Kuin lento perhosen on lyhyt matka iltaan
Pian tumma puna on valo auringon
Ei lapsi leikkien tai nuori unelmiltaan
kai vielä nää, kun taival tää jo taakse jää

Syksyn sointu tumma on, siinä kaiken summa on
Jo rantaan riite ui ja halla pui kesän kukkamaan
Syksyn sointu tumma on, siinä kaiken summa on
Tanssii varjot yön, kun luomistyön laiho leikataan

                                                                    – Vexi Salmi –

Lahjakkaan tekstittäjän vahva sanoma on nousee epäilemättä omasta elämänkokemuksesta. Jatko kertoo hiekkalinnoista ja suurista suunnitelmista, jotka kuuluvat erottamattomasti nuoruuteen kuin nenä päähän. Jotain niistä jätämme itämään historian multaan. Toinen vain hivenen toista enemmän . Mutta lopulta saavumme syksyyn. Vastusteluista huolimatta kukoistuksemme kohtaa syksyn hallan, ja pitenevät varjot ojentelevat käsiään kutsuessaan meitä kohti omaa leikkuuaikaamme.

Tuo Veikko Samulin säveltämä puhutteleva laulu soi mielessäni istuessani taannoin työterveyslääkärin pakeilla. Oli tullut aika mittailla miehen työkykyä työnantajan tulevaisuudensuunnitelmia varten. Keskustelu oli verkkaista. Kumpikin tiesi, missä mennään ja mihin ollaan tulossa.

Jumala on pystyttänyt ihmiselle paljon hyödyllisiä liikennemerkkejä. Ne ovat meitä – eivät Jumalaa itseään varten. Monet niistä kertovat ihmiselämän lyhyydestä ja sen vuodenaikojen värikirjosta. Raamattua lukeva ei voi olla törmäämättä näihin merkkeihin tämän tästä. Mutta pelkkä silmät auki kulkeminen maailmassa antaa suurin piirtein samat vastaukset. Elämän keväässä katse on vielä helpompaa kääntää muualle, mutta kaarisillan jälkipuoliskolla se ei enää onnistu. Silloin taakse katsoessaan on pakko myöntää: elämä ei ole edes kämmenen levyinen vaan kapoinen. Vuodet ovat todella ohitse, ja lentomme suuntaa vääjäämättä pois kohti tanssivien varjojen syliä.

Sama viesti kohtaa meitä ihmiskuntana. Sen edessä tuntuu suuri rahvas talonpoikaisjärkeensä luottaen olevan maailman johtajia viisaampi. Valitettavasti mukavuudenhalumme tai fatalismi estävät enemmistöä kuuntelemasta sisimpänsä ääntä. Ei se kuintekaan kannata, ajatellaan. Yksi ihminen voi tehdä niin vähän. Miksi siis yrittää?

Saavumme monella tavalla suurten murrosten syksyyn. Uskosta osattomalle voi kelvata selitys kohtalon väistämättömyydesta. Kristitty voi – ja saa – nimetä saapuvan hallan toisin. Raamattu ilmoittaa monin liikennemerkein maailmaa kohtaavasta puintiajasta. Vaikka se ei meistä tunnu tippaakaan mukavammalta, niin näin täytyy tapahtua. Raamattu ei miltään osin voi raueta tyhjiin.

Tule, Jumalan jylhä syksy!      

Suomalaisina emme ole tottuneet tällaiseen. Siksi ei ole ihme, että sää on säilyttänyt paalupaikkansa pomminvarmana keskustelunaiheena. Vaikka juuri kukaan ei uskalla sitä ääneen sanoa, liikkuu keskustelun taustalla kasvava huoli ilmastomuutoksen todellisuudesta. Mihin meidän on syytä varautua? Onko kysymys vain tilastollisesta välttämättömyydestä, vai ovatko Al Goren ja muiden ilmastomuutoksen evankelistojen maalaamat uhkakuvat jo lähimmän horisontin takana?

Tuntuu siltä, että ihmiskunta ymmärtää lopultakin hikeä pyyhkiessään istuvansa samassa veneessä. Siinä kellumme nousevassa, lämpenevässä ja yhä saastuneemmassa vedessä löytämättä yksituumaisuutta siitä, kuinka voisimme vielä katastrofin välttää. Jokainen on oppinut teemalaulun kertosäkeen: “Tarttis tehdä jotakin”. Mutta kuka tekee, mitä ja missä marssijärjestyksessä, siinä toistensa tönimisessä ihmiskunta on hukkaamassa tälläkin sektorilla etsikkoaikansa.

On ilmeistä, että ihmismielen pahimmat loiset ovat itsekkyys ja ahneus. Ilman niitä suostuisimme irtisanoutumaan jatkuvan talouskasvun utopiasta. Ja luonnollisesti on selvää, että ensimmäisiä luopujia tulisi olla meidän, jotka kansainvälisessä vertailussa lukeudumme maailman hyväosaisimpaan kymmenykseen. Siinä roolissa meidän sanotaan  kuluttavan neljäviidesosaa maailman energiavaroista, ja kauniista puheista huolimatta hiilijalanjälkemme senkun jatkaa venymistään.

Raamattu on rehellisyydessään joskus kiusallisen kursailematon. Se ei anna minkäänlaista toivoa inhimillisille pyrkimyksille voittaa tämän suuruusluokan kriisejä. Ongelman juuret ovat ja pysyvät omahyväisissä sydämissämme. Lukuisista yrityksistä huolimatta emme ole tieteinemme ja korulauseinemme edistyneet lainkaan noiden  mielen parasiittien häätämisessä. Pikemminkin meille on käynyt kuin sille kapernaumilaiselle naiselle, joka 12 vuotta sairastettuaan menetti kaiken varallisuutensa lääkäreille ( onnistuu kyllä nykyäänkin ), mutta siitä huolimatta hänen tilansa kävi vain huonommaksi. (Mt.9,Mk.5,Lk.8)

On vain yksi tie sydämen muutokseen.  Jeesus sanoi olevansa se tie. Ken sen uskoo ja sille tielle tahtoo nousta, saa kokea voimallisen ilmastomuutoksen omassa henkilökohtaisessa elämässään. Se ei maailman tilannetta kovin paljon keikauta, mutta uskoontullut ihminen pääseekin näkemään todellisen tavoitteensa. Sisäinen varmuus siitä on kuin lämmin tuulahdus toisesta maailmasta. Sen siunaamana ihminen voi kohdata turvallisin mielin eteensä tulevat päivät. Vanha kelttiläinen siunaus sanoo sen aika pistämättömästi. Ota ja omista.

Saapuvan aallon syvä rauha, Sinulle
Lempeän tuulen syvä rauha, Sinulle
Hiljaisen maan syvä rauha, Sinulle
Loistavien tähtien syvä rauha, Sinulle
Pehmeän yön syvä rauha, Sinulle
Kristuksen, maailman valkeuden syvä rauha, Sinulle
Syvä Kristuksen rauha 

Eivät muutokset niin vaikeita ole. Kunhan ne eivät vain liikaa kosketa minua ja tottumuksiani.

Näinhän me ihmiset ajattelemme. Suurimmat muutoksen paineet kohdistuvat yhteen ja samaan persoonaan, joka suomenkielellä tottelee nimeä: Joku. Mutta aina silloin otsarypyt syventyvät, jos se “Joku” jollakin tavalla uhkaa järkyttää omaa reviiriämme. Silloin meidän rauhallistenkin nähdään kiipeävän barrikaadeille ja heräämme puhumaan perinteiden murteella.

Sujuvakynäinen Reetta Räty kirjoitti hiljattain Hesarin pääkirjoituspalstalla nasevasti. Otsikko kuului: Ihmisen on muututtava, maailma ei sitä tee. Jopa kristittynä tekisi mieli ensi reaktiona huutaa vastalause, mutta parempi on pysähtyä miettimään hetkeksi.

“Maailma muuttuu, Eskoseni”, toteaa jo ikääntynyt aforismi. Mutta millä tavalla se itse asiassa on muuttunut? On totta, että vanhoja valokuvia katsellessa muutokset  iskevät vasten kasvoja. Usein ne ovat suorastaan murskanneet rakkaita muistojamme. Kari Kuuva taisi ensimmäisenä levyttää suomeksi “Asfalttia ja sementtiä”. Loppujakeissa kauhistellaan: “asfaltin alla on menneysyytein, asfaltin alle jäi rakkautein.”

Maailman muuttumista me kutsumme kehitykseksi. Yleensä kehittyminen mielletään myönteiseksi prosessiksi, mutta yhä useammin on miinusmerkkinen kehitys jouduttu hyväksymään tosiasiaksi muuallakin kuin pörssissä. Kasvu- ja ympäristökipujensa puristuksessa huokaileva ihmiskunta on joutunut tunnustumaan, että jos maailma on muuttunut, niin siihen on jälleen syyllistynyt se “joku”. Mokomakin joka paikkaan ehtivä syntipukki!

Toisaalta taas – eikä vähiten saarnapöntöistä – kuulee julistettavan, että ihminen ei muutu. Jälleen pikainen havainto pistää hanttiin. Nythän on muuttumisesta tehty tavoite, joka ruokkii monenkirjavaa jättiläisbisnestä. Ollaksemme aikamme ihmisiä meitä ajetaan kuin karjaa jatkuvien muutoksten hakaan. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että kysymys on paljolti kosmetiikasta. Sillä saadaan ihminen näyttämään toisenlaiselta kuin hän on. Ihmekkös sitten, että kosmetiikka- ja aseteollisuus on maapallomme tuottavinta liiketoimintaa. Molemmat tähtäävät ja pystyvät ulkonaisiin muutoksiin…

Sisäisesti ihminen on kuitenkin juuri niin mahdoton tapaus, kuin miksi Raamattu hänet määrittelee. “Kaikki ovat käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan”(Rm.3:12). Surkea juttu. Eikä ole historian kyydissä ja pitkässä tuotekehittelyssä löytynyt mitään voidetta tai rohtoa, joka olisi saanut tällä sektorilla myönteistä kehitystä edes oraalle. Ei siis ihme, että tällaisten kelvottomien hyppysissä maailmakin on kääntymässä pikavauhtia asuinkelvottomaksi jättömaaksi.

Maailma jäi Jumalan käden jäljeltä sangen hyväksi. Meidän puumerkkimme jälki on synkempi. Maailma itsessään ei muutu miksikään. Siinä Reetta lausui ikiaikaisen viisauden, jonka edessä evolutionistit ovat ihan turhaan inttämässä.

Jos siis jonkun on muututtava, se joku ei ole maailma. Mutta mihin postinumeroon muutosehdotuksen sitten voisi lähettää? Onko muutos ylipäätänsä mahdollista, vai ovat fatalistit sitten oikeassa? “Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuitenkin kuolemme”.

Joku voi muuttua. Muutamat ovat tehneet elämässään radikaaleja asennemuutoksia. Kysymys on silloin ollut lähes aina luovuttamisesta, todellisten tarpeittensa rehellisestä tiedostamisesta. Jotkut ovat siinä onnistumisellaan todistaneet, että ihminen pärjää – ja viihtyy jop a paremmin – ilman suurinta osaa siitä, mitä hänen väitetään tarvitsevan. Tällä tavalla monet “jotkut” ovat onnistuneet muuttamaan ulkoista elämäntyyliään ja aikovat näin elää onnellisina elämänsä loppuun asti.

Mutta, entä sitten? Tähänkö kaikki jää ja tähtää?

Kun silmämme kerran painetaan kiinni ja lakana vedetään kasvojemme ylitse ei enää kysytä, mitä me onnistuimme muuttamaan. Silloin eteemme avautuvat iankaikkisuusmaisemat määräytyvät sen mukaan, suostuimmeko itse muuttumaan silloin kun sitä meille tarjottiin.

Uskossa vastaanotettu evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on ainoa ihmistä todella muuttava voima. Siksi jokaisen ihmisen suurin tarve on kohdata tämä voimallinen ja meitä rakastava Muuttaja. Hänen seurassaan elämä voi muuttua sangen riemastuttavaksi seikkailuksi.

Muuten, sen muuttumisen tarpeessa olevan “jonkun” näkee varmimmin joka aamu peilistä.

Niin kutsuvia kuin lomalaitumet ovatkin, ne sekoittavat monta asiaa. Elämää puuduttavien rutiinien särkijänä loma onkin välttämätön. Silloin pitäisi osata ottaa etäisyyttä oikeisiin asioihin mutta välttää etääntymästä itse elämää ruokkivasta ytimestä.

Tämän tavallista mittavamman kirjoituksen otsikko ei ilmennä lomatunnelmia. Kuitenkin nämä rivit kumpuavat ajatuksia ja kokemuksia taannoiselta lomamatkalta Unkarin Budapestiin. Aikaisemmin kaupungissa käyneenä tiesin kyllä, mitä sieltä voisin löytää. Mutta siitä, mitä kaikkea siellä voisi löytää – ja millä tavalla sen henkilökohtaisesti kokea – ei minulla ollut suurtakaan aavistusta.

Tonavan loisketta hetken kuunneltuamme heräsi vaimossani ja minussa into kuitenkin sukeltaa Budapestin rikkaisiin kulttuurinähtävyyksiin. Mutta mistä lähteä liikkeelle? Vaihtoehdoista ei ollut puutetta.

Jo ennen matkaa oli mielessäni pyörinyt eräs lukemani kirja. Sen tarina sijoittui vuosiin, jolloin Unkarin kansa kävi läpi historiansa raskaimpia hetkiä. Arvostettujen tutkijoiden mielestä ne hakevat vertaistaan Euroopan lähihistorian kartalta. Tuona aikana jokaisen unkarilaisen painajaismaisin osoite oli kauniin Andrassy Utcan talo numero 60. Siellä majaili noin viidenkymmenen vuoden ajan AVO, Unkarin salainen poliisi. Todennäköisesti vain KGB:n Lubjanka ja Solovetskin vankilasaari Venäjällä ovat herättäneet enemmän kauhua Uralin tällä puolen.

Kommunismin sortumisen jälkeen 1990 AVO lakkautettiin. Unkarin kansa ei kuitenkaan halua unohtaa historiansa antamaa opetusta. Andrassy Ut.60 restauroitiin museoksi ja sille annettiin osuva nimi: Terrorin talo. Sieltä aloitimme Hannelen kanssa vaelluksemme unkarilaisen sieluun.

Verisimmät vuodet alkoivat toisen maailmansodan myötä. Unkarilaiset yrittivät parhaansa pysyäkseen sen ulkopuolella, mutta pelkkä vilkaisu karttaan kertoo yrityksen mahdottomuuden. Lisäksi maan sisälle kasvanut vahva natsiliike Nuoliristit saivat maan valitsemaan liittolaisekseen Hitlerin Saksan. Päätös merkitsi samalla kohtaloniskua Unkarin juutalaisvähemmistölle. Saksalaisten perustamille keskitysleireille karkotettiin varmasti yli 100 000 juutalaista. Budapestin paikallinen ghetto tuhottiin omin voimin. Surmattuja oli yli 13 000.

Sodan päätyttyä “vapauttajina” saapuneet venäläiset jatkoivat siitä mihin natsit jäivät. Vastoin demokraattisia äänestystuloksia valta luisui nopeasti kommunistien käsiin. Sen jälkeen toisinajattelu katsottiin vihollisuudeksi valtiota vastaan. Alkoivat Andrassy Ut 60:n valta-ajat. Sen saivat tuntea nahoissaan kaikki entiset järjestövaikuttajat aina lapsiaan myöten. Kun poliittiset uhkatekijät oli siivottu vankiloihin ja pakkotyöleireille, koitti kirkkojen vuoro. Tätä puhdistusjaksoa – johon liittyivät vahvasti etniset vaikuttimet – kutsuttiin venäläisittäin kulakkien ajaksi.

Unkarissa kirkot ylläpitivät vahvaa yksityistä koulujärjestelmää ja auttoivat diakoniatoimensa kautta vähäosaisia. Niillä oli myös mittavia kiinteistö- ja muita taloudellisia omistuksia. Se ei sopinut alkuunkaan kommunistien ideologiaan. Päämaalitauluksi nostettiin katolinen kirkko, jonka jäsenistöön kuului 70%  unkarilaisista. Nopeasti propagoitiin kirkon johtavia piispoja vastaan tekaistuja oikeusjuttuja. Niissä kirkon työntekijöitä syytettiin mitä räikeimmistä yksilöitä ja valtiota vastaan suunnatuista rikoksista. Andrassy Ut:n kidutusselleissä syytetyistä puristettiin esiin tunnustuksia, ja oikeudenkäynneistä tiedotettiin huolellisesti koko kansalle.

Kristittyjen vainot ovat aina seuloneet jyvät akanoista. Erikoisen totta tämä on johtajien kohdalla. Diktatuurien harmiksi Unkarin kirkon johdossa oli karismaattinen kardinaali Jozsef Mindszenty, joka ei taipunut sen enempää natsien kuin kommunistien edessä. Se merkitsi vankeutta molempien tyrannian alla. Vasta vuoden 1956 kansannousun yhteydessä hänet vapautettiin, ja pienen hetken hän ehti toimia virassaan kirkon johtajana. Kun venäläiset miehitysjoukot valtasivat maan, Mindszenty hakeutui turvaan Yhdysvaltain suurlähetystöön. Siellä hän majaili kommunistihallinnon suureksi harmiksi kansan “epävirallisena” sankarina 15 vuotta.

Katolinen kirkko ja sen vanavedessä myös muut uskonnolliset järjestöt pakotettiin solmimaan yhteistyösopimus maan hallituksen kanssa. Sitä valvomaan perustettiin erityinen uskonnollisten asioiden virasto, jonka johtoon kommunistit asettivat omat henkilönsä. Samoin eri kirkkojen johtopaikoille valittiin puolueen hyväksymät “rauhan papit”. Kaikkien kirkkojen ideologiaksi määriteltiin “palveleva kirkko”. Sen tavoitteena oli olla rakentamassa sosialistista yhteiskuntaa ja pidättäytyä kaikesta mikä uhkaa tieteellistä maailmankatsomusta – tai muuten…

Valitettavasti lännen kirkko (katolista kirkkoa lukuunottamatta) ei tehnyt juuri mitään ahdingossa elävien uskonveljien hyväksi. Kommunistien nöyristelyn huippua edustaa se, että vuonna 1984 piispa Zoltan Kaldy valittiin Luterilaisen Maailmaliiton johtoon. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että hänen tiedettiin täysin tukevan Unkarin kommunistipuolueen ateistista kasvatusta ja että hän oli yli kahdenkymmenen vuoden aikana raivannut kirkon johtopaikoilta kaikki, jotka uskalsivat korottaa äänensä kirkon perinteisen uskonsanoman puolesta.

Astuessani ulos Andrassy Utcan kellareista katselin toisella silmällä vastaani kulkevia unkarilaisia – erityisesti keski-ikäisiä ja vanhempia. Siitä on  kulunut vasta 20 vuotta. Katselin heidän hieman surumielisiä kasvojaan ja toisaalta äkkiä välähtäviä silmiään. Vaikka he eivät tahdo, niin he voisivat hyvin kertoa meille, kuinka perusteellisesti kaikki voi muuttua toiseksi ja nopeasti. Jopa yhdessä yössä.

Sinä, joka luet näitä rivejä, voit vapaasti uskoa mihin vain. Voit myös olla uskomatta, ja kertoa vapaasti mielipiteesi muidenkin uskomisista. Ehkä muslimeja lukuunottamatta kukaan ei vaadi päätäsi vadille – täällä Suomessa. Mutta oletko koskaan ajatellut seuraavaa:

Maailmassa on noin 250 valtiota. Ihmisoikeusjärjestöt ovat laskeneet, että löytyy ainoastaan noin 30-40 maata, missä ihmisiä ei tavalla tai toisella sorsita heidän uskonsa tähden. Ja vaikka ateistinen humanismi väittää kasvattavansa ihmiskunnasta aina vain suvaitsevampaa, niin noiden uskonvainoista vapaiden maiden joukko supistuu kaiken aikaa. 

Ja siltikin henkilökohtainen usko Jeesukseen on jatkuvasti jokaisen ihmisen suurin aarre. Raamattu kertoo, että se on käymässä vähä vähältä kalliimmaksi myös meille, jotka luulemme, ettei uskoamme uhkaa mikään. Käynti museossa paljasti, että vainojen kohdatessa avautuu kaksi mahdollisuutta.

 Siellä oli huone, jossa kerrottiin Unkarissa tapahtuneesta “takinkääntöliikkeestä”. Kun natsit kärsivät sodassa tappion, tuli heille kiire nahkansa pelastamiseksi liittyä kommunistien leiriin. Se merkitsi paitsi uniformun vaihtamista myös sellaisen valan vannomista, missä he vakuuttivat aikaisemman toimintansa olleen mitä suurin erehdys. Silti sekään ei riittänyt epäluuloisille kommunisteille, ja siksi moni takinkääntäjä sai maksaa hyvän yrityksensä hengellään.

Myös uskovien joukossa tulee olemaan joitakin kardinaali Mindszenkyn kaltaisia ihmisiä. Mutta Jeesuksen ja Paavalin opetuksen mukaan paljon enemmän tulee löytymään piispa Kaldyn liittolaisia. Siitä on selviä merkkejä ilmassa. Porvoon tuomiokirkon polttajia ja muita kristillisyyden maalikseen ottaneita terroristeja säälitellään ja hoidetaan terapioilla. Paljon voimakkaammat reaktiot on herättänyt Pride -kansan yskiminen pippurisumussa. Kaikki silmäätekevät ovat kiiruhtaneet tuomitsemaan sen. Presidentin mielestä se on suuri häpeä suomalaisuudelle.

Niin minustakin. Mutta vielä suurempi häpeä on luopua siitä elämän lahjasta ja voimasta, minkä Raamatun Jumala on meille syntisille lahjoittanut. Jo nurkan takana odottaa aika, jolloin siihen on jokaisen otettava kantaa – tahtoi tai ei. 

Oletko valmis, jos vaino tavoittaa Sinut?

Oman maailmankatsomuksen sorvaaminen on mielenrauhan päälle käyvää hommaa. Juuri kun luulee näkemyksensä lujittuvan, niin joku koossa pitävä nurkkapala pettääkin. Nuori opiskelija Erkka Mykkänen on rehellisen oloinen elämän etsijä todetessaan (HS.10.6.), että “Uskonnottomien haurasta imagoa ei pidä rutata ajattelemattomasti”.

Erkka ei syytä ruttaamisesta uskovaisia vaan omiaan – vapaa-ajattelijoita ja vihkiytyneitä ateisteja. Hän tuskin on ainoa, jonka mielestä taannoisessa “Vaihda Raamattusi pornoon” -kampanjassa ei ollut järkevän ajatuksen häivääkään. Selkeä johtoajatus on, että ellei ihminen todellisen ajattelemisen kautta pysty tekemään tiliään selväksi uskontojen kanssa, ovat kyseisenlaiset tempaukset – kuten myös edellinen bussimainoskampanja – puhdasta mediahakuista mielipideterrorismia.

Meillä kristityillä ei ole mitään syytä provosoitua tai loukkaantua  ala-arvoisesti käyttäytyville ateisteille. Kaikesta näkyy, että aatteen lisäksi myös toteuttajien itsetunto seisoo hatarilla savijaloilla. Raamattu kyllä kestää kompassinsa hukanneiden etsijöiden solvaukset. Sen takana on itsensä Jumalan arvovalta. S ei horju olipa ihminen siitä sitten mitä mieltä tahansa.

Loppujen lopuksi ihminen vasta uskoontultuaan  kykenee ajattelemaan vapaasti. Siihen asti häneltä puuttuvat kaikki edellytykset hahmottaa omaansa ja ympäröivää elämää hengellisesti. Vasta Jumalan Pyhä Henki avaa hänen sisimmät silmänsä ja vapauttaa samalla kulkemasta orjallisesti enemmistön tai tieteen todistamattomien hypoteesien vankina.

Ajatteleminen on Jumalan kaikille ihmisille antama lahja. Sitä ei kukaan saisi toisilta evätä tai tukahduttaa. Jossakin vaiheessa jokaiselle välähtää mieleen ajatus, että minua ei ehkä ole tarkoitettukaan selviytymään omin voimin.

Se on pienen ihmisen suurin paikka. Siellä on Jumala tavattavissa.

Juuri tänään Israel pysäytti toisen Gazaan matkalla olleen avustuskuljetuksen. Kaikki voivat olla kiitollisia siitä, että verenvuodatukselta tällä kertaa säästyttiin. Mutta mistä tässä konfliktissa kaiken kaikeeaan on kysymys, siitä näyttää ainakin valtamedialla olevan kovin yksipuolinen käsitys.

Ilmeisesti kaikilla tahoilla on syyllistytty jonkin asteiseen sinisilmäisyyteen. Mutta paljon on hämmästelyssä harkittua tuomion kalastelua – vähän samaan tapaan kuin jalkapallossa kaatuiltaessa. Ilmeinen päätarkoitus lieneekin Israelin saattaminen koko maailman hampaisiin. Siihen Israelin armeijan sotilaat antoivat hätiköidyllä toiminnallaan merkittävän sysäyksen.

Nyt Hamas kerää myötätuntopisteitä vaikenemalla. Tänään se tosin ilmoitti kieltäytyvänsä ottamasta vastaan Israelin kautta kierrätettyjä avustustarvikkeita. Nälästä ja ahdingosta viis: saarto täytyy saada loppumaan ja muu maailma tukemaan terroristien peittelemättömiä päämääriä. Niistä ei – ihmeellistä kyllä – täällä ns. demokratioissa mainita edes sivulauseessa Israelin toimia arvosteltaessa.

Israelia on toistuvasti syytetty siitä, että se ei neuvottele Hamasin kanssa. Mutta miksi ei Hamasia tuomita siitä, että se ei koskaan suostu neuvottelemaan Israelin kanssa muusta kuin korkeintaan Israelin olemassaolon lakkauttamisesta?

Jokin aika sitten pääministeri Netanjahu kysyi USA:n päättäjiltä, miten he reagoisivat, jos he asuessaan New Jerseyn kokoisella alueella saisivat päivästä toiseen herätä naapurivaltioiden uhkauksiin pyyhkäistä heidät pois maailmankartalta? Sama kysymys voitaisiin esittää mille kansakunnalle tahansa. Vaikkapa Suomelle. Emmekö me millään tavalla valmistautuisi puolustamaan itseämme? Emmekö me pyrkisi kaiken keinoin estämään uhkaajaa toteuttamasta aikeitaan?

Juuri näin on Israel tehnyt. Sitä toki sopii arvostella, että se useita kertoja voimankäytössään ylittänyt meidän monien mielestä kohtuuden rajat. Mutta toisaalta: helppoahan peliä on kentän reunalta tai Tv-katsomosta arvostella. Mutta tuskin mikään valtio maailmassa suostuu neuvottelemaan sellaisen osapuolen kanssa, jonka julkisena tavoitteena on neuvottelukumppaninsa tuhoaminen. Vasta sitten, kun sellaiset uhkaukset on julkisesti ja sitovasti peruutettu, voidaan aidot sopimusneuvottelut aloittaa.

Mutta Raamattua tunteville eivät nämä tilanteet saavu yllättäen. Me tiedämme, että tilapäinen rauhakin osoittautuu tämän maailmanajan loppupelissä vain naamioksi. Kaikkein katkerimmin sen tulee huomaamaan  Israel. Ehkäpä juuri tämän viikon kaltaisten tapahtumien seurauksena muun maailman paine sitä kohtaan kasvaa sellaisiin mittoihin, että Israel taipuu tekemään epäviisaita myönnytyksiä.

Maantieteellisesti ja väestöllisesti lilliputilla ei ole jättiläisiä vastaan muuta mahdollisuutta kuin toimia ennakolta. Sitä suuremmalla syyllä, kun ihmisarvoillaan kehuskelevan EU:n ja sen humanistien puolueettomuuteen ei ole paljon luottamista.

Tämä on vasta avattujen kotisivujeni ensimmäinen kirjoitus. Tarkoitukseni on ajoittain näin “puoliääneen” mietiskellä maailman menoa. Koska keskustelen mielelläni erilaisten ihmisten kanssa, odotan kirjoituksiini myös palautetta.

Juuri nyt ovat saarnamiehet ja heidän yhteisönsä nostettu suurennuslasin alle. Valitettavasti saamamme julkisuus ei tällä kertaa suuremmin mairittele. Kaikkien yksityiskohtien yläpuolella häilyy epäilysten monisilmäinen verkko. Jos Jumalan asialla liikkuvien ihmisten keskuudessa on paljastunut tällaisia kaatopaikkoja, voiko hengellisten järjestöjen toimintaan ja niiden henkilökuntaan ylipäätänsä luottaa.

Kipeitä moraalikysymyksiä käsiteltäessä on käteen soviteltu vuoroin Raamattua ja lakikirjaa. Jos esille nousseita väärintekoja katsellaan uhrien näkökulmasta, on keskustelu paljolti harhautunut sivuraiteille. Tuntuu siltä, että menneen luottamuksen rippeitä yritetään varjella takertumalla teologiseen juupasteluun rippisalaisuuden käsitteistä. Lipsauttipa eräs kirkkoherra toissailtana televisiossa, että rippisalaisuus koskee sitovasti vain papistoa.

Sellaista määritelmää ei ole saatu ainakaan Jumalalta.

Edes hengellinen virka ei tee ihmisestä luotettavaa. Tämä on karvas pala myöntää uskonnollisessa hegemoniataistelussa. Etenkin suuret kirkkolaitokset ovat vakuutelleet ohjeistetun viranhoidon turvaamaa luotettavuutta. Sivutuotteena on silloin annettu ymmärtää, että ns. maallikoiden toiminnalta ei voida odottaa samantasoista vastuullisuutta.

Luottamusta ei voi saada valoja vannomalla tai lakeja säätämällä. Niin paljon kuin ihminen voi saadakin armosta ja lahjaksi, luottamus hänen on sittenkin ansaittava. Se on kutsu pitkäaikaiseen kouluun, missä edistyminen on ulkopuolisten jatkuvan tarkkailun alla. Missä tällainen läpinäkyvyys puuttuu, ei aito luottamus pääse kehittymään. Ja jokainen tuntee kipeästi, kuinka helposti luottamuksen voi menettää.

Jos löydät henkilön, joka on rehellinen myös omille virheilleen ja on valmis mahdollisuuksiensa mukaan hyvittämään väärät tekonsa, olet löytänyt sangen luotettavan ihmisen.

Viisasta on kuitenkin muistaa: – Vaikka kaikki ihmiset olisivat valheellisia, Jumala on luotettava! (Rm.3:4)