Onneksi olkoon!

Kansainvälisen tutkimuksen mukaan sinä, minä, me suomalaiset olemme maailman onnellisinta kansaa. En tiedä, millä kriteereillä tuohon päätökseen on ajauduttu. Ehkäpä viimeiset haastattelut ovat osuneet aurinkoisille päiville.
Joka tapauksessa onnellisuuden vastuu on nyt laskettu harteillemme.

Onnellisuus on varmasti osa hyvinvointia. Luonnollisesti jokainen haluaisi elää hyvän elämän. Ihan sen alusta aivan viimeiseen hengenvetoon. Siksi sitä ei kannata hukata ajamalla takaa onnellisuutta. Hyvä elämä sisältää paljon enemmän.

Maailmankuulu Yalen yliopisto on lanseerannut verkkoon hyvinvointia käsittelevän ilmaisen kurssin. Se on saavuttanut räjähdysmäisen suosion. Koronakuukausien aikana yli puoli miljoonaa ihmistä eri maista on suorittanut kurssin. Alussa ja lopussa suoritetaan testi, jolla mitataan osallistujan tyytyväisyyttä elämäänsä – eli onnellisuuden tasoa.

Näin saatu tutkimustulos on kiistaton. Eniten omaan onnellisuuteensa voi vaikuttaa olemalla kiltti toisille ja tekemällä heille ystävällisiä tekoja. Edes sillä ei vaikuta olevan väliä, onko kohde omasta lähipiiristä vai peräti ventovieras. Hyvät teot saavat aikaan hyvän mielen. Elämä maistuu hyvältä. Voi olla jopa onnellinen.

Psalminkirjoittaja Aasaf pääsi vielä syvemmällä hyvän elämän ja onnellisuuden juuriin jo 3000 vuotta sitten. Monien vaikeuksien keskellä hän paljasti aarteensa: “Minun onneni on olla lähellä Jumalaa”(Ps.73:28).
Kirjaimellisesti: “Jumalan läheisyys on minulle hyväksi”.

Se on hyvinvoinnin tärkein perusta kaikille ihmisille. Ja läheisyys Jumalan kanssa vaikuttaa väistämättä ihmissuhteisiimme. En voi sanoa olevani lähellä Jumalaa, jos välit ovat riitaisat toisten ihmisten kanssa. Silloin Jumala säilyttää turvaetäisyyden – pandemian jälkeenkin -, kunnes asiat on selvitetty.

Jumalan lanseeraaman hyvinvoinnin oppikirja löytyy todennäköisesti sinunkin kirjahyllystäsi.

Vanhoja muistelevaa voi kuulemma pistää tikulla silmään. Rohkenen kuitenkin arvella, että moinen kenttätuomio olisi varattu niille, jotka katkeruuteen majoittuneina kaivelevat loputtomiin vanhoja kaunojaan. Mutta toisin on miellyttävien muistojen laita. Niiden pitäisi saada kukkia ajast´aikaan, eikä kastelijoita ole koskaan liiaksi.

Kahden vuoden tauon jälkeen tuli käväistyä Fuengirolassa. Turistikirkko täytti pyöreitä ja sopivamman puutteessa kutsuivat Amigon juhlapuhujaksi. Olihan siinä toki sen verran ajatusta, että satuin olemaan syypää – ikään kuin kätilönä – Turistikirkon syntymään 40 vuotta sitten. Mitään kunniaa en siitä itselleni omi, sillä varsinainen perustaja on tietenkin Herramme Jeesus Kristus. Ja minkä Hän perustaa, sitä ei ajan hammas pysty nakertamaan pois. Niinpä tämän päivän Turistikirkko kukkii paljon näyttävämmin kuin toiminnan alkuvuosina.

Siinä juhlahumussa tuli ajateltua kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, kuinka valtavasti ulkonaiset puitteet ovat muuttuneet vuosikymmenien saatossa. Mutta paljon enemmän mieltäni innostaa se, että kulissien vaihtumisista huolimatta itse perustus on säilynyt muuttumattomana. Se on edelleen evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta. Se oli sitä silloin, se oli sitä juhlassa ja se tulee olemaan tulevina aikoina – niin kauan kuin Jumala armon aikaa meille suo. Vielä löytää syntiensä ja elämänsä huolien alla tuskaileva ihminen levon Kristuksen luona. Vielä saamme kutsua Häneltä toimeksiannon saaneina kaikkia halukkaita jättämään taakkansa ja ottamaan vastaan Hänen anteeksiantamuksensa.

Miten turvallista onkaan sulkea silmänsä illalla, kun tietää varmasti heräävänsä. Ellei tässä maailmassa, niin verrattomasti paremmassa. Ja miten houkuttelevana avautuukaan uusi aamu Hänen seurassaan. Täynnä monenlaisia yllätyksiä, haasteitakin. Mutta ei koskaan epätietoisuutta siitä, onko Herra kanssani vai ei. Hän on luvannut olla omiensa kilpena, rohkaisijana ja lohduttajana joka ikinen päivä. Kevyttä maisemapolkua etsivän ei kannata Hänen seuraajakseen hakeutua. Jeesuksen seurassa nimittäin olemme kutsuttuja menemään evankeliumin ja auttamisen mielen kanssa sinne, missä ihmiset ovat. Hienhajun ja synnintuoksun keskelle. Siellä Kristusta avuksi huudetaan päivin ja öin.

Espanjassa pysähdyin muistelemaan niitä lukemattomia hetkiä, jolloin Jeesus sai houkuteltua mukaansa kaduille, hotelleihin ja kapakoihin. Pieni sininen risti rintapielessä oli ainoa saarnaaja. Sen nähdessään monet veteraanit purskahtivat itkuun. Paremmin kuin me, he olivat selvillä siitä, kuinka veriseksi taistelu elämästä voi mennä. Heille Kristuksen veren merkitys avautui. Tietoisuus siitä, että rintamalinjat kulkevat ihmissydänten sisällä.

Nykyisin näemme uskoontulemisia verraten harvoin. Se ei johdu siitä, että sanomaa pitäisi jollakin tavoilla päivittää. Paremminkin siitä, että olemme omin lupinemme menneet sitä päivittämään. Seurauksena aito evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on laimentunut. Se ei jaksa kiinostaa – puhumattakaan, että se johtaisi ihmisiä synnintuntoon ja parannukseen. Yhä edelleen elämän Herra huutaa kutsuaan kuten maan päällä vaeltaessaan: – Kääntykää ja uskokaa evankeliumi!

Miten suloista muistella päivää jolloin sai sen itse ensi kerran kokea. Kun nyt saa Herran juoksupoikana kulkea maata ristiin rastiin, niin saisipa aina armon pysytellä sanomisissaan Kristuksen evankeliumissa. Siinä on voima ja vapaus. Jeesuksen seurassa karttuvat muistot, joita kelpaa selailla yhä uudelleen.

Mielenkiintoinen aihe, eikö totta? Tai – voi se olla kiusallinenkin. Riippuu ennen muuta siitä, kenen luottamus on puntarissa. Jos se on omamme, niin olo on syystäkin kuin madolla ongenkoukussa. Mutta ei työnnetä päätä pensaaseen. Tartutaan aihetta sarvista.

Pidätkö sinä itseäsi luotettavana? Mikä on mittasi ja mihin sitä vertaat? Ennen kuin saat sormen suustasi, kerron todennäköisimmän vastauksen. Tapaamme mitata toisten luotettavuutta vertaamalla sitä omaamme. Näin helppoon me sorrumme. Sinä, minä ja monet muut. Näin käy siitä huolimatta, että tiedämme muiden mittaavan meitä aivan omilla mittareillaan, joiden mittakaava voi heittää paljonkin omastamme.

Kaupankäynnissä tarvittavien mittalaitteiden luotettavuus tutkitaan säännöllisesti. Ainakin niin pitäisi tehdä. Samoin on esim. hissien laita. Löydät viimeisen huolto- ja tarkistusajan kopperon seinältä. Jos päiväys on viime vuosituhannelta, niin lyön vetoa, että valitset kulkureitiksi portaat.

Kaikkien välineiden luotettavuuden takaa löytyy kuitenkin aina ihmisiä, jotka ovat omilla toimillaan vastuullisia laitteiden luotettavuudesta. Yllättäviä vikaantumia toki sattuu, mutta usein silloinkin paljastuu vääjäämättä ketjun heikoin lenkki. Ja se on ihminen.

Jumala tietää tämän hyvin, sillä onhan Hän ihmisen tehnyt. Ellei “parasta ennen” -päiväyksemme olisi tärväytynyt paratiisin onnettomissa sekoiluissa, niin meillä tuskin olisi minkäänlaisia luotettavuusongelmia. Mutta nyt olemme itse kukin enemmän tai vähemmän epäilyksen alaisia. Samaan aikaan kun ihmiskunta kaipaisi niin kipeästi keskinäistä luottamusta. Edessämme on alati kasvava ongelmista rakentuva vuori. Yhdellä jos toisella on mielestään oivia keinoja ratkaisuiksi, mutta muut tuppaavat epäilemään hankkeita suuresti ja lyövät jarruja päälle. Näin ihmissuhteista muodostuu mitä vaarallisinta ongelmajätettä. Kansakunnat eivät pysty puhaltamaan yhteen hiileen, ja tuomiopäivän kello on siiretty lähemmäksi tuhoa kuin kertaakaan sitten Kuuban kriisin.

Voi, kunpa Jumalan apu kelpaisi! Niin mielellään Hän auttaisi meitä yksilöinä ja kansanryhminä selville vesille. Jumalan apuun turvaavat ovat kuitenkin aina muodostaneet vähemmistön vailla vähemmistön suojaa. Sano Jumalaa luotettavaksi, niin joudut itse epäluotettavaksi. Ja kuitenkin viime kädessä yksin Jumala osoittautuu täysin luotettavaksi. Olemme pahasti väärässä jos ajattelemme, että koska me emme pysty luottamaan ihmisiin, emme voi luottaa Jumalaankaan. Raamattu sanoo asian vahvasti: “Olkoon Jumala luotettava, vaikka kaikki ihmiset olisivat valehtelijoita”. (Room.3:4) Ja sellaisia me olemme. Ja sellainen on Hän.

Jumala tahtoo auttaa meitä siten, että luotettavuutemme saatetaan säännöllisesti testiin. Suurin virhe on paeta sitä. Vain Jumalan sanan valkeudessa näemme itsemme ja toisemme luotettavasti. Saman veneen matkustajina ymmärtää, että kenenkään ei passaa suuremmin keikutella. Voisimme tässä paljon paremmin luottaa toisiimme. Ja yhdessä Jumalaan, kaiken luotettavuuden lähteeseen.

Mietin pitkään vuoden ensimmäisen blogini otsikkoa. Tietysti vakio “Hyvää Uutta Vuotta” olisi kyllä osunut maaliinsa. Mutta koska olemme viskelleet noita sanoja ympärillemme kuin jyviä linnuille, niin tavanomaisuudessaan ne polkeutuvat nopeasti arjen jalkoihin.

Tahtoisin sanoa jotakin enemmän. Olisiko paikallaan revitellä suuremmilla sanoilla uutisotsikoiden malliin? Mutta ruokkikoon media karjaansa pelolla. Meille Kristuksen seuraajille on annettu toivon sanoma ja rohkaisemisen tehtävä. Siksi valintani on tämä. Suurin uutinen kasvavan sodan uhkan, luonnonmullistuksien ja saastumisen keskellä pysyy kuitenkin samana: Meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Siitä tahtoisin eri näkökulmista käsin tänäkin vuonna kirjoittaa. Näillä sivuilla ja muutenkin, kun en enää ehkä pysty niin paljon kulkemaan Herrani todistajana.

Tämä kirjoitus on paremminkin lyhyt tiedonanto. Olen täydentänyt henkilökuvaani “kuka” -osiossa. Vierailukalenteri on niin ikään “up to date”. Tutustu niihin.

Mutta lopuksi tahdon sittenkin toivottaa Sinulle “Hyvää Uutta vuotta 2020”. Kuljemme nyt nopeasti kohti niin arvaamattomia aikoja, että tulevaisuus voi muodostua hyväksi vain Jumalan apuun turvautuvalle. Se on luvattu jokaiselle etsivälle Jeesuksen Kristuksen nimessä. Rukoilkaamme Häntä avuksi joka ikinen päivä. Tunnustakaamme syntisyytemme ja hyljätkäämme kaikki se, minkä vääräksi tiedämme. Sopikaamme ajoissa kaikki tiedossa olevat riitaisuudet toisten ihmisten kanssa.

Olkoon Raamattu avoinna edessämme joka aamu ja ilta. Silloin voimme avata ja sulkea silmämme turvallisin mielin. Tulkoon vastaan mitä muuta tahansa, niin tule Sinä, Herra Jeesus. “Tee asunnokses sydämein”.

Se ilmestyi juuri silloin kuin meteorologit olivat ilmoittaneetkin. Pitkästä aikaa tuli auton häikäisysuojalle käyttöä. Olikin tausta päässyt jo hieman pölyttymään. Tapaaminen kesti ihan täydet kaksi tuntia, ja otin joka minuutista kaiken irti. Sitten, hitaasti mutta varmasti harmaa esirippu laskeutui kertomaan, että näytös on tällä kertaa – ja vähintäänkin reiluksi viikon ajaksi – ohi.

En purnaa.Tiedän, että aurinko on. Valo on sittenkin vuoden vaihteen hämäryyttä vahvempi. “Valo pimeyden voittaa” lauletaan. On tutkittua faktaa, että valo ja varjo kamppailevat reviiristä myös ihmissielun maisemissa. Tämä tosiseikan kieltäminen antaa heti varjolle muutamia lisäpisteitä. Masennuksesta on tullut kansallissairautemme, joka saattaa sitkeästi uhmata niin d-vitamiinia kuin led-valojakin. Jopa nuorisomme on vaaravyöhykkeessä.

Kristinusko on valon ja toivon lähde. Hämmästyttävää kyllä, monien mielestä usko on oikotie – ellei nyt suorastaan synkkyyteen – niin ainakin tylsistymiseen. Pitkäksi venähtäneen murrosikäni verran itsekin ajattelin niin. Ja kuitenkin: mikään ei ole kauempana totuudesta. Toki uskoontuloni päivä (9.7.1975) oli aurinkoinen, mutta siitä huolimatta minusta tuntui siltä, että vasta silloin näin todella auringon. Ja kuulin, kuinka heinäsirkat soittivat viulujaan. Siihen saakka ne olivat olleet minulle hiljaa.

On siis vahvat perusteet sille, että mekin täältä kaamoksen kotiseuduilta olemme kutsutut viemään katoamatonta valkeutta sinne, missä pilvettömästä taivaasta huolimatta saattaa vallita mitä synkein yö. Sitä todellisuutta emme saisi etenkään joulun aikoina unohtaa. Siksi on aito joulu kaivettava esiin romun ja keinovalojen alta ja suotava Joulun Herralle se tila, mikä Hänelle kuuluu.

Kerrotaan kiinalaisesta vanhuksesta, joka oli omistanut elämänsä itämaisen viisauden tutkisteluun. Kun hän hämärtyneen näkönsä keskellä sai kuulla pelastuksen evankeliumin Herrasta Jeesuksesta hän sanoi: – Aurinko on noussut! Sammuttakaa kynttilät.

Oletko seurannut, kun huippu-urheilijat ja taiteilijat tutkivat lähes suurennuslasilla omia suorituksiaan? He eivät niinkään juutu ihastelemaan onnistumisia vaan kiinnittävät erityistä huomiota havaitsemiinsa virheisiin.

Ei – eivät he ole vaipuneet masentuneina kelaamaan epäonnistumisiaan. No miksi sitten? He haluavat parantaa suorituksiaan. Hypätä korkeammalta, pitemmälle, antaa lekalle tai keihäälle optimaalisen lentoradan. Tai taiteen puolella soittaa, laulaa tai näytellä puhtaammin, paremmin tilanteeseen eläytyen.

Kaiken kehittymisen äiti on kyky oppia virheistään. Ja oppiminen alkaa siitä, että lopetamme juoksemasta virheitämme karkuun. Sen sijaan antaudumme terveeseen itsekritiikkiin. On syytä muistaa visusti, että kysymyksessä ei ole pienimmässäkään määrin itsesäälin sukulainen. Avoin itsekritiikki rakentaa, itsesääli musertaa.

Edellä mainittu pätee myöskin hengellisen elämän alueella – tosin yhdellä poikkeuksella. Siitä tarkemmin viimeisillä riveillä. Sanotaan, että Jumalalla on työtä tehdä meistä ihmisistä kristittyjä. Mutta vielä suurempi savotta on muokata kristitystä ihminen. Molempiin suuntiin kuljettaessa kun ihmisen pääasiallinen rooli on pistää hanttiin.

Ensin hän kieltäytyy viimeiseen saakka olemasta syntinen, vaikka synti istuu hänessä tukevasti kuin nenä päässä. Jeesuksen armahtamana hän toki nolona häpeilee tovin uppiniskaisuuttaan, mutta siltä puolen tietä selvittyään on jo toinen oja vetämässä. Kristittynä hän näet päivä päivältä kokee olevansa parempi ihminen – erityisesti suhteessa “noihin toisiin”. Silloin hän on muuttanut nimensäkin Fariseukseksi. Enää ei tarvita niin paljon rukousta ja Sanan lukua. On tietoa ja taitoa vaikka toisille jakaa. Jumalan lempeät neuvot kaikuvat kuuroille korville ja siksi Herran on usein otettava kovemmat keinot käyttöön. On tärkeätä muistaa, että sen Hän tekee rakkaudesta meitä kohtaan ja tosi parhaaksemme.

Käytännössä se merkitsee yleensä sitä, että Hän antaa meidän epäonnistua. Siihen ei kovin paljon apua tarvita. Mitä ylpeämmin kuljemme nokka pystyssä, sitä vähemmän katsomme eteemme ja sitä helpommin kompastumme omiin nokkeluuksiimme. Ja jos ei tämäkään lääke tepsi, saattaa Jumala oikein itseriittoisen ihmisen sopivassa tilanteessa kampittaa. Ja mikä kannaltamme kiusallista, se saattaa tapahtua julkisesti. Silloin itsemme lisäksi muillekin paljastuu inhimillinen pituutemme koko pienuudessaan.

En sanaile näitä teoreettisesta näkökulmasta käsin. Jumala on joutunut minua useinkin palauttamaan ruotuun – ei pelkästään nostavaa sauvaa – vaan myös vitsaa käyttämällä. Ei kurituksen hetki kenestäkään mukavalta tunnu, mutta jälkeenpäin on oivaltanut sen, miten arvokasta on saada olla Hänen käsittelyssään. Voimme jakaa keskenämme kohtaamiamme ilon hetkiä. Mutta yhä lailla jaettavaksi on tarkoitettu ne kokemukset, joiden kautta Jumala on auttanut meitä tolpillemme jostakin – usein itse aiheuttamastamme kiipelistä. Tällaista on Jeesuksen tarkoittama kristillinen rakkaus.

Lopuksi se poikkeus, joka on kuin kirsikka kakussa. Vaikka Jumala toivookin meidän ottavan visusti onkeemme epäonnistumisista, on päämääränä sittenkin rohkaiseminen. Sitä kuvaamaan riittää yksi ainoa sana: armo. Missä urheilija tai taiteilija piiskaa itseään huippusuoritukseen, siinä on kristitty kutsuttu olemaan armollinen niin itselleen kuin toisillekin. Armolla on sittenkin parhaiten kasvattava vaikutus.

Joitakin vuosia sitten kaahasin ylinopeutta. Istuin maijan penkillä odottaen saavani ansioni mukaan. Hetken keskusteltuamme poliisi totesi seuraavaa: – Tällä kertaa emme sakota sinua. Ehkä se tekee jatkoa ajatellen parhaan vaikutuksen.

Miten oikeassa hän olikaan.

Oletko levoton? Puristaako stressi? Kylmääkö pelko? Vaikeuksia keskittyä??? Voit jatkaa listaa itse.

Jos mikä leimaa nykyhetkeämme, niin rauhattomuus. Se jäytää elämää pienestä taaperosta lähtien paisuakseen aina mellakointiin ja kauhistuttaviin sotatoimiin. Pienestä se alkaa vierivä lumipallo tai kaiken tuhoava metsäpalo. Valloilleen päästyään kukaan tuskin edes muistaa mistä liikkeelle lähdettiin.

Jos syyllisiä rauhanjärkyttäjiä halutaan etsiä, niin kohteita kyllä löytyy. Yhteistä niille on, että ne paikallistetaan oman itsemme ulkopuolelle. Se antaa kuitenkin vain hetken rauhan – jos sitäkään. Liitymme Don Quijoten seuraan ja huomaamme kohtaavamme aina vain uusia tuulimyllyjä. Kun hyökkää niiden kimppuun, menettää rauhan lisäksi vielä voimansakin. Ystävätkin kaikkoavat käymään omia taisteluitaan.

Hypätäänpä alas hevosen selästä! Jahtaammeko rauhamme varastajaa sittenkin väärästä suunnasta? Olisiko aika pysähtyä ja esittää kysymyksiä myös itselle? Monet ovatkin uskaltaneet sen tehdä, ja niin on syke alkanut rauhoittumaan. Ratkaiseva kysymys kuuluu:

Miksi olet, sieluni, minussa niin levoton? Psalmeissa 42 ja 43 sama kysymys toistetaan kolmasti. Samaan ongelmavyyhteen liitetään myös masennus. Kumpi lie ensin? Ruokkiiko masennus pitkittyessään levottomuutta vai levottomuus uuvuttaessaan masennusta? Kumminpäin vain, niin rauhattomuuden verstas löytyykin sisältämme. On syytä laskea syytösten peitset.

Jokaiseen kysymykseen putkahtaa mieleen samanlainen neuvo. “Odota Jumalaa! Sillä vielä minä saan kiittää häntä, Pelastajaani, minun Jumalaani.” Tottahan sinä tunnet pelastajasi nimen? Erehtymisen vaaraa ei sen suhteen ole. “Ei ole taivaan alla ihmisille annettu muuta nimeä, jossa meidän tulisi pelastua.” (Apt.4:12) Ja se nimi on siis Jeesus Kristus. Hän antoi lupauksen, jolla on elinikäinen takuu: “Rauhan minä jätän teille: minun – sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö”. (Joh.14:27)

Muutama päivä sitten olin erään ystäväni hautajaisissa. Olimme tunteneet toisemme viitisen vuotta. Koko tuon ajan hän oli käynyt taistelua syöpää vastaan. Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen hänen levollisuutensa. Kun parantumisen toivo vaihtui kuoleman odotukseksi, ei ystäväni rauha järkkynyt. Sellainen on Jeesuksen antama rauha. Se ei hylkää tuonen virran rannalle vaan saattelee turvallisesti yli. Aina täydellisen rauhan maahan asti.

Usko “Raamatun” Jumalaan on maassamme valahtanut lehmänhännän profiiliin. Ja mitä lähemmäksi saavumme kohti Suomi-neidon helmaa, sitä julkeammin sanoudutaan irti Raamatun opetuksista. Suvaitsevaisuus on tämän päivän messias. Sen nimessä voidaan säälivästi antaa kristittyjen pitää Jumalansa ja Raamattunsa, kunhan eivät tuppaa häiritsemään tavallisten ihmisten elämää.

Jos usko Jumalaan on hakusessa, niin paholaisesta – eli Saatanasta – on tehty standup -koomikko lähes areenalle kuin areenalle. Myös noidille ja velhoille ovat koulujen ovet avoinna siinä, missä suvivirsi ja enkeli taivaan katsotaan lapsille liian ahdistaviksi. Ja helppoahan paholaisen olemassa oloon on uskoa, kun sen tekosia ovat uutiset ja aviisit pullollaan. Mutta paholaisen todellisesta vaarallisuudesta omalle kohdalle ollaan autuaan sinisilmäisiä. Lystikkään rokkihahmon todellisia kasvoja ei naamarien takaa nähdä – ennenkuin on liian myöhäistä.

Minulle kävi kolmisen viikoa sitten erikoinen tapaus. Olin aidolla innolla valmistautumassa matkalle Ruotsiin. Vanhojen tuttavien kasvot olivat juosseet mielessä jo päivätolkulla. Hienoja tapaamisia ristinlipun alla oli edessä. Kunnes: muutamaa päivää ennen lähtöä ääneni alkoi kadota päivä päivältä. Ystävät rukoilivat lahden molemmin puolin, ja itsekin yritin pistää vähäisen uskoni peliin. Lähes mykkänä lähdin lentoa edeltävänä päivän ajelemaan kohti Helsinkiä.

Mutta lähtöaamuna olin aivan jumissa. Ei kuumetta, ei yskää, mutta ei ääntäkään. Ja minun kun piti menemän puhumaan ja laulamaan Herrastani. Niillä eväillä se ei onnistunut, ja niin peruin matkani viime tingassa. Sinne menivät lentoliput ja hauskat odotukset.

Jälkiviisaus on poikaa, ja sen viisauden lajin me kaikki yleensä hallitsemme kiitettävästi. Olinko epäuskoinen jäädessäni rannalle? Vai olinko uskossani järkevä, enkä lähtenyt pyörittelemään mykkäkoulua ruotsinmaalle? Siinäpä sitä kättä väännettiin ja masennusta häädettiin päivä muutama.

Jatkon ehkä arvaattekin. Kahden päivän kuluttua ei käheydestä ollut tietoakaan. Kantrisointu rahisi kuin lännen mailla. (Huokaus)

Kohtasinko tässä episodissa paholaisen vai Jumalan. Pohdipa sinäkin sitä – ja kenties joitakin omia kokemuksiasi – mielessäsi. Itse olen päätynyt sille kannalle, että tapasin tällä pelikentällä molemmat. Jeesuksen asioilla lähdin liikenteeseen. Siksi uskon Hänen olleen mukanani koko matkan. Mutta aivan kuten joitakin kertoja aikaisemmin, paholainen pääsi (sai luvan) ampua torpedonsa. Ehkä minun uskolleni suotiin testi, jota en tällä kertaa läpäissyt. Mutta summa summarum: kaiken jälkeen Job-Amigo sai tuntea rakkaan Herransa kosketuksen, ja terveys palautui tutuille 70 -vuotisraiteilleen.

Ota koppi näistä kokemuksista. Jumala ja paholainen ovat sinuakin lähellä. Jos jälkimmäinen on saamassa kuristusotteen, huuda edellistä avuksi. Se helpottaa taatusti. Ja pääseehän sinne Ruotsiinkin ehkä myöhemmin.

Ystävät käyvät päivä päivältä tärkeämmiksi. Toivottavasti sinäkään et ole jäänyt ilman uskollista ystävää. Minulle Jumala on suonut heitä monin verroin enemmän kuin olisin ansainnut.
Muutama tunti sitten vietin puhelimessa antoisan keskusteluhetken erään ystäväni kanssa. Samaa ikäpolvea kun olemme, niin – kappas vain – juttu luiskahti ilman isompaa yritystä menneisiin. Vertailu nykyisyyteen on turhaa haikailua. Raamattukaan ei pidä sitä järkevänä puuhana – niin paljon kuin sitä harrastetaankin: “Älä sano, mikä siinä on, että entiset ajat olivat paremmat kuin nykyiset, sillä et sitnä sitä viisauttasi sano” (Saarn.7:10).
Mutta muuten eilisten selailu voi kyllä olla mielekästä, kunhan ei vain menneisyyden venheeseen juutu. Vaikka sota lienee kauhein kokemus maan päällä, niin toisiaan tapaavat veteraanit ovat palanneet rintamalle yhä uudelleen. Heitä yhdistävät unohtumattomat verisiteet.
Yhteisen ystävyyden hedelmien maistelu vie meitä juurillemme. Emme ehkä tule ajatelleeksi, kuinka merkittävä rooli niillä on tämän päivän elämässämme. Mitä vankempi yhteinen juuristomme kaiken pinnallisuuden alla, sitä paremmin kestämme jatkuvien muutoksien kiihtyvän hurrikaanin. Terveellä tavalla juurtunut ihminen ei hevin joudu levottomuuden tuulien riepoteltavaksi. Ystävät ovat korvaamaton osa juuristoamme.
Puhuin yllä ikäpolvista. Surullista kyllä, ikäpolvien välinen ystävyys on ajassamme vakavasti uhattuna. Puhumme nuorisosta ikäänkuin jostakin ulkopuolisten joukosta. Vastaavasti voi kuulla melko karkeitakin kannanottoja meistä harmaantuneista, monien vaivojen rampauttamista kansalaisista. Vitsikkäistä kommenteista huolimatta ei ole herkkua, jos ystävyyden pohjaksi rakentuvat vain sairaudet ja niistä puhuminen.
Kuitenkin katson, että suurempi vastuu on sittenkin meillä harmaahapsilla. Meillähän on nimittäin niitä juuria, eikä niitä ole tarkoitettu pelkästään oman vanhuutemme vakauttajiksi. Elämme kasvavien sukupolvien keskellä, joille on ominaista vielä nopeammin kasvava juurettomuus. Ja aivan syystä nuoret kyselevät ahdistuneina minne he voisivat juurensa turvallisesti kiinnittää. Muutoksen pyörät tempaavat armotta mukaansa. Paikalleen juuttuvat ovat tuomitut tuhoutumaan, eikä turvallista juuristoa synnytetä hetkessä.
Aivan viime aikoina olen ollut huomaavinani, että meitä eläkeläisiä kaivataan takaisin “hyötyikäisten” valtakuntaan. Siinäkö ainakin hätäratkaisu hoitajapulaan? Palataanko yhä avoimemmin myöntämään se voimavara, mikä isovanhemmilla on suhteessa lastenlapsiinsa? Ovatko hoivakotien murhenäytelmät avaamassa silmiä muutoksiin, jolloin kolme sukupolvea palaavat elämään tiiviimmässä kosketuksessa?
Kaikessa yli sukupolvien ylittyvässä kanssakäymisessä kasvatetaan elintärkeitä juuriamme. Siinä ei kuljeta raha edellä eikä vielä toisenakaan. Kun ihmissiteiden arvo todella huomataan, kutistuvat muut kustannukset omaan todelliseen kokoonsa.
Ihmisen ei ole edelleenkään hyvä jäädä yksin. Näin on Jumala luomistyössään suunnitellut. Avioliiton lisäksi se on lupa ymmärtää tarkoittamaan myöskin muita ihmissuhteita. Se on aina ollut ja tulee olemaan antamisen ja saamisen, yhteisyyden jakamisen lujittavaa ketjua. Parasta lääkettä itsekkyyttä ja yksinäisyyttä vastaan.
Soitellaan taas ja jutellaan. Mennään juurille!