Sellaista ei suomalaisenkaan tarvitse kaukaa etsi. Senkun polkaiset Haminaan, niin sieltä niitä löytyy kaksin kappalein – muualla maailmassa varmasti ties miten monta.

Lienee enemmän haaveilua kuin faktaa, kun kaikkien teiden väitettiin aikoinaan vievän Roomaan. Joissakin historian vaiheissa se ei poliittisesti ja uskonnollisesti ajateltuna ole ollut kaukana. Ja voihan olla, että maailman kallistuessa kunnolla Raamatun Ilmestyskirjan maisemaksi Colosseumin ja Vatikaanin varjot nousevat jälleen vahvasti horisonttiin. Mutta sitä ennen on monelta tieltä poikettava.

Ympyrän kiertäminen ei ole ihmiselle outoa. Mitä perusteellisemmin on eksyksissä, sitä varmemmin se kuulemma tapahtuu. Eli silloin ollaan niin eksyksissä, ettei edes ymmärretä olevansa eksyksissä. Sellainen ympyrän kiertäminen se vasta tavallista onkin.

Ihminen toistaa itseään. Historian väitetään tekevän samoin. Viisaat luonnontieteilijät sanovat koko maailmankaikkeuden kiertävän systemaattisesti radallaan. Tai ainakin melkein… matkallaan ei mihinkään. Paitsi, että elollinen luomakunta kehittyy reissun varrella alkulimasta kohti auvoista onnelaa, mitä uskonnoista ynnä muista varhaisen kehitystasonsa pidäkkeistä vapautunut ihminen suvereenilla tietämyksellään hallitsee. Uskokoon sen, joka pystyy.

Jääräpäisyyttä ja päämääräisyyttä ei ole aina helppoa erottaa toisistaan. Useinhan ne asustavat saman kallon sisällä. Jos kaksi sellaisen asenteen kaveria osuu kierroksellaan samalle kaistalle, silloin näennäisen pienet asiat ratkaisevat jatkon.

– Minä en hullun edessä väisty, uhoaa toinen. – Minä taas väistyn, vastaa toinen ja vaihtaa kiltisti reittiä.

Hengellisessä matkanteossa ympyränkierto vasta yleistä onkin. Sen yleisin tunnuslause on Luulojen Kirjasta repäisty jae: – Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi. Tämän pelkistetyn opinkappaleen varassa miljoonat ja vielä miljoonat ihmispolot ovat kiertäneet elämänsä ympyrää uuvuksiin asti. Toista tietä tarjoavat leimataan käännyttäjiksi – tai nykyisin – suvaitsemattomiksi.

Mutta aina silloin tällöin saa Kristuksen evankelistana olla todistamassa iloista tapahtumaa. Joku ympyräänsä tarpova eksynyt löytää elämäänsä parhaan mahdollisen päämäärän ja tien sinne.

Jeesus sanoi: – Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luokse muutoin kuin minun kauttani.(Jh.14:6)

Ja varmemmaksi vakuudeksi Jeesus vielä tarjoutuu matkaoppaaksi. Hän kun sen tietää, kuinka taipuvaisia olemme ominpäin kiertämään ympyrää.

Kirjoitan tätä Ivalossa. Olen saanut viettää viikonlopun Jumalan sanan ja Lapin ihmisten parissa. Taikaa tai ei, niin ympäristö tekee aina ruuhka-Suomessa pyörivään vaikutuksen. Tää jylhä karu maa, tää aava Lapin maa.

Lappia voi hätäpäissään väittää myös köyhäksi, mutta niin tehdessään paljastaa oman tietämättömyytensä. On vain ollut aina niin – ja tulee aina olemaan niin, että Lappi ei paljasta rikkauksiaan kiirehtivälle. Ken sen kultaa huuhtoa tahtoo, saa varautua maksamaan siitä runsaalla ajallaan.

Omissa silmissäni näen Lapin kauneuden kukkeimmillaan sen ihmisissä. Minua koskettaa se nöyryys, millä he ovat oppineet elämään luonnon ehdoilla. Siinä mielessä ymmärrän kovin niitä alkuasukkaita, jotka pontevastikin vastustavat etelän ihmisten invaasiota alueilleen. Täällä ei kaivata mukavuudenhaluisia city-vihreitä. Puolustakoot he susia ja liito-oravia siellä kehäteiden tuntumassa. Lapissa erämaan todellisuus ja siitä nouseva kokemus määräävät viihtyisyyden viitat. Se on senkaltaista elämänviisautta, jota vastaan on turha matkustaa kapinoimaan.

Majapaikassa herätessäni kohtasin muuten heti sarvipään. Se kiipesi mutkitta taloa ympäröivän tulvavallin päälle ja aivan kuin olisi virnistäen tokaissut, että “täällä sitten määrään minä“. Kun sitten kunnon turistin tavoin sain lopulta kameran stemminkiin, niin sarvipäästä ei näkynyt enää muuta kuin papanat.

Erityisesti etelän ihmisen hölmöyden huomattuaan saattaa sarvipää heittäytyä kiusallisen inhimilliseksi. Ja vuodesta toiseen palautetaan paikalliset asukkaatkin tiedostamaan, kuka on Lapin todellinen valtias. Kun koivut herkeävät hiirenkorville, ilmestyy sarvipää erämaista kuopimaan ojanpenkkoja, kopistelemaan kylänraitteja ja tutkailemaan, minkä makuisia yrttejä emännät yrittävät varjella ryytimaissaan. Jos sopivaa suuhunpantavaa ei heti keväällä löydy, saattaa sarvipää heittäytyä makooksille satoa odottelemaan ja talonväen vierasvaraa testaamaan. Miten luulisit pärjääväsi, etelän mies? Jopa ruotsalaiset ovat oivaltaneet, että ihmisen ja poron kohdatessa viisaampi väistää.

Sama pätee sen vaarallisimman sarvipään suhteen. Suuressa epäviisaudessaan nykyihminen on yltynyt ihastelemaan Lapin shamanismia ja kaikkia muita taikuuden harjoittamisen muotoja. Niitä esitellään kiihtyvällä tahdilla televisiossa muka jännittävinä mutta viattomina mielen seikkailuretkinä. Okkultismi yhä uusia muoti-ilmiöitä etsiessään kertoo ennen muuta siitä, että tuhoon tuomittu paholainen ei ole menettänyt toivoaan suistaa tuhoon tietämättömiä, mutta omasta mielestään ylen fiksuja nykyihmisiä.

Salatieteillä, joogalla ja muilla mielentaivutusmenetelmillä leikkiessään ihminen jää lopulta yhtä avuttomaksi kuin etelän mies Lapin aavalla jänkhällä.

Viisaampaa väistää ja turvautua ihmiselämän luotetuimpaan eräoppaaseen, Jeesukseen Kristukseen.

Meni viikonloppu siirtolaisten parissa Ruotsissa. Se pisti miettimään omia juuriaan. Minun tapauksessani olisi kyllä kuvaavampaa puhua juurettomuudesta. Muuttojen lukumäärissä putosin rattailta jo viime vuosituhannella.

Mutta ihailin ja aplodeerasin näille siirtolaisille. Ihan julkisesti ja ihan innoissani. Heissä löytyy särmää vielä eläkevuosinakin. Arvo on noussut virallisesti  myös Ruotsin pärstäkerroinpörssissä. Kun rikas naapurimme joutuu yhä rajumpaan pystypainiin kaikkialta saapuvien muukalaisten kanssa huomaavat he, että “finnet” seisovat heidän kanssaan samalla puolella rintamaa. Oman hipiän kannalta on siis parasta olla pitämättä suomalaisia enää muukalaisina.

Siirtolainen ei muuten ole sama kuin muukalainen. Toki hänestä voidaan tehdä sellainen yhtä omissa kuin toistenkin silmissä. Se on eletty juttu Maraboulla, Volvolla ja Boråsin kutomoissa. Mutta pohjimmiltaan siirtolainen on rohkea rakentaja. Kun kaverit aikoinaan jäivät osuuskaupan baariin herroja kiroilemaan, kärräsi hän eukon, muksut ja seinäryijyn autolauttaan. Ei kääntynyt kankea kieli heti ruotsia laulamaan – kaikilla ei vieläkään. Mutta työhön käytiin käsiksi ja siitähän se palkka maksettiin. Ilman siirtolaisia olisi hulppeasta kansankodista jäänyt varmasti pari nurkkaa rakentamatta.

Siirtolaisuus on joutilaisuutta torjuvaa rohkeutta. Suomalainen voisi vieläkin heittäytyä siirtolaiseksi. Vaikka omassa maassaan. Se olisi verrattomasti rakentavampi vaihtoehto kuin somaleiden perään haukkua luksuttaminen.

Muukalaisuus on muuta maata. Joskus syyllinen katsoo tuimasti peilistä, mutta ei aina. Erilaisuuden pilaantuminen muukalaisuudeksi on kaikkien katseluetäisyydellä olevien yhteinen häpeä. Muukalaisuutta ei kenenkään tarvitse hyväksyä. Mutta ei se oman kadun varrelta häivy kuin myönteisyyden luutaa heiluttamalla. Sen luudan varressa on treffipaikka kaikilla maailmankatsomuksilla.

Tuskallista mutta rehellistä on myöntää, että tunnustavana kristittynä eläminen on vaikeaa muukalaisuuden hiertämättä. Varmasti monet muslimit kokevat samaa.  Todennäköisesti näistä hiertymistä on versoavat yhtä hyvin luostarilaitokset kuin terroristihautomot. Mutta silloinkin on kysymyksessä vain yksi ihmisen lukemattomista pakoteistä. Arkipäivä lampaana susien keskellä tuntuu liian rankalta elämän tositeeveessä.

Lääkettä taitaa löytyä tasan kaksi. Ensinnäkin vertaisterapia. Yhtä monta kun löytyy kieltäytyjää varastoida lamppuaan vakan alle, löytyy myös muukalaisuuttaan huokailevaa. Melkoinen huokailukuoro – siis.

Toinen apu onkin sitten omaa luokkaansa. Hän on Kristus, muukalaisuuden täysoppinut. Vaikka Hän käytti aikansa puhtaasti toisten auttamiseen, ketuilla ja taivaan linnuilla oli suurempi varmuus seuraavasta yösijasta. Ja kaiken kateilun, juonittelun ja joukkohulluuden huipuksi Hänen muukalaisuutensa kruunattiin orjantappurakruunulla ja ristin nauloilla.

Että muilla elämän muukalaisilla olisi vähän helpompaa. Matkalla sinne, missä muukalaisuus on mahdotonta.

Älä nyt typeriä kysele! Näytänkö minä muka vihamieliseltä? Palmunoksa, tottakai! Minähän rakastan Jeesusta. Laulelen Hänelle kiitoslauluja päivittäin ja yllytän toisiakin siihen. Liputan julkisesti Jeesuksen puolesta.  Minä haluan heiluttaa palmunoksaa.

On pääsiäislauantai. Kuljen omaa tietäni Emmaukseen – vai oliko se jonnekin muualle. Joskus niin päämäärätietoinen uskonvaellus saattaa tuokiossa vaihtua hapuilevaksi kompuroinniksi. Tässäkö on se kirkastumistaan kirkastuva tie? Vahvan uskon elementeistä hengittää enää toivo. Sekin hiipuvin hengenvedoin.

Jeesus on haudassa. Kiiluvin silmin kiihtynyt kansanjoukko todisti Hänen ristiinnaulitsemistaan. Jos sallin omantuntoni saavuttaa itseni, sillä on mukanaan juuri se viesti, jota tahtoisin olla pakenemassa – minne vain.

Mutta en jaksa enää paeta. Omatunto saavuttaa. Se kertoo vastaansanomattomasti, että minäkin olin siinä kansanjoukossa. Enkä vain toisten takaa kurkkimassa vaan itse työssä. Omin kiiluvin silmin. Jumalan Poikaa ristiinnaulitsemassa.

En ymmärrä, missä vaiheessa palmunoksa kädessäni vaihtui karkeaksi naulaksi. Syntieni koko painolla se naulitsi synnittömän oman häpeäni paaluun. En ymmärrä syntiäni, mutta se ei muuta sitä olemattomaksi. Väkijoukon huumaan yhtyminen ei lisää turvallisuuden tunnetta.

Tuolla vilahti Pietari itkusta tyrskähdellen. Tunnen tarvetta tehdä seuraa.

Pääsiäisaamu julistaa, kuinka turhaa on yritys surmata elävä Jumala. Lopputulos on alaston. Palmunlehtiä heiluttavan ihmiskunnan suusta paljastuvat raatelevat sudenhampaat. Ei ihme, että huonon omantunnon takaa-ajama ihminen on muuttanut vuosi vuodelta lakeja pehmentääkseen Pääsiäisen todellisuutta. Naulat pysyvät tiukasti rauhanmarssijoiden käsissä. Totuus on jatkuvasti ristiinnaulittava.

Mutta minä haluan heiluttaa palmunoksaa. Niin todennäköisesti Sinäkin. Miten sen teemme?

Tunnustautumalla jälleen kerran naulamiehiksi ja -naisiksi. Ihmisiksi, jotka eivät ilman ylösnousseen ja kuoleman voittaneen Kristuksen apua tunne rauhan tietä. Voimme palata ristille polvistuen. Siinä asennossa emme voi lyödä. Siellä saamme avata vihan puristaman nyrkkimme ja pudottaa siitä hyödyttömän naulan.

Sydän kiihkosta pamppaillen Maria riensi tyhjältä haudalta. Saamme juosta hänet kiinni ja huutaa koko vihan myrkyttämälle maailmalle: – Hän on ylösnoussut! Olen kohdannut Herran!

Katsopa silloin kättäsi.

Miten ihana palmunoksa!

Kenelle sellainen onnistuisi? Tuskin ainakaan meille suomalaisille. Emme ole juhlista kuulua rotua. Emme sittenkään, vaikka joka viikonloppu korkataan tuhatmäärin pulloja juhlamielen löytämisen toiveissa. Monenkirjavista tuloksista saamme lukea viimeistään maanantain lehdistä.

Eilen saimme Hannelen kanssa olla aidossa juhlassa. Häät – jos ylipäätänsä mikään – on todellinen juhla. Se on suurta juhlaa kahdelle ihmiselle ja heidän läheisilleen. Se on juhlaa avioliitolle sellaisena kuin Raamattu sen ilmoittaa. Siksi juhlahumuun yhdytään myös taivaassa.

Mikä sitten tekee asiasta tai tilanteesta juhlan? Pitääkö elämyksiä jahtaavan nykyihmisen metsästää aina hurjempia – ja salli minun sanoa – sairaampia temppuja päästäkseen juhlatunnelmaan?

On toinenkin tie. Se on helpompi. Halvempi. Turvallisempi. Ja mikä parasta: se jättää paremman jälkimaun. Sellaisen, jota kehtaa hyvin mielin muistella vielä vuosikymmenien kuluttua. Mutta malta! Lataan uteliaisuuttasi vielä muutaman rivin verran.

Taattua juhlaa ei rakenneta ulkoisella koristuksella sen kummemmin kuin kuuluisilla esiintyjillä. Yleensä niillä hilataan vain odotusten lippu tappiinsa, mistä se itse tilaisuuden kestäessä valahtaa kiusallisen usein puolitankoon. Tietysti, syntyyhän siitäkin juhla: surujuhla. Tämä kaikki koskee kiusallisen usein myös hengellisiä tapahtumia.

Olennaisinta juhlassa on mukanaolijan asenne. Vertaileva, arvosteleva, kilpaileva mielenlaatu onnistuu tärvelemään vuorenvarmasti ainakin oman juhlamielen. Yleensä hapantuminen ei edes jää siihen. Kun nyt henkimaailmoista peistä taitetaan, niin arvostelunhenki ei kovin suurta rakoa tarvitse astuakseen myrkyttämään ihmiseltä juhlamielen.

Mutta osaatko Sinä pukeutua kiitollisuuteen? Oletko edes yrittänyt? Vai odottaako se kostyymi käyttöönottoa jossakin komerosi perukoilla?

Kiitollisen ihmisen kohtaaminen tekee arkipäivästä juhlan. Se ryöpsähtää ylle kuin aurinko synkän pilven takaa. Ennenkuin ehtii edes tajuta, se pukee lähellä olevatkin juhlaan – ellei sitten halua välttämättä verhoutua kateuden haalariin. Se on oma valinta.

Kiitollisuus näyttää kattavan juhlapöydän sinnekin, missä meidän mielestämme ei ole pienintäkään juhlimisen aihetta.

Vaan onpas sittenkin. Elämästä sopii olla aina kiitollinen. Elämän lahja on jatkuvan juhlan arvoinen. Äläkä edes yritä sitoa sitä vallitseviin olosuhteisiin. Vaikka olisit juuri nyt se päivänpaistetta odottava risukasa, niin Kristuksesta hohtava kirkkaus ja voima tekevät elämästäsi juhlavan ruusutarhan. Oletko antanut Hänelle siihen tilaisuuden? Oletko anonut sitä? Etsinyt? Kolkuttanut?

Ja varsinainen juhlapöytä: se odottaa.

Se lienee urheilun synnyttämä termi. Elämän pelikentän sotkeentuessa käsite on sittemmin adoptoitu moneen uusiokäyttöön. Jos siis olo tuntuu eksyneeltä, on paikallaan ottaa: uusi aikalisä.

Aika mennä solahtaa läpi sormien luvattoman nopeasti. Maailman meno on hektistä. Se tempaa mukaansa lähes vastustamattomasti. Ainakin, jos ei ole joku Linkola, joka on ottanut missiokseen lyödä kantapäät lattiaan kaikessa mitä ympärillä tapahtuu. Mutta jos ruoka on haettava muualta kuin katiskasta, niin silloin on jo annettava periksi vallitseville pelisäännöille.

Ihmiselle on pysähtyminen ollut aina vaikeaa. Silloin kun on draivi päällä, emme siedä tiellämme köröttelijöitä. Jos on terve ja mielekästä puuhaa, on helppo sortua vertailemaan omia tehojaan muiden velttoiluun. Jos havahdut tähän kohdallasi, olet ajautunut vauhtisokeuteen. Mutta älä sure. Et ole ole yksin. Tervetuloa varikolle!

Jumala ei ole koskaan piiskaamassa ihmistä parempiin suorituksiin. Se ei yksinkertaisesti kuulu Hänen tapoihinsa. Silti Jeesuksen seurassa tapahtui ( ja tapahtuu edelleen ) loputtomiin mielenkiintoisia asioita. Raamattu kertoo meille elävästi, kuinka huikea innostus valtasi kokonaisia kansanjoukkoja. – Tätä täytyy saada lisää! Tuota en kyllä jätä näkemättä! Vielä vähän!

Siksi Jeesus on aina joutunut toppuuttelemaan ihmisiä. Jos Hän kerran pisti ranttaliksi temppelissä ahneiden kauppiaiden vuoksi, niin ehkäpä Hän tänään tyhjentäisi pörssit. Kaikenlaiset tehokkuuden takaa-ajajat Hän saattaisi asuttaa vasta vapautettuun Timbuktuun.

Ja vaikka Hän ei mitään näistä minun salaisista toiveista täyttäisikään, niin kuitenkin Hän yhdistäisi kätensä megafooniksi ja huutaisi koko kiireittensä kuluttamalle ihmiskunnalle: – Aikalisä! Hellittäkää jo, hyvät ihmiset!

Yksilötasolla tätä tapahtuu jatkuvasti. Siitä ei vain uskalleta puhua. Ymmärrystä kun ei maailman kiihdytyskaistalla juuri tarjoilla. Ei semmoiseen pehmoiluun ole aikaa. Mutta jos Sinut on tavalla tai toisella, tahdoitpa tai et, pysäytetty, kysymys on mitä todennäköisemmin Jumalan rakkaudesta. Ei koskaan vihasta. Muista tämä.

Jokainen tarvitsee aikalisää. Kerran, toisenkin, yhä uudelleen. Ensimmäisen jälkeen on toinen jo helpompi hyväksyä. Kohta niitä rupeaa suorastaan kaipaamaan. Ja jos aikalisällä suostuu kuuntelemaan parhaan mahdollisen koutsin, eli Jeesuksen, ohjeita, niin tämä elämäksi kutsuttu peli saa jälleen aivan uutta mielekkyyttä.

Parempi olisi muutenkin antaa Hänen kulkea  edellä. Tahti on nimittäin sellainen, että Häntä ei voi seurata kieli vyön alla.

Toivotan sitä sydämestäni jokaiselle, joka on näillä kotisivuillani vieraillut. Jos armon Jumala suo, jatkamme eteenpäin Kristuksen seurassa – ja ennen kaikkea Hänestä muille kertoen. Olen juuri raottanut ensi vuoden vierailukalenteria. Toivottavasti tapaamme jossakin.

– Amigo  

Pidätin hengitystä. Tasainen tuhina kertoi, että lastenhuoneessa vallitsi rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto. Hiljaa kuin tonttu varpahillaan hiivin ulko-ovelle. Suljin sen varoen. Hetken katselin alhaalla uinuvaa kaupunkia. Asuimme vuorenrinteellä. Sieltä avautuvaa näköalaa ei voinut lakata ihastelemasta. Oli varhainen jouluaamu.

Kadut olivat hiljaisia. Muutamat taksit sujahteli vastaan. Viimeiset aattoillan valvojat etsivät kotiosoitteita. En muista nähneeni Malagan kansainvälistä lentoasemaa niin hiljaisena. Omien askelten kaikua kuunnellen kuljin läpi aution hallin ja saavuin lennnonvalmistelun huoneeseen.

Raivasin tilaa lautasten ja pullojen keskelle. Haukotteleva meteorologi kammertautui jaloilleen tiskin takaa. Häneltä tiedustelin lentosäätä.    -Niinkus näet, hän viittasi peukalollaan ikkunan suuntaan ja sinetöi sanansa vielä leveämmällä haukotuksella.

Ohjeet olivat yhtä ylimalkaiset kuin täsmällisetkin. Kirkasta etelän taivasta riitti silmänkantamaa kauemmaksi.   Lähetyslentokoneemme “Kotka” odotteli uskollisena. Olin tankannut sen jo aikaisemmin. Tavaratila ja takapenkki pullistelivat vaatenyyteistä. Kirkkokansamme joululahjaa Afrikan puolen vähäosaisille.

Siiville päästyään Kotka kiskoi hanakasti korkeutta. Samaan aikaan hivuttautui aurinko esiin itäisestä horisontista. Minusta katsottuna se nousi juuri sieltä mistä pitikin. Välimeren itäisestä päästä, Juudean Betlehemistä nousi ihmiskunnan todellinen päivänkoitto. Näkymä oli henkeäsalpaava. Minäkin, syntinen suomalaismies, sain tuon valon sytyttämänä olla tässä viemässä soihtua eteenpäin. Poskeni kostuivat ilon kyyneleistä.   Radiossa oli hiljaista. Pari kilometria alapuolellani muutamia laivoja kynti tietään kohti Gibraltarin salmea. Näiden ulkoisten ja sisäisten näköalojen valtaamana tunnin lentomatka Melillan siirtomaakaupunkiin tuntui vierähtävän tavallista nopeammin.

Noustessani perillä koneesta asteli paikalle kolme tuimannäköistä siviilikaartin miestä. Mikä oli hätänä? Mistä nuo vihaiset ilmeet?

Kauan ei vastausta tarvinnut odotella.   – Mikä kumma sinut pisti tähän aikaan tänne tulemaan? Etkö tajua, että sinun tähtesi on koko tämä orkesteri joutunut tulemaan paikalle. Ilman lentoasi olisimme saaneet viettää rauhassa juhlaa kotonamme.

Mies viittasi asemarakennuksen suuntaan. Pari palomiestä katseli avoimesta ovesta kuin varmistaen, että ansaitsemani nuhteet menivät perille.

– Anteeksi. En osannut aavistaa, että teillä olisi ollut vapaata. Ei tarkoitukseni ollut häiritä jouluanne.

Apein mielin ryhdyin purkamaan lastiani. Nähdessään kuormani miesten käytös alkoi muuttua. Ensin he tulivat vaivautuneiksi. Kohta yksi lähti hakemaan kärryjä, että saisin vietyä nyytit terminaaliin. Kovat ilmeet sulivat ja minulle tarjottiin kilvan kyytiä kaupunkiin.

Saavuin parahiksi ennen aamumessun alkua. Majoittauduin nyssäköineni pienen matkan päähän kirkon portailta. Niiden molemmille puolille oli asettautunut köyhiä berberiäitejä koettelemaan kristittyjen joulumieltä.  Espanjalaiset perheet saapuivat kirkkoon parhaisiin puettuina. Vetoavin katsein ojensivat köyhät äidit kätensä almujen toivossa. Joidenkin sydämiä nuo katseet koskettivat, mutta monet kiirehtivät ylös portaita sivuilleen vilkuilematta.

Vihelsin varovaisesti. Muutamat päät kääntyivät. Uusi yritys. Nyt naiset supattelivat keskenään ja vilkuilivat minuun päin. Viittasin jaloissani olevaan nyyttikasaan ja vinkkasin heitä tulemaan lähemmäksi.

Tiedustelija lähetettiin liikkeelle. Hän osasi espanjaa.   – Toin nämä vaatteet teille lahjaksi. Ne ovat lahja suomalaisilta ystäviltä. Jakakaa ne keskenänne.

Nainen ryhtyi tutkimaan yhtä pussia ja nosti sieltä esiin lastenvaatteita. Silloin syntyi muuhun porukkaan vipinää. Kukaan ei tahtonut jäädä osattomaksi.   Itse otin muutaman askeleen sivummalle etten jäänyt jalkoihin. Nauroin makeasti vesissä silmin. Toivoin, että siviilikaartin miehetkin olisivat olleet näkemässä. Olivathan hekin omalla panoksellaan tehneet tämän hetken mahdolliseksi.

Iltapäivällä istuin taas Kotkan ohjaimissa ja matkalla kotiin. Jälleen paistoi joulun aurinko päin näköä. Mieli oli entistä kiitollisempi. Jospa joulun Herra saisi vaikuttaa meissä entistä enemmän antamisen mieltä. Kaiken muun ohessa Hän itse on lahjoittanut antamisessakin meille parhaimman esimerkin.   Antavaan sydämeen paistaa aina aurinko.

Muutama päivä sitten supervalta valitsi johtajansa. Nyt äänestäjä katsoo tehneensä oman osuutensa. Odotusten vuori presidentin edessä kasvaa huimaa vauhtia. Oikeudenmukaisempaa tulonjakoa. Lisää turvallisuutta ja työpaikkoja. Oikeuksia vähemmistöille. “Nyt Amerikka odottaa tekoja” -uutisoi Suomen Kuvalehti etukannessaan.

Hävinneen puolueen johtajat ilmaisivat jo ennen vaaleja oman ykköstavoitteensa: estää Obamaa pääsemästä uudelleen presidentiksi. Moinen motivointi kertoo paljon ihmiskunnan käsityksistä johtajuudesta. Millä tavalla tämä toimii käytännössä, se nähtiin säälimättömässä vaalikamppailussa. Armoa ei aneltu jos ei tarjoiltukaan. Vastapuolen elämästä kaiveltiin pinnalle kaikki, millä vain vähänkin voitaisiin osoittaa toinen epäkelpoiseksi suurvallan johtoon.

Entä mitä me tavalliset torikassin kantajat sitten ymmärrämme johtajuudesta?

Ellemme muuta, niin ainakin sen, että olemme yleensä johtajille kateellisia emmekä luota heihin kovinkaan paljon. Näin on tutkittu. Suomalaisistakin vain joka kuudes luottaa poliittisiin johtajiinsa. Ajattelemme, että johtajaksi päästyään ihminen turmeltuu ja ajattelee jatkossa ensisijaisesti omaa etuaan. Valitettavasti tällaisia esimerkkejä näyttää rönsyilevän liian kanssa.

Aikaisemmin yritysjohtajat tunsivat suurempaa vastuuta kotiseutunsa hyvinvoinnista. Tämä oli nykyistä helpompaa sikäli, että johtajat usein myös omistivat yrityksen. Nyt moinen peli ei enää vetele. Osakkeenomistajat eivät palkkaa konserniinsa johtajia tuottamaan yhteistä hyvää vaan mahdollisimman suurta tuottoa sijoituksilleen. Toisten irtisanomiset merkitsevät bonuksia nykypäivän mallijohtajille.

Raamatun – ja aivan erikoisesti Jeesuksen – malli johtajuudesta poikkeaa tästä kuin yö päivästä. Jeesus ei epäröinyt asettua johtajaksi, mutta Hänen johtamistapansa oli mullistava. Niin paljon kuin nykyään järjestetäänkin seminaareja johtajuudesta, vieläkään ei Jeesuksen toimintatapa ole saavuttanut suosiota. Sopii vain kysyä miksi, vaikka rehellinen vastaus on jokaisen ulottuvilla.

Jeesuksen johtajuus ei perustunut (eikä perustu vieläkään) käskyttämiseen vaan esimerkkiin. “Seuraa minua”, kuului Hänen ohjeensa. Kuka johtaja on valmis tähän? Jeesus kulki edellä eikä vaatinut seuraajiltaan mitään sellaista mitä ei ollut valmis itse tekemään. Hän tiesi ja opetti, että esimerkin voima on kaikkein parasta johtajuutta. Siksi Hän kehotti johtajiksi pyrkiviä keskittymään toisten palvelemiseen. Joka sen homman ottaa tosissaan, nousee Jumalan yhteisössä suureksi – ainakin taivaasta päin katsottuna.

Mutta palveleminen ei ole koskaan houkutellut uraputken rakentajia. Siksi kristillisissä yhteisöissä olisi syytä tehdä kiireesti pesäeroa markkinavoimien masinoimaan johtajakuvaan. Tilalle voisi nostaa vaikkapa kuvan paimenesta. Paimeneen Jeesus samasti itsensäkin. Sitä ammattikuntaa ei mielletä johtajaluokaksi tänään yhtään enempää kuin 2000 vuotta sitten. Silti esimerkki on pistämätön. Paimen kulkee edellä ja varmistaa lampaiden turvallisuuden. Yhtään lammasta ei saneerata, että homma kävisi tehokkaammaksi. Jos susi tulee vastaan, paimen pistää oman nahkansa likoon – ei lampaiden.

Tahtoisin kohdata johtajia, jotka ovat valmiita palvelemaan. Olen saanut kohdata vaatimattomia uurastajia, jotka itsestään melua pitämättä ovat uskollisesti palvelleet seurakunnissa ja työpaikoilla yhteiseksi parhaaksi. Heidän esimerkkinsä herättää syvää kunnioitusta. Heitä katselee kuin luonnostaan ylöspäin. Kuten aitoja johtajia.

Niitä maailmassa tarvitaan. Vaikka oman auton nokalla ei johtotähti keikukaan, täytyy myöntää Mercedes Benzin sloganin olevan oikeassa. Heti kohta on muistettava, että esikuva ei tarkoita aivan samaa kuin esimerkki. Molempia voidaan hyödyntää enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti valittujen päämäärien saavuttamiseksi. Ihailtavan esikuvallinen henkilö saattaa syyllistyä jossakin teossaan tai kannanotossaan antamaan aivan luokattoman esimerkin. Vastaavasti  paheksuttavasti käyttäytynyt ihminen voi muovautua kauniiksi esikuvaksi antautuessaan parantavaan muutokseen.

Monet esikuvat ohjaavat elämäämme. Erityisessä vaikutusvyöhykkeessä ovat lapset ja nuoret. Tätä tilaisuutta eivät kylmästi laskelmoivat markkinavoimat ole jättäneet käyttämättä. Huolella hiotut stara -kultit saavat nuorison tekemään lähes mitä vain. Kun esim. ensimmäiset lävistykset ilmestyivät rokkitähdille, oli faneilla melkein pakonomainen tarve seurata perässä. Nyt on monen suloisen nuoren kasvot kuin kantakirjalehmällä tai -sonnilla. Samoin tatuoinnit kilpailevat keskenään niin koolla kuin uskalletuilla aiheilla. Muotivirrassa kulkemisen vaihtoehtona uhkaa kavereitten hylkääminen ja pelätty syrjäytyminen.

Historia tuntee leegion diktaattoreita, jotka tietoisesti ovat pyrkineet kohottamaan itsensä jonkin ideologian ja sen käytännön toteuttamisen esikuviksi. Toki myönteisiäkin esimerkkejä löytyy. Paksu sikari Winston Churchillin suussa ei vapissut Britannian kokemissa raskaissa pommituksissa. Horjumatta kuin tammi hän seisoi paikoillaan valaen voitontahtoa kansalaisiinsa. Tai mitä on sanottava Nelson Mandelasta? Julma vankeuskaan ei murtanut hänen näkyään oikeudenmukaisuuden voitosta. Kaltereiden takaa hän nousi apartheidin kaataneen kansanliikkeen ihailluksi johtohahmoksi ja ansaituksi nobelistiksi.

Kristitty ihminenkään ei pysty pakenemaan esikuvia, vaikka joskus kyllä mieli tekisi. Jos otat Raamattusi vakavasti, saat varautua ottamaan vastaan monenlaisia leimoja. Nykyään yhä helpommin sinut luokitellaan suvaitsemattomuuden esikuvaksi. Lentoasemien turvatarkastukset ovat täysin leväperäisiä niiden luuppien rinnalla, joiden läpi katsottuna paljastut milloin tekopyhäksi, lahkolaiseksi tai muuten vain kiihkouskovaiseksi.

Kuitenkin Raamattu on pullollaan esikuvia. Sekä hyviä ja seuraamisen arvoisia, mutta osaksi myös kartettavia. Raamattu ei rehellisyydessään lakaise varoittavia esimerkkejä maton alle. Kaiken arvostelun uhallakin se rohkaisee ottamaan oppia esikuvistaan. Peräti hämmästyttävältä tuntuu kutsu olemaan itse esikuvana. Erityisesti tällainen kehoitus osoitetaan seurakuntien vastuuhenkilöille.

Lopulta löytyy ainoastaan yksi ja ainoa persoona, joka kelpaa kaikille ihmisille esikuvaksi kaikessa. Hän on tietenkin Herramme Jeesus Kristus. Vain Hänellä on todellista kanttia sanoa sen enempää selittelemättä: “Seuraa minua!” Tuon kutsun tottelemista kutsutaan uskon ensiaskeleeksi. Kukaan ei tarkalleen tiedä, mitä kaikkea se itse kunkin kohdalla merkitsee. Mutta sen me tiedämme, että jokaisesta seuraajastaan Jeesus on luvannut leipoa voittajan.

Saatat ehkä laillani pohtia, mitä kummaa pieni ihminen voisi tehdä, että siitä riittäisi edes vähän myönteiseksi esimerkiksi. On jotakin, mitä joka ainoa meistä voisi tehdä – ja tehdä usein. Sen myönteiset vaikutukset olisivat mullistavia.

Tehdessämme tai sanoessamme jotakin väärin voisimme pyytää nöyrästi anteeksi. Useimmissa tapauksissa meillä on myös mahdollisuus vielä korjata virheitämme. Tälle tielle lähteneet ihmiset tekevät maailman tehokkainta rauhanturvatyötä. Se on tuloksellisinta aseistariisuntaa.

Ja miten suloiselta tuntuukaan sen jälkeen suunnata oma rukouksensa kohti Taivaallista Isää: “Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”