Viihde on hyväksi. Näin väittää tv4 spoteissaan. Kyllä kristilliset lasi päässäänkin voi sanoa, että ei kaikki viihde ole pahaksi. Ja lasien kanssa tai ilman paljas heinäntekojärki oivaltaa, että liika mitä tahansa viihdettä on pahaksi.

Se on kaikille varmasti käynyt ilmeiseksi, että viihteellä on nyt kysyntää. Itse taiteilijapolot joutuvat vain kiemurtelemaan kuin mato koukussa. Mieli tekisi ja kukkaro vaatisi päästä keikoille, mutta tyhjät seinät eivät tyydytä kummankaan tarvetta.

Tiedämme kaikki, miksi sohvaperunat nyt surfaavat viihteestä viihteeseen. Jospa siten karu todellisuus pysyisi loitolla edes olkkarista. Illalla kun se kuitenkin hiipii unta uhkaamaan. Aamulla kahvimukin takaa tekee mieli katsella uutisia. Mutta aamusta toiseen ne vierittävät eteen todellisuutta, jonka kanssa on raskasta lähteä töihin – tai vielä raskaampaa jäädä kotiin. Etäduuniin, etäopiskeluun tai meillä ikäihmisillä siihen manattuun “omaehtoiseen karanteeniin”.

Koskahan sieltä tulisi ensimmäinen annos viihdettä, minkä turviin paeta?

En kirjoita näin ivaillakseni. Kyllä nämä ajat raastavat minuakin. Mutta sen koen ilokseni tunnustaa, että minun ei ole tarvinnut paeta viihteeseen, muista korvikkeista nyt puhumattakaan.

Kysymys ei ole mistään henkilökohtaisesta salaisuudesta. Aloitan päiväni Raamatusta nousevalla rohkaisulla. Ja sen sanomasta rauhoittuu huonolestuttavien uutisten ahdistelema mieleni yön levolle. Vartijani ei torku eikä nuku. Ja samoista somen uumenista mistä toiset louhivat viihdettä, valitsen itse Raamatun totuuteen ankkuroituvia opetuspuheita. Ja usko minua: niitä riittää. Kyllä Jumala osaa käyttää someakin. Evankeliumi on ihmiselle tosi hyväksi.

Talven kuluessa olen päässyt harvakseltaan vierailemaan seurakunnissa Jeesuksen asialla. Nyt ovat ovet jälleen menossä säppiin. Jokaisen on enemmän tai vähemmän huolehdittava omasta sisäisestä jaksamisestaan. Uskova lääkäriystäväni kirjoitti hyvän reseptin yleiseen jakoon. Nautittavaksi aamuin illoin.

“Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska vai ahdistus, vaino vai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka?…Olen näet varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva, eivät voimat, ei korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room.8:35-39)

Teihin katsotaan tänään paljon. Itsestänne ehkä tuntuu siltä, että kysymyksessä en enemmänkin vahtiminen. Sen kyttääminen, mitä saisitte tehdä ja mitä ette.

Osittain olette oikeassa. Mediassa puhutaan salaisista bileistänne ja välinpitämättömyydestänne. Ja jos sitten muiden mahdollisuuksien puuttuessa treffaatte ostareissa, sekin herättää pahennusta. Varmasti tuntuu välillä siltä, että ainoa sallittu paikka nuorelle on omassa huoneessa ja etäopetuksessa.

Mutta suurin syy teidän katsomiseenne johtuu siitä, että te olette meille rakkaita. Tosi rakkaita. Meidät on eristetty teistä vielä jyrkemmin ukaasein kuin teidät kavereistanne. Oma askeleemme on jo lyhentynyt, eikä meistä ole enää tulevien haasteiden voittajiksi. Siksikin katsomme teihin. Koemme monta kertaa itsemme riistäjiksi, jotka ovat turmelleet mahdollisuuksianne rakentaa omaa onnellisuuttanne.

Vastentahtoinen yksinäisyys masentaa meitä kaikkia. Mutta erityisen myrkyllistä se on teille nuorille ja – ennemmin tai myöhemmin – kauttanne koko yhteiskunnalle. Ei voi olla oikein, jos olemme huolissamme anniskelupaikkojen aukiolosta ja samaan aikaan eväämme lapsilta ja nuorilta terveiden harrastusten mahdollisuuden.

On kuitenkin erittäin tärkeä muistaa, että te nuoret ja me ikäihmiset emme ole toistemme vihollisia. Me tarvitsemme toisiamme. Ette arvaakaan, miten papan sydän kaipaa rutistaa lapsenlapsiaan rintaansa vasten. Me rukoilemme ja tahdomme teidän parastanne. Uskomme, että tekään ette tahdo tieten tahtoen saattaa meitä jo haurastuneita koronan saaliiksi.

Jumala on suunnitellut elämään nuoruuden ja vanhuuden. Teillä nuorilla on se voimavara, jota me kaikki tarvitsemme. Ehkä meillä senioreilla on asettaa yhteiseen peliin kokemusta ja vuosien saatossa hankittua elämänviisautta.

Sen pohjalta haluankin rohkaista teitä, rakkaat nuoremme: koettakaa kestää, jaksaa ja sietää. Yhdessä – ja vain yhdessä – me selviämme.

Jumala siinä meitä auttakoon!

Kumpaa tietä sinä auraat?

Nykyisinä aikoina on lähes mahdotonta keskustella yhtään mistään ilman, että siinä ainakin epäsuorasti käsitellään koronavirusta. Tällä kertaa en edes yritä väistellä. Päinvastoin aion tarttua virusta suoraan sen piikkeihin. Toisella kädellä tarraan niiden niskavilloihin, jotka vähättelevät pandemian johdosta annettuja suojautumisohjeita ja sepittävät mitä ihmeellisempiä tarinoita rokotteen vaarallisuudesta.

Korona tuottaa meille monenlaisia ongelmia, sitä on turha kiistää. Rajoitukset ovat johtaneet toisten ihmisten välttelyyn. Meitä suomalaisia sissiluonteita se on ajanut entistä syvemmälle yksinäisyyden metsiin. Traagisia seurauksia nousee eteemme päivittäin. Monet ovat ajautuneet epätoivon tielle.

Tilanteeseen ei todellista toivoa anna kuitenkaan se, että meille väitetään maskien käytön olevan turhaa ja ettei etäisyyksiin ja hygieniaan tarvitse kiinnittää suuresti huomiota. Tämänkaltainen yltiöpäisyys on edesvastuutonta. Sellainen ihminen ei ajattele muita kuin itseään.

Totta on se, että kaikkien lääkkeiden käyttö altistaa meitä sivuvaikutuksille. Koronarokote ei tee poikkeusta. Mutta puhaltaa rokotevastaisuuden tuleen ei ruoki mitään muuta kuin pelkoa ja epätoivoa. Viranomaisten epäileminen ja salahankkeiden viljeleminen pitäisi rinnastaa vihapuheisiin. Tulisi syyttäjälle muutakin tekemistä kuin juosta Päivi Räsäsen kintereillä.

Ihmiset tarvitsevat toivoa. Sitä ei koskaan saada aikaan pelottelulla eikä vihjailevalla epäluuloisuudella. Koska todellista toivoa on, sille on raivattava päättäväisesti tilaa. Jumala sanoo olevansa olemassa meitä ihmisiä varten antaakseen meille tulevaisuuden ja toivon (Jer.29:11-13).

Tähän horjumattomaan lupaukseen saa tarttua jokainen, jota tulevaisuus pelottaa. Nämä päivät ahdistavat tavalla tai toisella meitä kaikkia. Jeesus ennusti niiden saapumisen. Hän kuitenkin vakuutti tahtovansa antaa ahdistukset voittavan rauhansa jokaiselle, joka uskossa Häneen turvautuu (Joh.16:32,33).

Ja sen toivoa antavan uskon Hän puolestaan antaa lahjaksi jokaiselle, joka syntejään katuen pyytää Häntä omakohtaiseksi Vapahtajakseen.
Sitä toivon tietä kannattaa kulkea ja aurata toisillekin.

Miksi sinua taas pakenin,
vaikka parastani tahdoit, tiedän sen?
Kuin sydänystävälle mulle kutsun annoit
jälleen tulla lepäämään.
Sinne kutsuit Mestarinkin,
ja Hän tapaamiseen saapui usein yksin.
Jätti rauhan taivaallisen,
että kautta hiljaisuuden sen noutaisin

Hiljaisuus,
syvä syvä hiljaisuus,
sinuun laskeudun kuin vuoripuro mereen.
Sinun syleilysi sydämeni rauhoittaa,
pyhä tuulenvire väsyneen taas virvoittaa
hiljaisuudellaan.

Jospa uskaltaisin jälleen olla luonas
pitempään kuin hetkisen!
Saanhan sisimpäni mustan,
kaiken ahdistavan tuskan
tuoda mukanain?
Getsemanen puiden varjoon
voinhan sydämeni kuormat
jälleen jättää?

Jotta rauha taivaallinen
kautta pyhän hiljaisuuden
jää siunaamaan.

Hiljaisuudella ja hiljaisuudella on eronsa. Hälinän ja kiireen keskellä kaipaamme rauhaa ja lepoa. Se on toivottua hiljaisuutta. Erikoisesti nyt kokevat monet pakotettua hiljaisuutta – jota vähätellen kutsutaan suositukseksi.
Hiljaisuuden kruunu on Jumalan järjestämä hiljaisuus. Aluksi ihminen yleensä kapinoi sitä vastaan. Jumalan järjestämän hiljaisuuden siunaus paljastuukin usein vasta ajan kanssa.
Sellaisesta hiljaisuudesta kertovat yllä olevat lauluni sanat.

Oma sukupolveni ja sitä nuoremmat ihmiset länsimaissa ovat saaneet elää turvallista aikaa. Vauraus on lisääntynyt ja tehnyt elämästämme yhä helpompaa. Olemme saaneet harrastella elämistä joutumatta koskaan taistelemaan sen puolesta. Olemme elelleet elämäämme päivästä toiseen leppoisassa odotuksessa, että asiat muuttuvat yhä paremmiksi. Näin meille luvataan.

On korkea aika herätä päiväunilta.

Viime päivät ovat riisuneet länsimaisen demokratialtamme keisarinvaatteet. Kun arvostelemme diktatuureja ihmisoikeuksien riistosta, olemme samanaikaisesti rakentaneet itsellemme somemaailman avulla vankilan, missä opetetaan epäilemään kaikkea ja kaikkia. Lopulta huomaamme epäilevämme jopa itseämme. Tosi elämä ei löydy eikä voi hyvin virtuaalisessa somemaailmassa.

Ostoskeskuksissa – ja somessa jälleen – huomaa, kuinka valitettavan monet naureskelevat mm. koronavirukselle. On aika ottaa suojautumiskeinot tosissaan. Tämä on harjoitusta vakavammille uhkatekijöille. Ajalle, jolloin saamme maistella pakkoa.

Ja tärkeistä tärkein. On aika ottaa Jumalan kutsu tosissaan. Muutokset maailmassa voivat saapua niin rajusti ja äkkiä, että valmistautumisaikaa ei jää. Ja meidän Kristuksen nimeä tunnustavien tulee kääntyä veltosta uskonasioiden harrastelusta seuraamaan Kristusta. Aivan tosissamme. Meidän on tehtävä parannus joutavista opinkiistoista ja istutettava Raamattu omaan käteemme. Joka päivä.

Arkkipiispana toiminut Martti Simojoki julkaisi jo v. 1950 kirjan nimeltä Kristinopin opetus. Käsitellessään Kristuksen tulemista Simojoki kertoo siitä kehityksestä, mikä maailmassa edeltää Kristuksen paluuta. Asian vahvistavia raamatunkohtia voi löytää kolmesta evankeliumista (Matt.,Mark.,Luuk.)

” *Luopumus kasvaa. Odotusaika vaikuttaa kristittyihin nukuttavasti. Erityisesti maailmanrakkaus valtaa sijaa kristittyjen parissa. Esiintyy vääriä profeettoja, jotka julistavat muuta kuin Kristuksen evankeliumia. Uskonnollinen elämä kulkee harhaan. Jos maallistuminen saa suuren vaikutusvallan kirkkojen elämässä, se vaikuttaa vielä enemmän ihmisten muussa yhteiselämässä.

*Laittomuuden henki. Luopumuksen kasvaessa ihmiset lakkaavat kunnioittamasta Jumalan asettamia elämän lakeja (luomisjärjestykset). Perhesiteet höltyvät ja epäjärjestys sekä laittomuus pääsevät valtaan yhteiskunnassa. Syntyy ”kaikkien sota kaikkia vastaan”.

*Kristittyjen vainot. Jumalaa vastustava liike, joka maailmassa on vaikuttanut aina syntiinlankeamisesta alkaen, saa yhä räikeämpiä muotoja. Kristittyjä tullaan pitämään valtiollisesti epäluotettavina henkilöinä. Valtio tahtoo saada määräysvallan kirkoissa. Tästä johtuu vaikeita taisteluja ja suuria kärsimyksiä Kristuksen tunnustajille.

*Antikristus. Jumalaa vastustava henki saa aikojen lopulla edustajakseen henkilön, joka asettuu Kristuksen asemaan (anti-Kristus = vasta-Kristus). Poliittinen valta koko maailmassa on hänen käsissänsä. Valheella ja väkivallalla hän pitää valtaansa voimassa. Perkele on antanut hänelle oman valtansa. Antikristus panee toimeen oman uskonnonharjoituksensa ja sortaa kaikkia, jotka eivät siihen yhdy. Langenneen ihmissuvun ylpeys saa Antikristuksessa korkeimman edustajansa. Hän julistaa itsensä Jumalaksi.

*Suuret onnettomuudet. Jumalaa vastustavat vallat johtavat lopulta suuriin onnettomuuksiin (sota, nälkä, maanjäristykset, vrt. atomipommin tuhot). Tällöin tulee näkyviin, että synti tuhoaa elämää.”

Mitä kristitty siis tekee, kun näkee kaiken tämän tapahtuvan, Martti Simojoki? ”Kristitty elää maailman yössä, mutta hän tietää, että päivä on lähellä. Hän tahtoo elää valkeuden lapsena. Ajan ahdinkojen keskellä hän rohkaisee itsensä ja nostaa päänsä, sillä hänen Herransa tulee pian”.

Erilainen joulu.Sellaiseen olemme nyt sisälle astumassa. Tahdoimme tai emme. Monet suunnitelmat ovat menneet uusiksi. Kaikille ei edes riitä varasuunnitelmia.

Ehkä lujimmille ottaa niillä, joiden traditio joulunvietosta on niin ehdoton, että mikään tai kukaan ei voi tehdä siihen muutoksia. Tänä jouluna sellainenkin ihminen joutuu huomaamaan olevansa myös muiden armoilla. Kokemaan sitä avuttomuutta, mistä moni on joutunut aina joulunsa rakentamaan.

Miljoonien lapsien mieliin syöpyy kuva joulusta, jolloin ei päässytkään mummin ja papan polvelle. Hiljaisuudessa lepattava kynttilä on ainoana todistajana katselemassa monen yksinäisen vanhuksen poskella kimaltelevaa kyyneltä.

Jos tippaakaan arvostamme lahjan antamista, niin nyt on annettava periksi perinteistämme. Se on lahja, jota viranomaiset nyt meiltä pyytävät. Ehkäpä seuraavana jouluna – jos Jumala sen suo – ymmärrämme niiden arvon entistä paremmin.

Mutta jos härkäpäisesti pidämme kiinni tavoistamme, niin olemme kenties tietämättämme rakentamassa kohtalokkaalla tavalla erilaista joulua toisille ihmisille. Kun joulun sanoma Kristuksesta, uuden elämän antajasta, kiirii yli maanpiirin, ei kai kukaan haluaisi olla tappavan lahjan kantajana rakkaimpiensa keskellä. Se voisi merkitä niin erilaista joulua, ettei siitä toipumiseen loppu elämä riitä.

Tämä erilainen joulu pitää kuitenkin sisällä valtavan mahdollisuuden. Saamme ehkä helpommin käännettyä mielemme joulun ulkonaisista tunnusmerkeistä siihen, mitä joulun perimmäinen tarkoitus todella lahjoittaa. Tänä jouluna on vähemmän houkutteita riistämässä osallisuuttamme kaikkein tärkeimpään.

Ihmiskunnalle on totisesti syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra! Jospa kaikki näkisimme tänä jouluna myös Hänen ristinsä. Kirkkaimpana valon antajana. Emme pakenisikaan sen julistamaa voiton sanomaa vaan kävisimme sen luo. Ristin lähellä on valtavasti tilaa kohdata myös rakkaimmat ystävänsä. Jospa tänä jouluna jokainen ottaisi vastaan pelastuksen lahjan. Jakaisimme sitä eteenpäin, koska se kuuluu kaikille.

Tulkoon sellainen joulu! Erilainen joulu!

Näinä päivinä monet asiat avaavat muistojen latua lapsuuden jouluun. Matka sinne on osa joulun lahjaa. Sen arvoa ei mitata yltäkylläisyydellä tai sen puutteella.

Lahjoista jos puhutaan, niin eiköhän juuri lapsena saadut lahjat kömmi esiin muistojen komerosta. Ainakin itselleni niiden käänteleminen vuosien karttuessa sykähdyttää aina vain enemmän.

Varhaislapsuudessa sain yleensä kaksi lahjaa. Toisen olivat sukulaiset hommaneet. Ilahduttavaa toki, vaikka se jäikin aina vähemmälle huomiolle. Mutta mitäs sanotte näistä: keinuhevonen, polkuauto, rattikelkka, auton ohjauspaneeli mittareineen ja vipuineen jne?

Myöhemmin minulle selvisi, että isä oli omin käsin nikkaroinut ne kaikki. Ymmärryksen karttuessa niiden arvo nousi silmissäni valtavasti. Vuoden varrella isä oli seuraillut puuhiani ja osasi valmistaa lahjani kehitystarpeeni mukaan.
Jo pitemmän aikaa olen ollut vakuuttunut siitä, että nykyisin hautaamme lasten joulun pakettiröykkiön a
lle. Lahjojen todellinen sisältöarvo laskee suoraan verrannollisesti niiden lukumäärään. Ehkä soisimme lapselle rikkaamman joulun antamalla hänelle vain yhden ja arvokkaan lahjan. Sellaisen, jota hän itsekin ymmärtäisi tarvitsevansa. Kustannukset voisi jyvittää sukulaispiirin kesken. Näin pääsisivät kaikki lähemmäksi joulun todellista ydintä.

Sillä vietämme joulua, koska Jumala lahjoitti meille yhden ainoan lahjan. Parhaansa. Oman ainoan Poikansa. Katsoessaan elämäämme Jumala tietää lahjansa tulevan ihmiskunnan suurimpaan tarpeeseen. Ilman Jeesusta jokainen meistä hukkuu synteihinsä.

Aina 26 -vuotiaaksi minäkin ylenkatsoin Jumalan antamaa lahjaa ennenkuin otin sen vastaan. Mitä valtavaa rakkautta Taivaalliselta Isältä, että Hän ei vetänyt lahjaansa pois! Ei sinultakaan.

“Kaikille, jotka ottivat Hänet vastaa Hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat Hänen nimeensä”(Joh.1:12).

Se on sinun rukouksesi. Ja minun. Ja monien, monien muiden. Vaikka niitä ei olisikaan riimitelty ja soiviksi luotu. Vailla kaikkea mahtipontisuutta tai yleviä korulauseita. Yksinäisyydessä ja unohduksessa kyynelin maustettuja. Millaisia ikinä ne ovatkaan, silti ne ovat suomalaisia rukouksia.

Joka on avoimin mielin tutustunut Suomen itsenäisyyden historiaan, ei voi sivuuttaa rukouksen läsnäoloa. Viime vuosikymmeninä kristillisiä vaikutteita on toki yritetty juuria keskeltämme. Silti tutkimuksen mukaan useampi kuin kolme neljästä suomalaisesta rukoilee – ainakin silloin tällöin ja hädän hetkellä.

Suomalaisten rukous kätkee suojiinsa heidätkin, jotka eivät vielä rukousten Vastaanottajaa tunne. Se ei työnnä siunausten ulkopuolelle edes sellaisia, jotka katsovat pärjäävänsä elämässä omillaan. Rukoukseen turvautuva on oppinut huomaamaan, että rukouksen henkeen Jumala on sytyttänyt useimpien sydämet osoittamansa hyvyyden kautta.

Kansallisen itsenäisyytemme ollessa uhattuna rukous asettui suomalaisten poveen lähes itsestään. Presidentistä lähtien kehotettiin toinen toisiaan rukoilemaan. Sitä ei hävetty tai luokiteltu turhanpäiväiseksi. Uskon, että nytkään presidentillämme ei ole henkilökohtaisia esteitä rohkaista kansalaisia rukoilemaan nykyisen tilanteen johdosta. Rukousten kasvava tarpeemme paljastuukin siinä, että hän ei ärsytä ketään tekemällä niin. Aikamme suomalaisuuden niin sanottu moniarvoisuus osoittautuu huolestuttavaksi arvoköyhyydeksi. Siksi kannattaa presidentin sanoja miettiä tarkkaan hänen sanoessaan: “Yhdessä me selviämme!”

Yhdessä keiden kanssa? Tietysti toinen toisemme kanssa. Ihan sieltä pyramidin huipulta aina tänne salojen mökkeihin ja maahanmuuttajien vastaanottokeskuksiin asti. Jokaisen. Tämän sanominen ja toteuttaminen on yhteinen tehtävämme. Aikoinaan sitä kutsuttiin ´Talvisodan hengeksi´. Käsite on tuskin päivittämisen tarpeessa.

Mutta sittenkin: Mistä tuleekaan usko siihen, että yhteys syntyy ja kantaa meitä suomalaisia edelleenkin? Erilaisuuksista huolimatta on monta syytä olla Suomesta kiitollinen.

Joulu on lasten juhlaa. Tähän on helppo uskoa, sillä juhlitaanhan joulun päähenkilön varhaisinta lapsuutta. Siksi vanhemmatkin ´pyrkivät taas nuortumaan kuin lapset leikkimään´. Sen verran, mitä itse kunkin koukkuselkä periksi antaa. Totta on – ikävä kyllä – sekin, että monien muistot lapsuuden jouluista ovat kaikkea muuta kuin auvoisia. Sellaisen ihmisen odotukset ovat joulun jälkeisessä ´normaalissa´ elämässä.

Tästä joulusta tulee erilainen – hyväksymme sitä tai emme. Joulussamme yli koko maanpiirin tulee olemaan kutsumaton vieras. Liike-elämän epätoivoisesta houkuttelusta huolimatta se itse joutuu tinkimään osuuksistaan. Ihmisten ajatukset tuskin hautautuvat tänä jouluna pakettivuorien alle tai suurissa kekkereissä notkuvien herkkupöytien lumoihin.

Tänä jouluna olisi jokaisella erikoisen hyvä syy syventyä ajattelemaan joulunvieton todellista merkitystä. Sitä voisi visualisoida vaikkapa ristimällä kätensä. Olkoon toinen kätesi muisto ja toinen odotus. Ne molemmat kuuluvat adventtiaikaan ja sen päättävään jouluun. Älä unohda, että Jeesus syntyi sinua varten ja palaa uudelleen heille, jotka Häntä odottavat.

Aina keskiajalle kurottuva virsi 300 alkaa sanoilla ´Jeesuksen muisto ihana on mieltä ilahduttava´. Paljonko Jeesuksen muisteleminen tuottaa sinulle iloa? Onko se miten tuore ilonaihe, vai juuri näissä kaamoskeleissä esille nostettava kausikoriste kinkulla ja suklaalla marinoituna?

Entä millaisia ovat sinun odotuksesi Jeesukseen liittyen? Älä sivuuta kysymystä liian hätäisesti. Sinulla on tänä jouluna entisiä jouluja enemmän aikaa ja syytä aukaista hengellisten tarpeittesi pakettia. Tulet kuulemaan lähiviikkoina kymmeniä kertoja, että ´näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen taas Jeesuslapsi syntyy uudelleen´. Syntyy uudelleen tai kenties ensimmäistä kertaa, jos et säntää karkuun sydämesi ääntä.

Ensi kerralla lahjoista enemmän. Mutta nyt, juuri nyt, on paras aika aloittaa keskustelu seuraamme uskottujen lasten ja lastenlapsien kanssa joulun perimmäisestä tarkoituksesta. Se on parasta, mitä voimme heidän joulunsa eteen tehdä.

Pitkäaikaisten ystävieni piirissä on viime aikoina vieraillut toistuvasti ei-toivottu kulkija. Yhä nopeampaan tahtiin se on napannut ystävän sieltä ja toisen tuolta. Kukaan meistä ei pidä hänestä. Kulkijan nimi on kuolema.

Mistä tämä kertoo? Se on toistuva ja tarpeellinen muistutus siitä, että joukkomme on kuolevaisten kerho. Oma lähtövuoro ei voi olla enää kaukana ja se lähestyy päivä päivältä. Vääjäämättä. Mutta elämää ei ole annettu meille sitä varten, että käyttäisimme sen kuoleman pakenemiseen. Jos siihen sortuu, uhkaa itse elämä jäädä elämättä. Näin viisaasti opetti suomalaisen sielunhoidon isähahmo Eri Ewalds.

Hän otti Raamatun selkänojakseen sanoessaan, että jokaisen olisi syytä selvittää suhteensa kuolemaan jo hyvinä päivinään. Silloin jää paljon vapaata elämää elettäväksi.

Se, että luet näitä rivejä, kertoo sinun syntyneen. Elät tällä hetkellä sitä luonnollista elämää, jonka kuolema tulee eräänä päivänä lupaa kyselemättä katkaisemaan. Tässä toimessaan se on kiitettävän tasapuolinen, eikä ole jättänyt ketään osattomaksi. Raamattu vahvistaa asian: “Ihmisille on määrätty, että heidän on kerran kuoltava, mutta sen jälkeen tulee tuomio”(Hepr.9:27).

Hetkinen! Tuomio mistä?

Väärin käytetystä elämästä. Sitä kutsutaan yhä synniksi, ja synnin palkka on edelleenkin kuolema. Ei enempää, eikä yhtään vähempää. Synnistä tuhoisin on se, että ihminen kieltäytyy hyväksymästä Jumalan hänelle tarjoamaa pelastusta. Silloin ei edes luonnollinen kuolema riitä ja sulje hänen elämäänsä unohdukseen, vaan hänet herätetään viimeisenä päivänä iankaikkista kadotustuomiota varten. Se on loputonta kuolemista.

Ainoa onnellinen ratkaisu tulee Kristukselta. Hän sanoo, että pelastuakseen tuolta kammottavalta tuomiolta ihmisen tulee syntyä uudesti. Jos me kadumme syntejämme ja pyydämme Jeesusta pelastajaksemme, niin Hän antaa meidän SYNTYÄ UUDESTI(Joh.3:3-18). Meissä syntyy hengellinen ihminen. Siinä on ainoa mahdollisuutemme välttää tuomio ja iankaikkinen tuho.

Sellaisille ihmisille, jotka tähän mahdollisuuteen tarttuvat Jeesus lupaa: “Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?”(Joh.11:25,26).

Tämän minä uskon. Tule, siis kuolema, milloin tuletkin. Pitkäksi aikaa et minusta seuralaista saa. Jeesus on voittajasi!