En tahdo olla oman pesän likaaja. Siitä ei ole kysymys. Tulipahan selailtua hieman kotimaata ynnä piipahdettua vähän muitakin ilmeitä katselemassa. Se sai mietteliääksi. Terveellä tavalla – arvelisin. Ilmassa on ollut niin paljon vertailevaa puhetta siitä, kuka kansakuntien perheessä on hoitanut tonttinsa kunnolla ja kuka ei.

Presidenttimme saattoi olla tismalleen oikeassa arvellessaan, miksi olemme saaneet muutaman kerran tuntuvasti nenillemme. Olemme heristelleet opettajamaisesti sormeamme erityisesti etelän suuntaan. Kaikkein itsevarmimmat ovat näyttämässä ovea muutamille maille arvellen, että niiden rajojen takana majailee vaarallisia luusereita, joiden vaikutustiet meidän onnelaamme on kerta kaikkiaan tukittava.

Mutta uskallatko Sinä sen kuuluisan peilin eteen? Ilman mitään olemuksestasi salaamatta tai sitä rahtuakaan ehostamatta?

Katsellessani Raatteentiellä puhuttelevaa Talvisodan monumenttia ajattelin, että Jumalan yliluonnollisen varjeluksen tukemana veteraanit itseään säästämättä taistelivat meille torjuntavoiton, mitä ilman kouluissamme opiskeltaisiin kukaties tänäänkin ruotsin sijasta venäjää. Miten paljon kaunista me myöhemmät sukupolvet olemmekaan lahjaksi saaneet.

Perimmepä muutakin. Sitä kuvaavat alikersantti Hietasen sanat: – ja muutama hehtari h-tin huano peltto.

Perimämme ulottuu myös henkisille ja hengellisille palstoille. Sielläkin tarvittaisiin rehellisyyttä ja realismia. Saarijärven Paavon stoori kertoo oikein ymmärrettynä paljon suomalaisuudestamme. Joko nöyrästi puurtaen tai puristettujen hampaiden välistä ärräpäitä päästellen on perinteinen suomalainen sissi käynyt vaikeuksien kimppuun. Mutta saman kaverin on äärimmäisen vaikea luopua junnaavasta asenteestaan, vaikka viisarit neuvoisivat ottamaan kuokasta uudenlaisen otteen. Eikä se kuuluisa Sisukaan näytä oikein pärjäävän kaikenmaailman dopingin keskellä.

Suuri Raamatun tutkija Aapeli Saarisalo virkahti kerran kuunneltuaan aikansa vierasmaalaisten itsekehuskelua: – Sanotaan meistä suomalaisista mitä tahansa, olemme me kuitenkin suhteellisen rehellisiä.

Jos se on totta, niin silloin voisi Jumala olla ainakin yhdessä asiassa meihin tyytyväinen. Mitä silloin siitä, jos meitä markkinatalouden valhemaailmassa pidetäänkin lapsellisen hyväuskoisina. Totuutta, oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä kannattaa olla aina hankkimassa – ei myymässä, vaikka se tuottaisikin lyhytaikaista voittoa.

Aivan korvaamatonta se on ihmisen suhteessa Jumalaan. Raskain mahdollinen erehdys on kuvitella voivansa itse rakentaa tuon suhteen kuntoon. Viimeaikainen keskustelu suomalaisten uskovaisuudesta on paljastanut, että suuri enemmistö on valinnut tuon kohtalokkaan tien.

Jospa kaikki uskaltaisivat aivan yksinkertaisesti pyytää Jumalalta, että Hän tavalla tai toisella palauttaisi kansamme ylpeän hengettömyyden tuhoavalta polulta. Jokainen voisi turvallisin mielin asettautua itse Jumalan eteen. Hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Silloin saisimme kiittää suomalaisuuden siunauksista, eivätkä ne huonommat geenimme pääsisi niskan päälle.

Sellaista ei suomalaisenkaan tarvitse kaukaa etsi. Senkun polkaiset Haminaan, niin sieltä niitä löytyy kaksin kappalein – muualla maailmassa varmasti ties miten monta.

Lienee enemmän haaveilua kuin faktaa, kun kaikkien teiden väitettiin aikoinaan vievän Roomaan. Joissakin historian vaiheissa se ei poliittisesti ja uskonnollisesti ajateltuna ole ollut kaukana. Ja voihan olla, että maailman kallistuessa kunnolla Raamatun Ilmestyskirjan maisemaksi Colosseumin ja Vatikaanin varjot nousevat jälleen vahvasti horisonttiin. Mutta sitä ennen on monelta tieltä poikettava.

Ympyrän kiertäminen ei ole ihmiselle outoa. Mitä perusteellisemmin on eksyksissä, sitä varmemmin se kuulemma tapahtuu. Eli silloin ollaan niin eksyksissä, ettei edes ymmärretä olevansa eksyksissä. Sellainen ympyrän kiertäminen se vasta tavallista onkin.

Ihminen toistaa itseään. Historian väitetään tekevän samoin. Viisaat luonnontieteilijät sanovat koko maailmankaikkeuden kiertävän systemaattisesti radallaan. Tai ainakin melkein… matkallaan ei mihinkään. Paitsi, että elollinen luomakunta kehittyy reissun varrella alkulimasta kohti auvoista onnelaa, mitä uskonnoista ynnä muista varhaisen kehitystasonsa pidäkkeistä vapautunut ihminen suvereenilla tietämyksellään hallitsee. Uskokoon sen, joka pystyy.

Jääräpäisyyttä ja päämääräisyyttä ei ole aina helppoa erottaa toisistaan. Useinhan ne asustavat saman kallon sisällä. Jos kaksi sellaisen asenteen kaveria osuu kierroksellaan samalle kaistalle, silloin näennäisen pienet asiat ratkaisevat jatkon.

– Minä en hullun edessä väisty, uhoaa toinen. – Minä taas väistyn, vastaa toinen ja vaihtaa kiltisti reittiä.

Hengellisessä matkanteossa ympyränkierto vasta yleistä onkin. Sen yleisin tunnuslause on Luulojen Kirjasta repäisty jae: – Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi. Tämän pelkistetyn opinkappaleen varassa miljoonat ja vielä miljoonat ihmispolot ovat kiertäneet elämänsä ympyrää uuvuksiin asti. Toista tietä tarjoavat leimataan käännyttäjiksi – tai nykyisin – suvaitsemattomiksi.

Mutta aina silloin tällöin saa Kristuksen evankelistana olla todistamassa iloista tapahtumaa. Joku ympyräänsä tarpova eksynyt löytää elämäänsä parhaan mahdollisen päämäärän ja tien sinne.

Jeesus sanoi: – Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luokse muutoin kuin minun kauttani.(Jh.14:6)

Ja varmemmaksi vakuudeksi Jeesus vielä tarjoutuu matkaoppaaksi. Hän kun sen tietää, kuinka taipuvaisia olemme ominpäin kiertämään ympyrää.

Kirjoitan tätä Ivalossa. Olen saanut viettää viikonlopun Jumalan sanan ja Lapin ihmisten parissa. Taikaa tai ei, niin ympäristö tekee aina ruuhka-Suomessa pyörivään vaikutuksen. Tää jylhä karu maa, tää aava Lapin maa.

Lappia voi hätäpäissään väittää myös köyhäksi, mutta niin tehdessään paljastaa oman tietämättömyytensä. On vain ollut aina niin – ja tulee aina olemaan niin, että Lappi ei paljasta rikkauksiaan kiirehtivälle. Ken sen kultaa huuhtoa tahtoo, saa varautua maksamaan siitä runsaalla ajallaan.

Omissa silmissäni näen Lapin kauneuden kukkeimmillaan sen ihmisissä. Minua koskettaa se nöyryys, millä he ovat oppineet elämään luonnon ehdoilla. Siinä mielessä ymmärrän kovin niitä alkuasukkaita, jotka pontevastikin vastustavat etelän ihmisten invaasiota alueilleen. Täällä ei kaivata mukavuudenhaluisia city-vihreitä. Puolustakoot he susia ja liito-oravia siellä kehäteiden tuntumassa. Lapissa erämaan todellisuus ja siitä nouseva kokemus määräävät viihtyisyyden viitat. Se on senkaltaista elämänviisautta, jota vastaan on turha matkustaa kapinoimaan.

Majapaikassa herätessäni kohtasin muuten heti sarvipään. Se kiipesi mutkitta taloa ympäröivän tulvavallin päälle ja aivan kuin olisi virnistäen tokaissut, että “täällä sitten määrään minä“. Kun sitten kunnon turistin tavoin sain lopulta kameran stemminkiin, niin sarvipäästä ei näkynyt enää muuta kuin papanat.

Erityisesti etelän ihmisen hölmöyden huomattuaan saattaa sarvipää heittäytyä kiusallisen inhimilliseksi. Ja vuodesta toiseen palautetaan paikalliset asukkaatkin tiedostamaan, kuka on Lapin todellinen valtias. Kun koivut herkeävät hiirenkorville, ilmestyy sarvipää erämaista kuopimaan ojanpenkkoja, kopistelemaan kylänraitteja ja tutkailemaan, minkä makuisia yrttejä emännät yrittävät varjella ryytimaissaan. Jos sopivaa suuhunpantavaa ei heti keväällä löydy, saattaa sarvipää heittäytyä makooksille satoa odottelemaan ja talonväen vierasvaraa testaamaan. Miten luulisit pärjääväsi, etelän mies? Jopa ruotsalaiset ovat oivaltaneet, että ihmisen ja poron kohdatessa viisaampi väistää.

Sama pätee sen vaarallisimman sarvipään suhteen. Suuressa epäviisaudessaan nykyihminen on yltynyt ihastelemaan Lapin shamanismia ja kaikkia muita taikuuden harjoittamisen muotoja. Niitä esitellään kiihtyvällä tahdilla televisiossa muka jännittävinä mutta viattomina mielen seikkailuretkinä. Okkultismi yhä uusia muoti-ilmiöitä etsiessään kertoo ennen muuta siitä, että tuhoon tuomittu paholainen ei ole menettänyt toivoaan suistaa tuhoon tietämättömiä, mutta omasta mielestään ylen fiksuja nykyihmisiä.

Salatieteillä, joogalla ja muilla mielentaivutusmenetelmillä leikkiessään ihminen jää lopulta yhtä avuttomaksi kuin etelän mies Lapin aavalla jänkhällä.

Viisaampaa väistää ja turvautua ihmiselämän luotetuimpaan eräoppaaseen, Jeesukseen Kristukseen.

Meni viikonloppu siirtolaisten parissa Ruotsissa. Se pisti miettimään omia juuriaan. Minun tapauksessani olisi kyllä kuvaavampaa puhua juurettomuudesta. Muuttojen lukumäärissä putosin rattailta jo viime vuosituhannella.

Mutta ihailin ja aplodeerasin näille siirtolaisille. Ihan julkisesti ja ihan innoissani. Heissä löytyy särmää vielä eläkevuosinakin. Arvo on noussut virallisesti  myös Ruotsin pärstäkerroinpörssissä. Kun rikas naapurimme joutuu yhä rajumpaan pystypainiin kaikkialta saapuvien muukalaisten kanssa huomaavat he, että “finnet” seisovat heidän kanssaan samalla puolella rintamaa. Oman hipiän kannalta on siis parasta olla pitämättä suomalaisia enää muukalaisina.

Siirtolainen ei muuten ole sama kuin muukalainen. Toki hänestä voidaan tehdä sellainen yhtä omissa kuin toistenkin silmissä. Se on eletty juttu Maraboulla, Volvolla ja Boråsin kutomoissa. Mutta pohjimmiltaan siirtolainen on rohkea rakentaja. Kun kaverit aikoinaan jäivät osuuskaupan baariin herroja kiroilemaan, kärräsi hän eukon, muksut ja seinäryijyn autolauttaan. Ei kääntynyt kankea kieli heti ruotsia laulamaan – kaikilla ei vieläkään. Mutta työhön käytiin käsiksi ja siitähän se palkka maksettiin. Ilman siirtolaisia olisi hulppeasta kansankodista jäänyt varmasti pari nurkkaa rakentamatta.

Siirtolaisuus on joutilaisuutta torjuvaa rohkeutta. Suomalainen voisi vieläkin heittäytyä siirtolaiseksi. Vaikka omassa maassaan. Se olisi verrattomasti rakentavampi vaihtoehto kuin somaleiden perään haukkua luksuttaminen.

Muukalaisuus on muuta maata. Joskus syyllinen katsoo tuimasti peilistä, mutta ei aina. Erilaisuuden pilaantuminen muukalaisuudeksi on kaikkien katseluetäisyydellä olevien yhteinen häpeä. Muukalaisuutta ei kenenkään tarvitse hyväksyä. Mutta ei se oman kadun varrelta häivy kuin myönteisyyden luutaa heiluttamalla. Sen luudan varressa on treffipaikka kaikilla maailmankatsomuksilla.

Tuskallista mutta rehellistä on myöntää, että tunnustavana kristittynä eläminen on vaikeaa muukalaisuuden hiertämättä. Varmasti monet muslimit kokevat samaa.  Todennäköisesti näistä hiertymistä on versoavat yhtä hyvin luostarilaitokset kuin terroristihautomot. Mutta silloinkin on kysymyksessä vain yksi ihmisen lukemattomista pakoteistä. Arkipäivä lampaana susien keskellä tuntuu liian rankalta elämän tositeeveessä.

Lääkettä taitaa löytyä tasan kaksi. Ensinnäkin vertaisterapia. Yhtä monta kun löytyy kieltäytyjää varastoida lamppuaan vakan alle, löytyy myös muukalaisuuttaan huokailevaa. Melkoinen huokailukuoro – siis.

Toinen apu onkin sitten omaa luokkaansa. Hän on Kristus, muukalaisuuden täysoppinut. Vaikka Hän käytti aikansa puhtaasti toisten auttamiseen, ketuilla ja taivaan linnuilla oli suurempi varmuus seuraavasta yösijasta. Ja kaiken kateilun, juonittelun ja joukkohulluuden huipuksi Hänen muukalaisuutensa kruunattiin orjantappurakruunulla ja ristin nauloilla.

Että muilla elämän muukalaisilla olisi vähän helpompaa. Matkalla sinne, missä muukalaisuus on mahdotonta.

Älä nyt typeriä kysele! Näytänkö minä muka vihamieliseltä? Palmunoksa, tottakai! Minähän rakastan Jeesusta. Laulelen Hänelle kiitoslauluja päivittäin ja yllytän toisiakin siihen. Liputan julkisesti Jeesuksen puolesta.  Minä haluan heiluttaa palmunoksaa.

On pääsiäislauantai. Kuljen omaa tietäni Emmaukseen – vai oliko se jonnekin muualle. Joskus niin päämäärätietoinen uskonvaellus saattaa tuokiossa vaihtua hapuilevaksi kompuroinniksi. Tässäkö on se kirkastumistaan kirkastuva tie? Vahvan uskon elementeistä hengittää enää toivo. Sekin hiipuvin hengenvedoin.

Jeesus on haudassa. Kiiluvin silmin kiihtynyt kansanjoukko todisti Hänen ristiinnaulitsemistaan. Jos sallin omantuntoni saavuttaa itseni, sillä on mukanaan juuri se viesti, jota tahtoisin olla pakenemassa – minne vain.

Mutta en jaksa enää paeta. Omatunto saavuttaa. Se kertoo vastaansanomattomasti, että minäkin olin siinä kansanjoukossa. Enkä vain toisten takaa kurkkimassa vaan itse työssä. Omin kiiluvin silmin. Jumalan Poikaa ristiinnaulitsemassa.

En ymmärrä, missä vaiheessa palmunoksa kädessäni vaihtui karkeaksi naulaksi. Syntieni koko painolla se naulitsi synnittömän oman häpeäni paaluun. En ymmärrä syntiäni, mutta se ei muuta sitä olemattomaksi. Väkijoukon huumaan yhtyminen ei lisää turvallisuuden tunnetta.

Tuolla vilahti Pietari itkusta tyrskähdellen. Tunnen tarvetta tehdä seuraa.

Pääsiäisaamu julistaa, kuinka turhaa on yritys surmata elävä Jumala. Lopputulos on alaston. Palmunlehtiä heiluttavan ihmiskunnan suusta paljastuvat raatelevat sudenhampaat. Ei ihme, että huonon omantunnon takaa-ajama ihminen on muuttanut vuosi vuodelta lakeja pehmentääkseen Pääsiäisen todellisuutta. Naulat pysyvät tiukasti rauhanmarssijoiden käsissä. Totuus on jatkuvasti ristiinnaulittava.

Mutta minä haluan heiluttaa palmunoksaa. Niin todennäköisesti Sinäkin. Miten sen teemme?

Tunnustautumalla jälleen kerran naulamiehiksi ja -naisiksi. Ihmisiksi, jotka eivät ilman ylösnousseen ja kuoleman voittaneen Kristuksen apua tunne rauhan tietä. Voimme palata ristille polvistuen. Siinä asennossa emme voi lyödä. Siellä saamme avata vihan puristaman nyrkkimme ja pudottaa siitä hyödyttömän naulan.

Sydän kiihkosta pamppaillen Maria riensi tyhjältä haudalta. Saamme juosta hänet kiinni ja huutaa koko vihan myrkyttämälle maailmalle: – Hän on ylösnoussut! Olen kohdannut Herran!

Katsopa silloin kättäsi.

Miten ihana palmunoksa!

Kenelle sellainen onnistuisi? Tuskin ainakaan meille suomalaisille. Emme ole juhlista kuulua rotua. Emme sittenkään, vaikka joka viikonloppu korkataan tuhatmäärin pulloja juhlamielen löytämisen toiveissa. Monenkirjavista tuloksista saamme lukea viimeistään maanantain lehdistä.

Eilen saimme Hannelen kanssa olla aidossa juhlassa. Häät – jos ylipäätänsä mikään – on todellinen juhla. Se on suurta juhlaa kahdelle ihmiselle ja heidän läheisilleen. Se on juhlaa avioliitolle sellaisena kuin Raamattu sen ilmoittaa. Siksi juhlahumuun yhdytään myös taivaassa.

Mikä sitten tekee asiasta tai tilanteesta juhlan? Pitääkö elämyksiä jahtaavan nykyihmisen metsästää aina hurjempia – ja salli minun sanoa – sairaampia temppuja päästäkseen juhlatunnelmaan?

On toinenkin tie. Se on helpompi. Halvempi. Turvallisempi. Ja mikä parasta: se jättää paremman jälkimaun. Sellaisen, jota kehtaa hyvin mielin muistella vielä vuosikymmenien kuluttua. Mutta malta! Lataan uteliaisuuttasi vielä muutaman rivin verran.

Taattua juhlaa ei rakenneta ulkoisella koristuksella sen kummemmin kuin kuuluisilla esiintyjillä. Yleensä niillä hilataan vain odotusten lippu tappiinsa, mistä se itse tilaisuuden kestäessä valahtaa kiusallisen usein puolitankoon. Tietysti, syntyyhän siitäkin juhla: surujuhla. Tämä kaikki koskee kiusallisen usein myös hengellisiä tapahtumia.

Olennaisinta juhlassa on mukanaolijan asenne. Vertaileva, arvosteleva, kilpaileva mielenlaatu onnistuu tärvelemään vuorenvarmasti ainakin oman juhlamielen. Yleensä hapantuminen ei edes jää siihen. Kun nyt henkimaailmoista peistä taitetaan, niin arvostelunhenki ei kovin suurta rakoa tarvitse astuakseen myrkyttämään ihmiseltä juhlamielen.

Mutta osaatko Sinä pukeutua kiitollisuuteen? Oletko edes yrittänyt? Vai odottaako se kostyymi käyttöönottoa jossakin komerosi perukoilla?

Kiitollisen ihmisen kohtaaminen tekee arkipäivästä juhlan. Se ryöpsähtää ylle kuin aurinko synkän pilven takaa. Ennenkuin ehtii edes tajuta, se pukee lähellä olevatkin juhlaan – ellei sitten halua välttämättä verhoutua kateuden haalariin. Se on oma valinta.

Kiitollisuus näyttää kattavan juhlapöydän sinnekin, missä meidän mielestämme ei ole pienintäkään juhlimisen aihetta.

Vaan onpas sittenkin. Elämästä sopii olla aina kiitollinen. Elämän lahja on jatkuvan juhlan arvoinen. Äläkä edes yritä sitoa sitä vallitseviin olosuhteisiin. Vaikka olisit juuri nyt se päivänpaistetta odottava risukasa, niin Kristuksesta hohtava kirkkaus ja voima tekevät elämästäsi juhlavan ruusutarhan. Oletko antanut Hänelle siihen tilaisuuden? Oletko anonut sitä? Etsinyt? Kolkuttanut?

Ja varsinainen juhlapöytä: se odottaa.

Se lienee urheilun synnyttämä termi. Elämän pelikentän sotkeentuessa käsite on sittemmin adoptoitu moneen uusiokäyttöön. Jos siis olo tuntuu eksyneeltä, on paikallaan ottaa: uusi aikalisä.

Aika mennä solahtaa läpi sormien luvattoman nopeasti. Maailman meno on hektistä. Se tempaa mukaansa lähes vastustamattomasti. Ainakin, jos ei ole joku Linkola, joka on ottanut missiokseen lyödä kantapäät lattiaan kaikessa mitä ympärillä tapahtuu. Mutta jos ruoka on haettava muualta kuin katiskasta, niin silloin on jo annettava periksi vallitseville pelisäännöille.

Ihmiselle on pysähtyminen ollut aina vaikeaa. Silloin kun on draivi päällä, emme siedä tiellämme köröttelijöitä. Jos on terve ja mielekästä puuhaa, on helppo sortua vertailemaan omia tehojaan muiden velttoiluun. Jos havahdut tähän kohdallasi, olet ajautunut vauhtisokeuteen. Mutta älä sure. Et ole ole yksin. Tervetuloa varikolle!

Jumala ei ole koskaan piiskaamassa ihmistä parempiin suorituksiin. Se ei yksinkertaisesti kuulu Hänen tapoihinsa. Silti Jeesuksen seurassa tapahtui ( ja tapahtuu edelleen ) loputtomiin mielenkiintoisia asioita. Raamattu kertoo meille elävästi, kuinka huikea innostus valtasi kokonaisia kansanjoukkoja. – Tätä täytyy saada lisää! Tuota en kyllä jätä näkemättä! Vielä vähän!

Siksi Jeesus on aina joutunut toppuuttelemaan ihmisiä. Jos Hän kerran pisti ranttaliksi temppelissä ahneiden kauppiaiden vuoksi, niin ehkäpä Hän tänään tyhjentäisi pörssit. Kaikenlaiset tehokkuuden takaa-ajajat Hän saattaisi asuttaa vasta vapautettuun Timbuktuun.

Ja vaikka Hän ei mitään näistä minun salaisista toiveista täyttäisikään, niin kuitenkin Hän yhdistäisi kätensä megafooniksi ja huutaisi koko kiireittensä kuluttamalle ihmiskunnalle: – Aikalisä! Hellittäkää jo, hyvät ihmiset!

Yksilötasolla tätä tapahtuu jatkuvasti. Siitä ei vain uskalleta puhua. Ymmärrystä kun ei maailman kiihdytyskaistalla juuri tarjoilla. Ei semmoiseen pehmoiluun ole aikaa. Mutta jos Sinut on tavalla tai toisella, tahdoitpa tai et, pysäytetty, kysymys on mitä todennäköisemmin Jumalan rakkaudesta. Ei koskaan vihasta. Muista tämä.

Jokainen tarvitsee aikalisää. Kerran, toisenkin, yhä uudelleen. Ensimmäisen jälkeen on toinen jo helpompi hyväksyä. Kohta niitä rupeaa suorastaan kaipaamaan. Ja jos aikalisällä suostuu kuuntelemaan parhaan mahdollisen koutsin, eli Jeesuksen, ohjeita, niin tämä elämäksi kutsuttu peli saa jälleen aivan uutta mielekkyyttä.

Parempi olisi muutenkin antaa Hänen kulkea  edellä. Tahti on nimittäin sellainen, että Häntä ei voi seurata kieli vyön alla.

Toivotan sitä sydämestäni jokaiselle, joka on näillä kotisivuillani vieraillut. Jos armon Jumala suo, jatkamme eteenpäin Kristuksen seurassa – ja ennen kaikkea Hänestä muille kertoen. Olen juuri raottanut ensi vuoden vierailukalenteria. Toivottavasti tapaamme jossakin.

– Amigo  

Pidätin hengitystä. Tasainen tuhina kertoi, että lastenhuoneessa vallitsi rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto. Hiljaa kuin tonttu varpahillaan hiivin ulko-ovelle. Suljin sen varoen. Hetken katselin alhaalla uinuvaa kaupunkia. Asuimme vuorenrinteellä. Sieltä avautuvaa näköalaa ei voinut lakata ihastelemasta. Oli varhainen jouluaamu.

Kadut olivat hiljaisia. Muutamat taksit sujahteli vastaan. Viimeiset aattoillan valvojat etsivät kotiosoitteita. En muista nähneeni Malagan kansainvälistä lentoasemaa niin hiljaisena. Omien askelten kaikua kuunnellen kuljin läpi aution hallin ja saavuin lennnonvalmistelun huoneeseen.

Raivasin tilaa lautasten ja pullojen keskelle. Haukotteleva meteorologi kammertautui jaloilleen tiskin takaa. Häneltä tiedustelin lentosäätä.    -Niinkus näet, hän viittasi peukalollaan ikkunan suuntaan ja sinetöi sanansa vielä leveämmällä haukotuksella.

Ohjeet olivat yhtä ylimalkaiset kuin täsmällisetkin. Kirkasta etelän taivasta riitti silmänkantamaa kauemmaksi.   Lähetyslentokoneemme “Kotka” odotteli uskollisena. Olin tankannut sen jo aikaisemmin. Tavaratila ja takapenkki pullistelivat vaatenyyteistä. Kirkkokansamme joululahjaa Afrikan puolen vähäosaisille.

Siiville päästyään Kotka kiskoi hanakasti korkeutta. Samaan aikaan hivuttautui aurinko esiin itäisestä horisontista. Minusta katsottuna se nousi juuri sieltä mistä pitikin. Välimeren itäisestä päästä, Juudean Betlehemistä nousi ihmiskunnan todellinen päivänkoitto. Näkymä oli henkeäsalpaava. Minäkin, syntinen suomalaismies, sain tuon valon sytyttämänä olla tässä viemässä soihtua eteenpäin. Poskeni kostuivat ilon kyyneleistä.   Radiossa oli hiljaista. Pari kilometria alapuolellani muutamia laivoja kynti tietään kohti Gibraltarin salmea. Näiden ulkoisten ja sisäisten näköalojen valtaamana tunnin lentomatka Melillan siirtomaakaupunkiin tuntui vierähtävän tavallista nopeammin.

Noustessani perillä koneesta asteli paikalle kolme tuimannäköistä siviilikaartin miestä. Mikä oli hätänä? Mistä nuo vihaiset ilmeet?

Kauan ei vastausta tarvinnut odotella.   – Mikä kumma sinut pisti tähän aikaan tänne tulemaan? Etkö tajua, että sinun tähtesi on koko tämä orkesteri joutunut tulemaan paikalle. Ilman lentoasi olisimme saaneet viettää rauhassa juhlaa kotonamme.

Mies viittasi asemarakennuksen suuntaan. Pari palomiestä katseli avoimesta ovesta kuin varmistaen, että ansaitsemani nuhteet menivät perille.

– Anteeksi. En osannut aavistaa, että teillä olisi ollut vapaata. Ei tarkoitukseni ollut häiritä jouluanne.

Apein mielin ryhdyin purkamaan lastiani. Nähdessään kuormani miesten käytös alkoi muuttua. Ensin he tulivat vaivautuneiksi. Kohta yksi lähti hakemaan kärryjä, että saisin vietyä nyytit terminaaliin. Kovat ilmeet sulivat ja minulle tarjottiin kilvan kyytiä kaupunkiin.

Saavuin parahiksi ennen aamumessun alkua. Majoittauduin nyssäköineni pienen matkan päähän kirkon portailta. Niiden molemmille puolille oli asettautunut köyhiä berberiäitejä koettelemaan kristittyjen joulumieltä.  Espanjalaiset perheet saapuivat kirkkoon parhaisiin puettuina. Vetoavin katsein ojensivat köyhät äidit kätensä almujen toivossa. Joidenkin sydämiä nuo katseet koskettivat, mutta monet kiirehtivät ylös portaita sivuilleen vilkuilematta.

Vihelsin varovaisesti. Muutamat päät kääntyivät. Uusi yritys. Nyt naiset supattelivat keskenään ja vilkuilivat minuun päin. Viittasin jaloissani olevaan nyyttikasaan ja vinkkasin heitä tulemaan lähemmäksi.

Tiedustelija lähetettiin liikkeelle. Hän osasi espanjaa.   – Toin nämä vaatteet teille lahjaksi. Ne ovat lahja suomalaisilta ystäviltä. Jakakaa ne keskenänne.

Nainen ryhtyi tutkimaan yhtä pussia ja nosti sieltä esiin lastenvaatteita. Silloin syntyi muuhun porukkaan vipinää. Kukaan ei tahtonut jäädä osattomaksi.   Itse otin muutaman askeleen sivummalle etten jäänyt jalkoihin. Nauroin makeasti vesissä silmin. Toivoin, että siviilikaartin miehetkin olisivat olleet näkemässä. Olivathan hekin omalla panoksellaan tehneet tämän hetken mahdolliseksi.

Iltapäivällä istuin taas Kotkan ohjaimissa ja matkalla kotiin. Jälleen paistoi joulun aurinko päin näköä. Mieli oli entistä kiitollisempi. Jospa joulun Herra saisi vaikuttaa meissä entistä enemmän antamisen mieltä. Kaiken muun ohessa Hän itse on lahjoittanut antamisessakin meille parhaimman esimerkin.   Antavaan sydämeen paistaa aina aurinko.

Muutama päivä sitten supervalta valitsi johtajansa. Nyt äänestäjä katsoo tehneensä oman osuutensa. Odotusten vuori presidentin edessä kasvaa huimaa vauhtia. Oikeudenmukaisempaa tulonjakoa. Lisää turvallisuutta ja työpaikkoja. Oikeuksia vähemmistöille. “Nyt Amerikka odottaa tekoja” -uutisoi Suomen Kuvalehti etukannessaan.

Hävinneen puolueen johtajat ilmaisivat jo ennen vaaleja oman ykköstavoitteensa: estää Obamaa pääsemästä uudelleen presidentiksi. Moinen motivointi kertoo paljon ihmiskunnan käsityksistä johtajuudesta. Millä tavalla tämä toimii käytännössä, se nähtiin säälimättömässä vaalikamppailussa. Armoa ei aneltu jos ei tarjoiltukaan. Vastapuolen elämästä kaiveltiin pinnalle kaikki, millä vain vähänkin voitaisiin osoittaa toinen epäkelpoiseksi suurvallan johtoon.

Entä mitä me tavalliset torikassin kantajat sitten ymmärrämme johtajuudesta?

Ellemme muuta, niin ainakin sen, että olemme yleensä johtajille kateellisia emmekä luota heihin kovinkaan paljon. Näin on tutkittu. Suomalaisistakin vain joka kuudes luottaa poliittisiin johtajiinsa. Ajattelemme, että johtajaksi päästyään ihminen turmeltuu ja ajattelee jatkossa ensisijaisesti omaa etuaan. Valitettavasti tällaisia esimerkkejä näyttää rönsyilevän liian kanssa.

Aikaisemmin yritysjohtajat tunsivat suurempaa vastuuta kotiseutunsa hyvinvoinnista. Tämä oli nykyistä helpompaa sikäli, että johtajat usein myös omistivat yrityksen. Nyt moinen peli ei enää vetele. Osakkeenomistajat eivät palkkaa konserniinsa johtajia tuottamaan yhteistä hyvää vaan mahdollisimman suurta tuottoa sijoituksilleen. Toisten irtisanomiset merkitsevät bonuksia nykypäivän mallijohtajille.

Raamatun – ja aivan erikoisesti Jeesuksen – malli johtajuudesta poikkeaa tästä kuin yö päivästä. Jeesus ei epäröinyt asettua johtajaksi, mutta Hänen johtamistapansa oli mullistava. Niin paljon kuin nykyään järjestetäänkin seminaareja johtajuudesta, vieläkään ei Jeesuksen toimintatapa ole saavuttanut suosiota. Sopii vain kysyä miksi, vaikka rehellinen vastaus on jokaisen ulottuvilla.

Jeesuksen johtajuus ei perustunut (eikä perustu vieläkään) käskyttämiseen vaan esimerkkiin. “Seuraa minua”, kuului Hänen ohjeensa. Kuka johtaja on valmis tähän? Jeesus kulki edellä eikä vaatinut seuraajiltaan mitään sellaista mitä ei ollut valmis itse tekemään. Hän tiesi ja opetti, että esimerkin voima on kaikkein parasta johtajuutta. Siksi Hän kehotti johtajiksi pyrkiviä keskittymään toisten palvelemiseen. Joka sen homman ottaa tosissaan, nousee Jumalan yhteisössä suureksi – ainakin taivaasta päin katsottuna.

Mutta palveleminen ei ole koskaan houkutellut uraputken rakentajia. Siksi kristillisissä yhteisöissä olisi syytä tehdä kiireesti pesäeroa markkinavoimien masinoimaan johtajakuvaan. Tilalle voisi nostaa vaikkapa kuvan paimenesta. Paimeneen Jeesus samasti itsensäkin. Sitä ammattikuntaa ei mielletä johtajaluokaksi tänään yhtään enempää kuin 2000 vuotta sitten. Silti esimerkki on pistämätön. Paimen kulkee edellä ja varmistaa lampaiden turvallisuuden. Yhtään lammasta ei saneerata, että homma kävisi tehokkaammaksi. Jos susi tulee vastaan, paimen pistää oman nahkansa likoon – ei lampaiden.

Tahtoisin kohdata johtajia, jotka ovat valmiita palvelemaan. Olen saanut kohdata vaatimattomia uurastajia, jotka itsestään melua pitämättä ovat uskollisesti palvelleet seurakunnissa ja työpaikoilla yhteiseksi parhaaksi. Heidän esimerkkinsä herättää syvää kunnioitusta. Heitä katselee kuin luonnostaan ylöspäin. Kuten aitoja johtajia.