jalkoihin!

Kaikki elämäni varrelle osuneet ihmiset ovat tuoneet oman värinsä mattooni. Siinä he nyt ovat. Enkä pysty itse edes arvioimaan, paljonko uusia puhuvia, nauravia ja itkeviä kuteita vielä loimiini saan. Mutta ihan ymmärryksellä yritän olla kiitollinen kaikista. Entisistä ja tulevista. Senkin jo tällä kokemuksella tiedän, että todellinen menestys edellyttää tuon Hesarin neuvonantajan oppien hylkäämistä.

Kenelle tulisi sitten olla kaikkein eniten kiitollinen? Aivan oikein. Jumalalle tietenkin. Hänhän on elämän loimet virittänyt jopa niiden kohdalla, jotka tänä päivänä Luojallensa puivat nyrkkiä ja sättivät Häntä kuteittensa synkistä väreistä.

Haastan sinua kiittämään heti tämän luettuasi. Aivan varmasti löydät aiheita, joiden aikaansaama kiitollisuus nostaa purjeesi myötätuuleen. Ellei sellainen heti pinon päällimmäisenä löydy, niin kaiva edes vähän. Se kannattaa.

Lähetän niitä teille kirjoitettuna. Tiiviiksi pakattuina – kuten datatiedostot. Ystäväni Eija, joka hieman paimentaa näiden sivujen tilaa, on kyllä neuvonut minua, kuinka mukaan liitetään elävöittäviä kuvia. Mutta yhä areenalle työntyvä vanhuus on saanut Amigon hukkaamaan nekin opit – monen muun arvokkaan tiedon ohessa. Jos siis et jaksa seurata ikämiehen sanallista diaesitystä päättyvästä kesästä niin skippaa se huoletta. Mikäli hengissä pysyn, yhteen asiaan pureutuvia kirjoitelmia on luvassa myöhemmin.

Kesällä kannattaa pitää lomaa ja lomalla vahvistua. Se ei siis tarkoita sitä, että loma käytetään rästiin jääneen ja vähemmän kiireellisen työkuorman purkamiseksi. Toki niinkin voi tehdä, mutta eikö silloin ole yhtä hyvin itsensä kuin muidenkin pettämistä valitella uupumusta kohta lomalta palattuaan.

Minulla – ja meillä – oli poikkeuksellisen rauhallinen ja voimia antava kesä. Edellisistä lähisukulaisen hautajaisista oli vierähtänyt jo peräti kolme kuukautta. Siksikin kesä pukkasi pintaan elämää. Ihan totta! Kyllä yli kuusikymppinenkin vielä heinäntuoksun ja sokerinmaun tuntee.

Suvivirren kaikuessa sain toivomani ilmoituksen siitä, että Finavia jatkoi työsopimustani ensi vuoden kevääseen. Koen sen selvänä Jumalan kädenojennuksena. Kun talosta näytetään ovea kymmenille tehokkaimmassa työiässä oleville, on vanhuuseläkkeellä olevan papparaisen mukana roikottaminen huutomerkin paikka. Semminkin, kun sen papan yksisormijärjestelmän ainoakin työkalu hakeutuu näppäimistön sijasta yhä useammin suuhun.

Heinäkuun alussa jätimme toviksi kotikonnut. Suuntasimme itäisimpään Suomeen, joka kohtalaisille maailmankiertäjille oli jäänyt lähes koskemattomaksi seuduksi. Kompassiin vaikutti osin sekin, että maaliskuussa edesmennyt Kalle -setäni oli suorittanut täysimääräisen uransa rajavartijana Suomussalmella.

Ehkä kiinnostavin paikka siellä oli Raate. Käynnin teki erityisen rikkaaksi se, että olin vaivautunut evästämään itseäni muutamalla Raatteentien historiasta kertovalla kirjalla. Kokonaisuudesta muodostuikin tällaiselle tunneihmiselle puhutteleva. Luulen, että loppujen lopuksi vain harvat meistä ovat tiedostaneet, kuinka ratkaisevia kansallisen olemassaolomme kannalta nuo 1939/40 -vuodenvaihteen taistelut olivat. Ja kuinka ilmiselvää oli Jumalan puuttuminen tapahtumien kulkuun. Hyytävissä pakkasissa päättyneiden taisteluiden “viileä” tarkastelu toteaisi helposti, että Jumala oli puolueellinen suomalaisten hyväksi.

Painovoiman vetäminä köröttelimme sitten alaspäin. Hämmästelimme Kainuun vaitonaista jylhyyttä, joka Nurmeksen tienoilla suostui antamaan sijaa Karjalan kanteleen helähdyksille. Kuuntelimme sitä isäni ja Kalle -sedän puolesta. Mieleen muistuivat ne lukuisat kerrat, jolloin he olivat haikeina muistelleet rajan taakse jäänyttä lapsuuskotiaan.

Jos minun pitäisi tältä istumalta äänestää kauneinta näkemääni suomalaista maisemaa en tarvitsisi hengenvetoa pitempää miettimisaikaa. Se on Koli. Ehdottomasti: Koli.

Katselimme sitä useammasta vinkkelistä. Talvella ylikierroksilla pyörivät hiihtohissit olivat kai ruostumisen pelosta käytössä. Hetken mielijohteesta ehdotin kullalleni pientä törsäystä tuolihississä ajelun merkeissä. Korkeanpaikan kammoisena hän jähmettyi ajatuksesta Lootin vaimoksi ja havahtui todellisuuteen vasta keinuvassa hissituolissa. Olisitte nähneet. Ilme ja ote tuolin kaiteesta olivat yhtä rautaisia.

Kierroksemme toinen ennalta sovittu kohde oli Imatra. Kristillisen moottoripyöräkerhon, Gospel Ridersin vuotuinen kesätapahtuma oli koonnut seurakunnan leirikeskukseen toistasataa suht´ hurjannäköistä mutta sisikunnaltaan lauhkeaa pärinämiestä ja -naista. Pihalla hirnahteli toinen toistaan kiiltelevämpiä ja arvokkaampia peltihevosia. Me emme toistaiseksi ole moiseen tautiin sairastuneet, mutta vannomatta paras. Uskovaisiksi harvinaisen rentoa porukkaa. Oli siinä ilo pistää kantriksi.

Sieltä rykäisimme yhdellä varikkokäynnilla Suomi -neidon toiselle kupeelle. Kankaanpäässä Kansanlähetyksen kesäpäivillä piti Päivi Räsänenkin viimeisen kuuluisan puheensa, jonka perusteella hänelle pystytettiin hirsipuita sinne jo tänne, ja joka muutamalle tuhannelle oli kuulemma se viimeinen pisara kansankirkon jäsenenä.

Kotiin palattuamme alkoi heti uusi pakkaaminen. Mutta sitä ennen retkahdin pahasti. Ja kalliisti. Ja ihanasti. Enkä ole vielä tähän päivään mennessä suostunut edes katumaan.

Lähdin Seinäjoelle katselemaan, josko löytyisi edullista tarjokasta metallikieliseksi kitaraksi. Tämä siksi, että kovassa käytössä rispaantunut ääneni karkottaa vähiten kuulijoita kantrityyppisen musiikin rytmeissä. Ja niin avasin kohtalokkain seurauksin erään kitaralaukun. Sieltä iski varoittamatta silmää hyvässä sylihoidossa muutaman vuoden ollut Gibson SJ-200. Olin myyty mies kuin Simson Delilan edessä. Loppu onkin sitten luettavissa tiliotteelta ja kuunneltavissa pitkin ja poikin Suomen niemeä.

Aaah! Venetsiassa! Yksi Hannelen haaveista toteutui. Ja kyllä neljä päivää autottomassa kaupungissa oli minullekin positiivinen kokemus. Kaikki epäilevät enakkokuvat hukkuivat jo siellä katujen pinnan alle. Venetsiassa ei haissut itseäni pahemmalta, hintataso oli suomalaisittain kohtuullinen ja ympäristön siisteydessä joudumme siinäkin tyytymään heihin verrattuna hopeamitaliin.

Kaikki avioparit: huomio, huomio! Jos parisuhteessa on pintaremontin tarvetta, niin sinne vain gondolin tai vesibussin penkeille leppoisasti käsi kädessä keinuilemaan. Kotiin palattua on sitten perehtyä juurihoitoihin.

Elokuussa on siis palailtu arkeen monella tavalla uudistunein mielin. Seurakuntavieraillut ovat pyrähtäneet käyntiin. Nuoret ovat laulujen jälkeen tulleet ihastuneina tapaamaan. Kitaraani.

Viikko sitten otin vastaan suuren uutisen. Aurinkorannikon Turistikirkon vanhimmisto kutsui minua auttamaan työssä ensi Helmikuusta loppukevääksi. Se on minun – ja meidän – elämässä niin suuri maanjäristys, että siitä kirjoittelen tarkemmin hengityksen tasaannuttua.

Viimeisenä diana toivotan Sinulle, lukijani, rakkauden Jumalan siunaamaa syksyä!

En tahdo olla oman pesän likaaja. Siitä ei ole kysymys. Tulipahan selailtua hieman kotimaata ynnä piipahdettua vähän muitakin ilmeitä katselemassa. Se sai mietteliääksi. Terveellä tavalla – arvelisin. Ilmassa on ollut niin paljon vertailevaa puhetta siitä, kuka kansakuntien perheessä on hoitanut tonttinsa kunnolla ja kuka ei.

Presidenttimme saattoi olla tismalleen oikeassa arvellessaan, miksi olemme saaneet muutaman kerran tuntuvasti nenillemme. Olemme heristelleet opettajamaisesti sormeamme erityisesti etelän suuntaan. Kaikkein itsevarmimmat ovat näyttämässä ovea muutamille maille arvellen, että niiden rajojen takana majailee vaarallisia luusereita, joiden vaikutustiet meidän onnelaamme on kerta kaikkiaan tukittava.

Mutta uskallatko Sinä sen kuuluisan peilin eteen? Ilman mitään olemuksestasi salaamatta tai sitä rahtuakaan ehostamatta?

Katsellessani Raatteentiellä puhuttelevaa Talvisodan monumenttia ajattelin, että Jumalan yliluonnollisen varjeluksen tukemana veteraanit itseään säästämättä taistelivat meille torjuntavoiton, mitä ilman kouluissamme opiskeltaisiin kukaties tänäänkin ruotsin sijasta venäjää. Miten paljon kaunista me myöhemmät sukupolvet olemmekaan lahjaksi saaneet.

Perimmepä muutakin. Sitä kuvaavat alikersantti Hietasen sanat: – ja muutama hehtari h-tin huano peltto.

Perimämme ulottuu myös henkisille ja hengellisille palstoille. Sielläkin tarvittaisiin rehellisyyttä ja realismia. Saarijärven Paavon stoori kertoo oikein ymmärrettynä paljon suomalaisuudestamme. Joko nöyrästi puurtaen tai puristettujen hampaiden välistä ärräpäitä päästellen on perinteinen suomalainen sissi käynyt vaikeuksien kimppuun. Mutta saman kaverin on äärimmäisen vaikea luopua junnaavasta asenteestaan, vaikka viisarit neuvoisivat ottamaan kuokasta uudenlaisen otteen. Eikä se kuuluisa Sisukaan näytä oikein pärjäävän kaikenmaailman dopingin keskellä.

Suuri Raamatun tutkija Aapeli Saarisalo virkahti kerran kuunneltuaan aikansa vierasmaalaisten itsekehuskelua: – Sanotaan meistä suomalaisista mitä tahansa, olemme me kuitenkin suhteellisen rehellisiä.

Jos se on totta, niin silloin voisi Jumala olla ainakin yhdessä asiassa meihin tyytyväinen. Mitä silloin siitä, jos meitä markkinatalouden valhemaailmassa pidetäänkin lapsellisen hyväuskoisina. Totuutta, oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä kannattaa olla aina hankkimassa – ei myymässä, vaikka se tuottaisikin lyhytaikaista voittoa.

Aivan korvaamatonta se on ihmisen suhteessa Jumalaan. Raskain mahdollinen erehdys on kuvitella voivansa itse rakentaa tuon suhteen kuntoon. Viimeaikainen keskustelu suomalaisten uskovaisuudesta on paljastanut, että suuri enemmistö on valinnut tuon kohtalokkaan tien.

Jospa kaikki uskaltaisivat aivan yksinkertaisesti pyytää Jumalalta, että Hän tavalla tai toisella palauttaisi kansamme ylpeän hengettömyyden tuhoavalta polulta. Jokainen voisi turvallisin mielin asettautua itse Jumalan eteen. Hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Silloin saisimme kiittää suomalaisuuden siunauksista, eivätkä ne huonommat geenimme pääsisi niskan päälle.