Uncategorized

Tarkkaan syynättyjä lukuja. Kaikki arvostamme tuoreutta, vai mitä? Ainakin elintarvikkeiden valmistajat ja niiden kuluttajat ovat käyvät aiheesta ajoittain kiivastakin keskustelua. Teollisuus ja kauppa hehkuttavat tuotteiden maistuvuutta ja turvallisuutta vielä takarajan jälkeenkin. Loppukäyttäjä on epäileväisempi. Makeaa väitetään olevan, vaikka suussa maistuu pihlajanmarjoilta.

Sama puntarointi pätee usein myös muunlaiseen arviointiin. Niin raa´alta kuin se tuntuukin, niin esim. urheilijoiden käyttökelpoisuutta edustustehtävissä mitataan usein ikävuosilla. Ihminen saattaa joutua ikälopuksi tuskin kolmekymmentä täytettyään. Kannattaako niin vanhaan enää satsata edes vedonlyönnissä. Viimeistään keski-iässä jokainen meistä löytänee elämässään jonkinlaisia suorituspaineita. Se, mikä vielä äsken sujui kuin leikiten, osoittautuukin äkkiä lähes ylivoimaiseksi.

Yleensä sanavalmis saarnamieskään ei jää näistä vaiheista osattomaksi. Eivätkä hänen oireensa pysy loputtomiin piilossa. Ne nousevat toistenkin kuultaviksi. Jos hän ei itse suostu huomaamaan kiertävänsä puheissaan kehää, niin ainakin vaimo on siinäkin mäessä valmis avioliittolupauksensa mukaisesti auttamaan. Muisti muistaa, mitä muistaa, ja erityisesti aamenen löytäminen tuottaa kasvavia vaikeuksia. Mutta kriittiset kuulijat: Kärsivällisyyttä! Se kannattaa, sillä käheän äänen kyydittämänä voi saapua elämänkoulun lahjoittamia viisaita sanoja. Ne ovat ikään kuin viestikapuloita, joita kuulijat puolestaan on kutsutu kantamaan eteenpäin. Kumaraan painuvaa senioria ei siis kannata vielä heivata yli reelingin.

Elämän kierto on kuitenkin lahjomaton. Nähdessään kalkkiviivojen lähestyvän, olen saanut nähdä monen suhtautuvan siihen ihailtavan tyynesti. Siinä tilanteessa Jeesuksen lahjoittama usko nousee arvoonsa. Sanavalmis saarna-mieskin rukoilee itselleen viisautta luovuttaa paikkansa ajoissa nuoremmille. Ettei vain tulisi vastaan sellaista päivää, jolloin seurakunnan pastori lempeästi taluttaa sanoissaan eksyneen julistajan alas pulpetista. Siksi toivomuslistallani onkin niin nopea lähtö, ettei ehdi saappaita riisua jaloista.

Tänne ne kuitenkin jäävät, sillä Taivaskodissa on kamppeet talon puolesta.

Jokainen vieras on toivottu niin teillä kuin meilläkin. Näin on, usko pois! Ellei sitten tullessaan, niin viimeistään poistuessaan. Lähteä nykyisin kyläilemään etukäteen sopimatta merkitsee miinakentälle astumista. Joltisellakin varmuu-della voi odottaa saavansa vastaan hätäisiä selityksiä, että “meillä nyt sattuu olemaan vähän sekaista”.
Meidän matalan majamme kynnyksellä on ollut hiljaista. Nelijalkaisia luonto-kappaleita lukuunottamatta Mutkankylä on nimensä veroinen pakopaikka – jopa kaksin kappalein liikuvilta todistajilta. Viemärin syynääjät ja katon kopistelijat ovat tosin yrittäneet hieroa tuttavuutta, mutta toistaiseksi on torjuntataistelumme ollut tehokasta.
Jotkut ovat kuitenkin onnistuneet läpäisemään suojauksemme. Muutamat virukset, bakteerit ja henkeä uhkaavat sairaudet ovat viis veisanneet tuimista ilmeistämme. Viimeksi eräs pitkään nurkan takana piileskellyt luihuparta ryy-käsi tupaan saakka ja esitteli itsensä Parkinsoniksi. Väitti röyhkeästi päin naamaa, että aikoi asettua aivan pysyvästi taloksi.
Siihen minä sanomaan, että ei täältä, mr. Parkinson, sulle pitkäaikaista kortteeria löydy. Tänne on nimittäin jo ennen sinua pesiytynyt pari tyyppiä samoin aikein. Etteköhän te keskenänne riidellen tärvele tämän kohteen pian kaikille kelvottomaksi asuinpaikaksi.
Olenkin saanut teistä tarpeekseni. Tiedoksenne vain, että ystävistäni kaikkein Jaloin on luvannut minulle aivan ylivertaisen lukaalin. Se odottaa jo valmiina. Kunhan muutamat asiat vielä loksahtavat kohdalleen, niin Ystäväni tulee noutamaan minua. “Minun kotini on sinun kotisi”, niin Hän sanoi.
Ja yksi juttu vielä. Jos sinäkin koet olosi ahtaaksi tuollaisten hiipareiden hää-riessä kimpussasi, niin Ystäväni luona riittää yllin kyllin tilaa sinullekin.
Olet toivottu jo tullessasi.

Jouluyö. Suuri lentokenttä nukkui. Lentokoneiden rivistötkin näyttivät torkkuvan. Iltayöstä satanut lumi oli verhonnut mustan asfaltin tahrattomaan valkovaippaan.

Puhelimen soidessa oli koittanut jo aamuyö. Sisämaasta oli saapumassa kiireellinen ambulanssilento. Pieni keskonen vaati pelastuakseen parasta mah-dollista hoitoa.

Ryhdyimme tarvittaviin valmisteluihin. Hetken kuluttua saapuivat poliisiauto ja ambulanssi siniset valot vilkkuen. Toivottelimme toisillemme hyvää joulua.

Tuota pikaa lentokone rullasi paikalle lunta pöllyttäen. Sen ovet avautuivat. Ripeästi lääkäri ja ensihoitajat ryhtyivät työhön lentäjien avustuksella. Koneen sisältä hohti kirkas valo. Sen aiheuttajaksi paljastui kookas keskoskaappi. Miten pieneltä näyttikään lapsi, joka makasi siinä monien johtojen keskellä.

Siirto-operaatio oli tarkkaa puuhaa. Kaappi oli painava, eikä turha heiluttelu ollut suotavaa. Autossa olevat kiinnikkeet vaativat lisäsäätöä. Siksi kaappi las-kettiin hetkeksi maahan. Hohtavan puhdas hanki valaistui joka suuntaan mo-nen metrin matkalta.

Silloin se tapahtui.
Aika tuntui pysähtyneen. Kaikki seisahtuivat paikoilleen katseet suunnattuna kirkkaasti valaistuun lapseen. Pienen pieni käsi liikahti kuin tuoden terveisiä tähtien takaa. Kukaan ei sanonut mitään. Kukaan meistä EI VOINUT SANOA MITÄÄN. Silti kaikki oli sanomatta selvää.

Aika palasi. Autot lähtivät valot vilkkuen.

Lapsi pelastui elämälle ja lienee tänään täysi-ikäinen. Miten suurta armoa onkaan saada elää maassa, missä yksi miehen kämmenille mahtuva ihmistaimi on kaikkien ponnisteluiden arvoinen.

Vielä arvokkaampia olemme kaikki Jumalalle. Hän lähti pelastusmatkalle luoksemme maan päälle. Ilman Jeesusta meillä ei olisi koko joulua, emmekä itsekään olisi sitä viettämässä.

Ystäväni: vaikka sinun joulusi tuntuisi miten köyhältä tai rikkaalta tahansa, sen todellisen arvon mittaa se, millainen asema Jeesuksella Kristuksella on sy-dämessäsi. Rukoilen, että Hän saisi asua siellä ja valaista läsnäolollaan koko elämäsi. Laidasta laitaan.

Kesä on syksyn takana. Aivan sama, ajatteleeko nyt mennyttä vai tulevaa. Kaiken lisäksi meitä odottavat kahlattaviksi talven nietokset ynnä keväiset lossakot. Virkistävää, eikö totta?
Sää on vuodesta ja vuodenajasta toiseen keskustelun kestomenestyjä. Veitikka silmäpielessä olen yrittänyt täyttää oman velvollisuuteni. Huomaan monen hyvästelevän kesää haikein mielin. Pää riipuksissa, kuten suomalaiskansallinen tapakulttuuri edellyttää. Suuri joukko kohtaa syksyn vastenmielisyydellä. Minulle se on mahdollisuus (ainakin näin kohtuullisella terveydellä). Joskus huomaan jopa poikamaisesti innostuvani. Sellaista on joidenkin vaikea ilman otsan rypistämistä ymmärtää. Mutta Suomi -neidon pukuvalikoimaa ei vaan voi olla ihastelematta. Siihen kun lisäät luonnon äänitehosteet, en pysty olemaan peukuttamatta Jumalalle siitä, että olen saanut syntyä Suomeen ja suomalaiseksi.
Espanjan vuosinani kohtasin paljon huokailevia suomalaisia. He ponnistelivat kätkeäkseen kateutensa. – Oi, sinä onnellinen! Saat elää täällä jatkuvassa auringonpaisteessa.
Ehkä vastaukseni toi heille hieman lohdutusta. – Onnellinen, sitä minä kyllä olen, mutta Suomen vuodenaikoja ikävöin.
Jo kauan sitten ymmärsin, miksi rakastuin luonnonkierron moni-ilmeisyyteen erityisesti koti-Suomessa. Sillä oli – ja on – vastustamatonta kerrontaa ihmisen tarinasta osana Jumalan suunnittelemaa luomakuntaa. Eikä kysymys ole pelkästään estradista tai revontulien kaltaisista tehosteista. Vasta uskoontultuani käsitin pienen – mutta ainutlaatuisen – paikkani Jumalan valtavassa kättentyössä. Siinä, mistä Hän totesi aikojen alussa: – Se on sangen hyvää.
Sää on siis säilyttänyt paikkansa turvallisena keskustelunaiheena. Muut ajankohtaiset teemat ovat paljon synkempiä. Niiden parista ei pääse karkuun matkustamalla aurinkoon. Raamattu kiteyttää meitä yhdistävän ongelman.
Me tiedämme, että koko luomakunta huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myöskin me…huokailemme Jumalan lapseksi pääsemistä (Roomalaiskirje 8:18-30).
On kolkkoa tietää, ketkä ovat saattaneet luomakunnan niin huokailemaan. Aurinko, joka luotiin säteilemään lämpöä ja valoa, on nopeasti muuttumassa tulta syökseväksi puhalluslampuksi. Sateet eivät enää tyydy virkistämään uutta elämää, vaan syöksyvät tuhoavina putouksina yli kaiken tielleen sattuvan. Ne ovat syyssateita potenssiin miljoona.
Ja mitä me teemmekään toisillemme! Kuka on syyllinen? Jokainen osaa oikopäätä nimetä muutaman – joka tapauksessa jonkun muun kuin itsensä. Ja mahtuu jätevuoreemme vielä paljon muutakin.
Voisiko olla enää syksyisempiä ajatuksia suomalaiseen perusmakuun?
Mutta avataanpa lopuksi karkkipussi. Kaiken huokailun keskellä jokaisella on mahdollisuus päästä Jumalan lapseksi. Se todella LÖYTYY! Aluksi pyytämällä Jeesusta omaksi Herraksi ja Vapahtajaksi. Hän lahjoittaa vielä uskon, joka katselee kaikkien myrskyjen toiselle puolelle, aina ikikesään saakka. Sinne, missä ei aurinko kärvennä, eikä anneta myrskyvaroituksia.
Sitä odotellessa katsellaan luonnon tarjoamaa opettavaista spektaalia. Ihan ilmaiseksi. Erikoisesti näin syksyllä, kun on kesä niin edessä kuin takanakin.

Kesää se vain pukkaa taas. Ruoho kasvaa kohisten ainakin Mutkankylässä. Ei ehdi juuri muuta kuin leikkurin selässä kurvailla. Sen verran jää tosin ma-nuaalistakin puhdetta, ettei tarvitse kuntosalia etsiä oman tontin ulkopuolelta.

Tosi monet henkilöt ovat hieroneet FB:ssä kaveruutta. Hieman minua ihmetyttää, sillä omat postaukseni tuntuvat juuttuneen talviunille. Mutta, mikäs siinä, jos tarkoitus on iskeä tarinaa eikä esitellä muotojaan. Muutenkin on tietysti syytä muistuttaa itseään, että viidakossa täällä ollaan.

Olen kyllä kirjoitellut – ei sen puoleen. Uusi hartauskirja on viime silausta vail-le valmis. Jos Herra pitää natisevaa maailmaamme vielä kuosissaan, niin julkaisupäivä koittanee elo/syyskuussa.

Edellisessä kirjoituksessa kerroin toisesta hankkeesta. Siinä oli tarkoitus koo-ta yksiin kansiin puolisen sataa todistusta Jumalan suurista teoista itse kunkin elämänpiirissä. Kiinnostus oli kuitenkin valitettavan vähäistä. Jätetään siis asia hautumaan. Herran suuret teot senkun lisääntyvät, joten niistä homma ei ai-nakaan jää kiinni.

Kuten kuvasta näkyy, ilmiselvästi uskovainen lentokone lepäilee raukean oloisena vehreällä nurmella. Siinä ovat luovat ajatukseni. Kukahan kävisi pot-kaisemassa nuo pyöräpukit pois? Samalla voisi tempaista reippaasti propel-lista moottorin sytkyttämään. AMEN!!!
Silloin Amigo nousisi vaappuen vanhoille siivilleen. Juttua alkaisi tulla kuin sieltä turkin hihasta (huom! Tämä ei ole kannanotto Nato -keskusteluun).

Hyvää kesää, viidakon kansa!

…antaa jonkinlainen elonmerkki itsestään?
Tai – enpä tiedä. Ihmiskunta kun on taas paljastamassa typeryytensä koko kirjon. Ja minä kuulun tuohon samaan porukkaan. Alkaa houkutella ajatus, että onkohan kehitysopissa sittenkin jotain järkeä? Paitsi että ihmisen kohdalla ei ole tapahtunut minkään sortin kehitystä. Ainakaan parempaan suuntaan.
Tänne someenkin on tällaisen sydänvikaisen kurkistettava hyvin varovasti. On niin hurjia juttuja, että nousisi tukka pystyyn – jos sitä olisi. Eräs viimeisistä luotettavista tiedoista kertoo, että koronarokotteen on todettu aiheuttavan vihaa venäläisiä kohtaan. Mitä useampi annos, sitä sakeampi kiukku. Kolmen piikin jälkeen pitäisi meikäläisenkin kersanttimiehen olla jo täydessä vauhdissa kohti itärajaa – ainaskin varsiluuta aseena. Mutta ei! Ei mitään kunnon vihan buustia. Kasvavaa surua vain. Hukkaan taisivat mennä hyvät Pfizerit. Mahtavatko palvella edes perustarkoi-tustaan? No – tähän asti on Herra juoksupoikaansa miinalta varjellut.
Pakkasia pidellessä olen kirjoittanut hartauskirjan. Projektin varrella olen yllättänyt itseni ajattelemasta aivan ahvenia. Mitähän sitä on tullut tehneeksi?
Uusi kudelma on kuitenkin kangaspuissa, mutta siihen tarvitsisin teidän apujanne. Tarkoitus olisi koota samoihin kansiin aitoja todistuksia siitä, mitä Jeesus on tehnyt ihmisten elämässä. Siis ”omassa” elämässä. Toisen käden tiedonvälittäjät älkööt vaivautuko. Tarinat ovat tiivistelmiä – valmiissa kirjassa noin parin sivun mittaisia. Kenenkään ei tarvitse stressata itseään sillä, ettei osaa kirjoittaa. Asiatiedot ja vapaa tilannekuvaus riittää. Ne kyllä muokataan toimitusasuun.
Aidoilla todistuksilla on kysyntää. Niillä on usein voimakkaampi vaikutus luki-joihin/kuulijoihin kuin monenkirjavilla saarnoilla. Juuri sinunkin tarinallasi voi olla suuri merkitys jonkun pelastumiseksi.
Jos haluat tulla mukaan, niin ilmoita se minulle yksityisviestinä. Jos halukkaita löytyy tarpeeksi, ilmoitan jatkotoimista tällä foorumilla.
Kanna-Kanssani-Kortesi-Kekoon!

Minun täytyy tunnustaa, että olen digitaidoiltani pahasti toiskätinen. Törmään tähän vammaani nykyisin yhä useammin. Ja eräs pääkoppani sisäpuolta tutkinut asiantuntija sanoi myös, että olen liian kiltti mieheksi.

Kiitän Jumalaa näistä molemmista puutteistani. Kiltteyteni kanssa yritän tulla miten kuten toimeen. Digiongelmiin kiltteys ei kuitenkaan pure. Ymmärrän, että niiden voittamiseksi minun on löydettävä ja paljastettava kulmahampaani. Parempi tehdä se ennemmin kuin myöhemmin.

Facebookilla on ollut pieni huone elämäni talossa parisen vuotta. Tässä viime kesänä – kun sairastaminen jätti liiaksi luppoaikaa – huomasin hätkähtäen, että Facebook oli siirrellyt talossa väliseiniä sen suuremmin lupaa kyselemättä. Lisäksi se oli yhteiseltä ajan käyttötililtä tehnyt omavaltaisia nostoja. Lisääntyvästi. Se oli härskisti käyttänyt heikkoa tilannettani hyväkseen, vaikka olin sen palstoilla yrittänyt parhaani mukaan haalia virtuaalista myötätuntoa.

Nyt, kun olemukseeni on kertynyt hieman sisäisiä muskeleita, olen päättänyt pistää kumppanuussuhteen Facebookin kanssa uusiksi, GRRRRRRRRRRRRR!!! Kilttinä miehenä en pistä heti lusikoita jakoon. Mutta se on nyt kuitenkin niin, että tässä talossa määrään minä – ainakin toistaiseksi (vaimo ei ole nyt paikalla). Facebook ja sen kaverit – joku Zuckerberg ja muut – eivät ramppaa sisään ja ulos niin kuin tykkäävät. Tuliko tämä kerralla selväksi!?

On siinä porukassa kyllä ollut hienojakin ihmisiä. Suuri osa heistä ovat aikaisemmin minulle tuntemattomia. Ihan tekisi mieli tavata kasvoista kasvoihin ja heittää tittelit ynnä hymiöt nurkkaan.

Älkää te vain antako Facebookin ja sen sukulaisten kähmiä lipevillä kielillään lisätilaa elämänne taloista. Varokaa niitä ja muita kulkutauteja. Jos Jumala suo, niin tavataan silloin tällöin – tai ainakin joskus.

En tiedä, mitä raju päätökseni saa aikaan. Mutta jään odottelemaan. Kiltisti tietenkin.

Oletko sinä maistanut rukousten voimaa? Vaikka et itse sellaista muistaisikaan, niin silti toisten esirukoukset ovat saattaneet vaikuttaa suuresti elämässäsi. Jostakin syystä epäilemme eniten juuri omien rukoustemme tehoa. Ajattelemme, että ehkä Jumala kuuntelee hyvinkin toisia, mutta minun rukoukseni taitavat kimmota katosta takaisin.

Pikaruokaan tottuneina olemme malttamattomia. Vaadimme tuloksia heti. Kaiken lisäksi meille kelpaavat vain mielemme mukaiset vastaukset. Jumalalla on harvemmin kiire. Siksi Hän muokkaa ja ajoittaa rukousvastauksen oman sunnitelmansa ja todellisen tarpeemme mukaiseksi.

Vuonna 1935 diktaattori Josif Stalin kysyi ivaillen Ranskan ulkoministeriltä, että ”kuinka monta divisioonaa paavilla on?” Stalin oli tainnut unohtaa Gorin hengellisen koulunsa opit. Jumalan divisioonat tulivat näkyviin puoli vuosisataa myöhemmin, kun vastauksena miljoonien kristittyjen rukouksiin Neuvostoliitto yksinkertaisesti lakkasi olemasta.

Kuukausi sitten kirjoitin kohtaamastani masennuksesta. Seurauksena monet ottivat yhteyttä ja kertoivat omista kokemuksistaan. Mutta vielä tuntuvampi oli esirukousten vyöry. Tunsin niiden vaikutukset kirjaimellisesti nahoissani. Mitään äkillisiä muutoksia tosin ei ole tapahtunut, mutta jotakin vielä arvokkaampaa. Levollisuus on lempeän virran lailla tulvinut sieluuni. Sellaista on Jeesuksen lupaama rauha (Joh.14:27). On suuremmoista tuntea olemuksessaan rukoilevien ystävien liikkeelle sysäämää kosketusta. Lämmin kiitos teille kaikille.

Älä sinäkään häpeä ilmaista rukouksen tarvetta niin omasta kuin toisten puolesta. Haasteita riittää näinä aikoina yllin kyllin. Jumala on antanut rukouksen aseeksi kaikille uskovilleen.

Siitä puhutaan aika löysään sävyyn. Ja kuitenkin kysymyksessä on suurin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeeseen. Vuositasolla yli 300 000 suomalaista sairastaa vakavaa masennusta. Jos heiltä kysyt, niin siitä on kevyt puhe kaukana.

Joitakin kuukausia sitten masennus lakkasi olemasta minulle “vain masennus”. Elämän varrella olen kohdannut monia masennuksen kourissa kamppailevia henkilöitä. Vaikka yritin kuunnella heidän kokemuksiaan kärsivällisesti, tunsin silti jääneeni heidän kokemusmaailmansa ulkopuolelle. Nyt olen yksi heistä. Masennus on esitellyt minulle itsensä. Kädenpuristus oli murskaava. Sen jäljiltä ei ajatuskaan tahdo jaksaa pukeutua sanoiksi tai kirjoituksiksi – aina ei edes ylös sängystä.

Kun ihminen sairastuu, häntä yleensä alkaa kiinnostaa oma sairautensa. Millainen on sen kehityskulku ja kuinka sitä hoidetaan. Masennuksesta liikkuu paljon stereotypioita. Yleisin toteamus lienee “jokainenhan on joskus masentunut”. Se sekä on totta ja ei. Aivankuin meidän pihapuitamme runtelevista myrskyistä on huima matka tropiikin hurrikaaneihin, niin on myös masennuksella ja MASENNUKSELLA eronsa. Toivottavasti olen oppinut olemaan luokittelematta kenenkään mielen rajuilmoja.

Ei ole pitkä aika siitä, kun puhe masennuksesta oli tabu. Nyt asian käsittely on vapautuneempaa. Hyvä niin. Monet julkisuuden henkilöt – kuten Tellervo Koivisto – ovat toimineet lasikaton murtajina. Samalla on käynnistynyt kansantajuinen keskustelu itse masennuksen käsitteistä. On pohdiskeltu myös sitä, olivatko menneiden vuosikymmenien ihmiset kestävämpiä elämän haasteiden edessä. Vai pelkäsivätkö he ympäristön tuomioita niin paljon, että yrittivät viimeiseen saakka kätkeä sisäiset myrskynsä?

Lohdullisinta kuitenkin on tietää ja omistaa kohdallaan se, että Jumala ei jätä ketään masentunutta myrskyn armoille. Yleensä Hän lähettää apunsa ymmärtäväisten ystävien muodossa. Niin Jumala toimi myös pelkojen ja masennuksen matalapaineisiin joutuneen apostoli Paavalin kohdalla (2.Kor.7:6). Tiituksen saapuminen toi mukanaan valonsäteitä, jotka viittoivat tietä ulos myrskyn silmästä.

Jos tarve vaatii, olemmehan mekin valmiita toimimaan tämän päivän Tiituksina?

Viisautta etsiessään ärsytti Sokrates Ateenan torinpitäjiä toteamalla, että “kylläpä maailmassa on paljon asioita, joita ilman tulee hyvin toimeen”. Jo puoli vuosituhatta aiemmin oli ökyilyyn tympääntynyt kuningas Salomo tokaissut: “Turhuuksien turhuus!” Se oli hänen analyysinsa kaiken sen jälkeen, kun hän ei ollut kieltänyt itseltään mitään, mitä hänen silmänsä ja sydämensä halusivat. (Saarnaajan kirja)

Mitähän nämä herrat sanoisivat nyt katsellessaan, kun kaikki kansa odottaa kieli pitkällä vuoden jäähyboksissa olleiden kulutusjuhlien vapautumista? Liikemaailmaakaan ei tyydytä enää paluu normaaliin, vaan myyntipöytiä kattaessaan se väittää ihmiskunnan onnen löytyvän kasvavasta kulutuksesta.

Kuinka perusteellisesti näkymättömän pieni virus onkaan järisyttänyt maailman valtakeskuksia ja korskeita tottumuksiamme! Se on onnistunut yhdistämään ihmiskunnan yhteisellä kriisillä ja samaan aikaan ajanut meidät ottamaan etäisyyttä toisiimme.

Nyt levottomuutemme paljastaa, kuinka vaikea saavutetuista eduista on luopua. Ennen muuta tämä koskee sitä ihmiskunnan äveriäistä kuudesosaa, mihin mekin Suomessa lukeudumme. Katsomme oikeudeksemme kuluttaa maailman luonnonvaroista puolet – ja mahdollisimman edullisesti tietenkin.

Salomo ja Sokrates päätyivät antamaan äänensä viisaudelle. Se on aina neuvonut tietä kohtuuteen. Suurimmalle osalle aikamme ihmisistä se merkitsee yhä kaukaista haavetta. Sille juhlia odottavalle kuudennekselle puolestaan luopumista. Joko sovinnolla tai ilman. Oletko sinä uskaltanut päästää ajatuksiisi sellaista mahdollisuutta, että paluuta vuoden takaiseen eläntyyliin ei tule?

Jo lähitulevaisuus paljastaa meidänkin sukupolville, että todella tavoiteltavat aarteet ovat näkymättömiä. Niitä ei saavuteta elvytyksellä tai bitcoineilla. Niihin kahvoihin on tulossa olevissa myrskyissä turha tarttua.

Korona on ollut tyly opettaja. Sen toimesta on elämän koulusta potkittu jo miljoonia. Ihmisen ja yhteiskuntien haavoittuvuus on käynyt ilmi. Karttakeppiä säälittä käyttäen korona on takonut päähämme, että ylpeys ei ole tarkoitettu ihmiselämään. Se näet pakottaa kätemme nyrkkiin ja estää niitä hakeutumasta ristiin.

“Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon?”(Matt.16:26)

“Ottakaa oppia minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.”(Matt.11:29)

Jeesuksen sanoja. Voimassa tänään. Ilman rajoituksia.