Kyllä nyt on polleeta olla suomalainen! Jos ei millään muulla, niin ainakin jääkiekolla on pääsy suomalaiseen sydämeen. Ihan sinne piilotettuihin tunnevarastoihin saakka. Nuorten kieltä käyttääkseni: – On sairaan hienoa olla suomalainen tänään! Kuinkahan onnellisia meistä lopulta tuleekaan!!?
Maisema vain täydentyy, kun siihen istutetaan Raul Reiman tekstittely Toto Cutugnon italialaisuuden ylistyksestä suomalaisuuden tulkiksi. Kari Tapio laulamana se upposi lähtemättömästi suomalaiseen sydämeen: – Käymme vastamäkeen sielu surren, mut sitä nousemme hammasta purren. Me mutkan jälkeen käymme mutkaan nähdäksemme, ettei kannattanutkaan…
Usvaiseen luonteeseemme on piirtynyt vahvasti melankoliaa ja itsearvostuksen puutetta. Se on historian valossa enemmän kuin ymmärrettävää. Vuoroin Ruotsi ja Venäjä ovat pitäneet saapasta niskamme päällä. Ja nyt kun molemmat ottivat kuokkaan samassa kaukalossa, niin jokainen suomalainen halusi möröksi mörön viereen ja olisi valmis sukeltamaan Havis Amandan jalkojen juureen.
Mutta osaisimmeko me säilyttää suomalaisuudesta sen parhaan? Ja sen tehtyämme heittää roskikseen sen kansallisen ylivarovaisuuden, joka monessa kaupan ja kulttuurin mutkassa on saattanut meidät vähättelemään olemassaoloamme? Tällaisen buustin jälkeen tuollainen tietoinen takinkääntö olisi ainakin helpompi aloittaa.
Ja vielä leijonien jättämä arvokas opetus: – Maaimanmestaruus ei irronnut rahalla ja kuuluisuuksien voimalla, vaan huolella vaalitulla yhteishengellä. Alalle kuin alalle siirrettynä opetus tarkoittaa sitä, että ne, joiden ei sanota pystyvän yhtään mihinkään, pystyvätkin yhdessä ja toisiaan tukien mihin vain.
Toivottavasti leijonien esimerkki saa jalkautua nuortemme keskuuteen. Rohkeasti mutta nöyrästi yhdessä toimien on suomalaisuudella parhaat maisemat edessään.
Niin – ellemme taklaa Jumalaa pois elämämme areenalta.

Istuin Kiirastorstaina – siis eilen – keltaruskean penkin päässä Töysän idyllisessä kirkossa. Selän takana narahteli hyvinkin eläkeikäinen ovi harvakseltaan. Tulijoiden kuosit kertoivat, että elämme säätilan murroskautta. Osalla oli vielä kunnon pomppa harteillaan, mutta myös se vähän puhtaampi tuulitakkikin oli päässyt päivänvaloon.

Katselin saapuvia tyylilleni kiinnostuneena.Ilmeet olivat vakavanpuoleisia – niinkuin illan sanomaan kuuluikin. Useimmilla pää oli painuksissa, joko ikälisien kuormittamana tai sitten pohjalaista perinnettä kunnioittaen. Penkkiin istuttuaan erityisesti monet naisista kumartuivat vielä lisää. Rukous aivan selvästi. Uskovaisia omalla jäyhällä tavallaan. Mikä minä olisin kenenkin uskomisen mallia mestaroimaan! Jotakin olen minäkin kompurointini matkalla oppinut. Yksi syntinen syntisten joukossa.

Aloitimme virren. “Jeesuksen muisto ihana…” Kymmenet totiset suupielet liikkuivat ihanuuden tahtia tapaillen. Vain kanttorin ja pienen kuoron ääni parvelta kuului selkeänä. Tietysti Hannele vierelläni viritteli varovaisesti ääntään. Itsekin jarrutin sordiinolle aivan vaistomaisesti. Halusimme laulaa tulematta kuulluiksi.

Raamatun lukukappaleet tihkuivat tietysti yhden henkilön tuskaa. Tai – paremminkin meidän kaikkien tuskaa yhden henkilön kuormaksi kasattuna. Koko maailman tuskaa. Saarnassa sai Juudas sangen merkittävän roolin. Pappi pohdiskeli hänen oikeuttaan osallistua maailman ensimmäiselle ehtoolliselle. Miksi Jeesus ei kieltänyt, vaikka tiesikin Juudaksen suunnitelmat läpikotaisin?

Ellei omatunto ole hereillä – tai herännyt viellä lainkaan, moni Juudas hakeutuu nykyisinkin ehtoollisalttarille. Että ihminen ei söisi ja joisi turmiokseen (1.Kor.11), on hänelle annettu elämänarvoinen neuvo ryhtyä itsetutkisteluun. Sen suoritettuaan on jokainen katuvin sydämin tervetullut Herran pöytään. Kukaan ihminen ei voi keneltäkään toiselta tietä sulkea.

Alttari verhottiin mustiin. Kutsu kävi seurakuntalaisille tulla mukaan tehtävään. Kaksi naista rohkeni mukaan. Katsoin kysyvästi Hannelea. Päänpudistus. Sain pidellä kaksin käsin penkistä että pysyisin aloillani. Tilannetta helpotti se, että en kuulunut tuohon paikallisseurakuntaan, ja että kaikki tiesivät, että en kuulu.

Mutta “Jeesuksen muisto ihana” soi sisälläni. Se kertoi vastaansanomattomasti, että kuuluinpas sittenkin. Ja niin tartuin ajatuksissani mustaan kankaaseen. Sitten näin itseni Golgatan väkijoukon keskellä katselemassa kiiluvin silmin, kuinka Jeesuksen kävi. Hengästyin pelkästä ajatuksesta nähdessäni itseni juoksemassa kilpaa Maria Magdaleenan kanssa tyhjältä haudalta.

“Hei, olen nähnyt Herran! Hän on ylösnoussut.”

Siitä voin iloita ja olla ihastunut jo tänään! Ei tarvitse odottaa edes ylihuomiseen.

Mielestäni tapaan sangen paljon ihmisiä. Vieraillessani eri seurakunnissa, vapaaehtoistyössä sairaalassa, kauppareissuilla – ja ihan muuten vaan. Pidän näistä tapaamisista. Sellaisistakin, jotka saisivat sisällöltään (joskus kestoltaakin) olla helpompia. Muuten sangen vähän oppineena olen oppinut kuitenkin, että toisia kuuntelemalla voi viisastua paljon. Ainakin enemmän kuin puhumalla itse. Saa kuulla toinen toistaan koskettavampia tarinoita. Ihmetellä, kuinka monenmuotoisia maisemia elämänmatka voi eteen tuodakaan.

Jonkin aikaa sitten koin tapaamisen, joka omalla erikoisella tavallaan pakottaa luomaan aivan uuden valikon tapaamisten joukossa. Kohtasin näet varhaisen lapsuuteni läheisimmän leikkikaverin. Edellisestä face to face – tapaamisesta oli vierähtänyt vaatimattomasti noin 60 vuotta. Pyöreästi sanottuna. Kokemus oli oman mieleni maailmassa ainutlaatuinen. Parin päivän aikana kuljimme vuoroin toistemme polkuja. Käänteitä riitti enemmän kuin uurteita kasvoillamme. Yksi asia on varmaa: alle kymppivuotisina pojankosseina ei mieleemme varmasti edes juolahtanut sitä, mitä meistä sitten suurina sukeutui.

Ihmisen sielunmaailmaa jonkin verran tutkineena eräs seikka yllätti minut erikoisen vahvasti. Vielä nytkin hämmästelen sitä vaivattomuutta, millä kaveruutemme mielen tasoilla jatkui – ikäänkuin vuosikymmenien patinaa ei olisi ollutkaan. Vaikka tiesinkin sen mekanismin, millä ihmismieli näin toimii, oli se omakohtaisesti koettuna aivan uusi elämys.
Kannamme näet lapsuuttamme mukanamme aina hautaan asti. Varhaislapsuudessa koetut traumat voivat ajaa ihmistä takaa haamujen lailla läpi elämän. Mutta vastaavasti ensi vuosina koettu turvallisuus ja hyväksyntä ovat aikuisuudelle korvaamattomia peruspilareita. Toistelimme vuoron perään, kuinka arvokasta oli saada elää todellista lapsenelämää. Nykyisin tuskin voisi sallia lapsilleen sellaista vapautta, mikä oli meidän päivittäistä rikkauttamme. Meitä ei peloteltu välttelemään ketään ihmisiä. Ei kukaan kukkahattutäti tai sosiaaliviranomainen tullut kovistelemaan vanhempiamme, että he eivät pitäneet huolta lastensa turvallisuudesta.

No, kyllähän me yhtä jos toistakin kepposta osasimme kehitellä, mutta sellainenhan on osa miellyttävää lapsuutta. Ja siihen me todella sukelsimme päätä pahkaa takaisin kaikki vuosirenkaamme unohtaen. Pojathan on kuulemma aina poikia. Totta tosiaan! Kerronpa esimerkiksi yhden ykstyiskohdan, joka samalla puhuu vakuuttavaa kieltä Jumalan varjeluksesta.
Olimme kahteen pekkaan taas kerran menossa luistelemaan läheiselle lammelle. Kulkuvälineenä potkukelkka. Minua pari vuotta vanhempana kaverillani oli luonnollisesti oikeus olla ohjastajana. Minä istuin tyyriisti painolastina luistimet sylissä. Allamme oli loiva myötäle ja ajatuksemme kiitelivät jo lammen kutsuvalla jäällä. Takaamme lähestyi siihen aikaan sangen harvinainen ilmiö naisautoilijan roolissa. Katsellen meidän ehkä vähän vallatonta matkantekoamme hän hiljensi nopeuttaan lähes kävelyvauhdiksi.

Ja emmeköhän me silti onnistuneet pääsemään hänen autonsa kolhaisemaksi! Minun muistikuvani siltä luistelumatkalta sammuivat siihen. Palasin tietoisuuteen paikallisessa neuvolassa. Selvisin siis pienellä aivotärähdyksellä, mutta kaveriltani menivät sentään housut uusiksi. Nyt kerroin hänelle kiitollisena, että sen reissun jälkeen minulla ei ole päätä särkenyt, eikä hänkään näiden vuosien jälkeen tohtinut enää palkkiota moisesta hyvästä teosta peräillä.

Vuodet kultaavat muistot. Siispä meidän ei tarvinnut niitä sen enempää yrittää omin voimin kiillotella. Mutta sen läksyn toki ymmärsimme, että jatkaaksemme hyvään alkuun päässyttä kaveruutta meidän on syytä tavata hieman useammin.

Tuo edellinen blogikirjoitukseni on puhdas kopio minulta pyydetystä kirja-arvostelusta. Eepos on nimeltään: “Vuoretkin siirtyvät”. Kirjoittaja John Edredge puolestaan on saanut inspiraation itsensa Jeesuksen ennusteesta. Jeesushan sanoi suoraan, että tietyissä olosuhteissa vuoretkin siirtyvät. Eikä se olisi kiinni kuin rukouksesta. Sitä tosin tarvittaisiin peräti sinapinsiemenen verran (Lk.17:6.)
Herkkähermoisille rauhoittavaa heti alkuun: kyllä Levit ja Rukat saanevat olla rauhassa innokkaimpienkin rukoilijoiden edessä. Mutta Alppejakin jylhempiä vuoria on siirrelty – ja tullaan vastakin siirtämään. Ne maisemanmuutokset jäävät usein vain yhden ja kenties hänen lähipiirinsä seurattaviksi.
Oletko sinä koskaan kokenut ajautuneesi umpikujaan? Kerta kaikkiaan niin tilttiin, että ulospääsytietä ei näy sitten missään. Elämän esteet ulottuvat joka taholla kivikovina yli kaiken näköpiirin, etkä epätoivoissasi voisi edes kuvitella pystyväsi kiviporaksi. Kaikki näyttäisi olevan lopussa. Kukaan ei löisi vetoa selviytymisesi puolesta. Ennusteesi olisi olematon.
Ennen oli ennustelu jätetty sovinnolla noitien ja povareiden puuhaksi. Ei silti, kyllä kautta historian on löytynyt henkilöitä, joille on uskottu lahja ja silmää ennustaa kohtuullisen oikein tulevia tapahtumia. Monet näistä aikaansa edellä kulkeneista visionääreistä päätyivät roviolle. Ennustukset kun eivät passanneet valtaapitävien suunnitelmiin.
Nykyään hyväuskoiset ja itseviisaat tiedeoppineet väittävät ihmiskunnan olevan jättämässä kaikenlaiset uskomukset tuonpuoleisiin voimiin. Kittiä kanssa! Miksi sitten arvovaltaisten lehtien sivuilla törmäämme toinen toistaan luotettavammiksi kehuvien selvännäkijöiden ilmoituksiin? Eikä siinä suinkaan kaikki. Käsistä povaajat ovat saaneet kilpailijoikseen tukun uusia ammatinharjoittajia. Heillä on jatkuva kutsu päällä jopa valtakunnan arvostetuimpiin uutislähetyksiin. Tunnet varmasti sinäkin nimeltä monia näistä analyytikoista, strategeista ja ekonomisteista – tai sitten vain tutkijoista. Muutos on siinä, että he ovat vaihtaneet kahvinporot digikasvuston tuotteisiin.
Mutta tällainen puolileikillinen ilme vakavoituu viimeistään silloin, kun lääkäri alkaa sanojaan asetellen puhumaan sinun tai minun henkilökohtaisesta ennusteesta. Silloin sydän pamppaillen olemme pelkkänä korvana – vaikka emme tahtoisi olla. Ymmärrämme tuskallisen hyvin, että ennuste ei ole omissa käsissämme.
Valitettavan harvat ovat tutustuneet Raamattuun. Sen kansien väliin on talletettu yli 700 ennustetta. Jotkut tutkijat ovat todenneet, että 80% niistä on jo toteutunut. Silti monet sysäävät Raamatun syrjään ja tutkivat silmät kiiluen horoskooppejaan. Niiden ylimalkaista osumatarkkuutta voi parhaimmillaankin kuvata katkaistulla haulikolla ampumiseksi. Riittävän suurpiirteisesti kuvailtuun maaliin voi hauli silloin tällöin sattua, mutta mitä merkitystä sillä olisi elämän todellisuuden kanssa.
Jeesus, Jumalamme ihmishahmossa, julkisti monia ennusteita. Niistä monet ovat täyttyneet kuluneiden vuosisatojen saatossa. Joitakin on toteutumassa parhaillaan silmiemme edessä, ja usko tai älä: loputkin tulevat vuorenvarmasti toteutumaan. Raamattu ei todellakaan raukea tyhjiin. En lähde tässä listaamaan kaikkia Jeesuksen ennustuksia (Raamatussa niitä kutsutaan myös profetioiksi). Sanonpahan vain, että avaa kirja ja löydä ne itse. Annan aikaasi säästävän johtolangan. Lue Matteuksen evankeliumin luvut 24 ja 25 sekä Luukkaalta luku 21. Pidä tuoreimpia uutisia lähelläsi ja vertaa niitä Jeesuksen sanoihin.
Näin toimien voi jokainen rehellinen havainnoitsija löytää myös oman ennusteensa. Ja vaikka senkin edessä syke kyllä nousee, niin ennusteeseensa pystyy kuitenkin itse – ainakin jonkin verran vaikuttamaan.
Sen mahdollistaa asia, jota kutsutaan Jumalan armoksi. Kelpaako?

Kiinnostus rukousta kohtaan näyttää liikkuvan sykleissä. Usein kannustimena
toimivat huomiota herättävät uhkatekijät. Näyttöä rukousherätyksistä löytyy myös
oman kansamme historiasta. Viime vuosina taivaalle nousseet uhkapilvet ovat
saamassa käsiä ristiin maailmanlaajuisesti.
Mutta miten rukoilla? Missä ja milloin?
Jo ensimmäisistä opetuslapsista lähtien huomaamme, kuinka jokaisen ihmisen
rukous tuntuu ainakin itsestä hakuammunnalta. Kiusaus vertailla suoritustaan
toisiin ei tuo ratkaisua.
John Eldredge ottaa kirjoittamassaan “rukousoppaassa” rennolla tavalla nöyrän
asenteen. Hän ei esittele itseään mallikelpoisena rukoilijana, vaikka uskaltaakin
julkaista tukun omia rukoustapojaan. Pääpaino säilyy kuitenkin rukouksen
suurissa elementeissä, jotka liian helposti hautautuvat omien huoliemme alle.
Johtotähdeksi rukouksia kuulevan Jumalan valtaistuimelle nousee Hänen
pyhyytensä tiedostaminen. Siinä on edelleen pienen ihmisen paikka riisua
omavoimaisuuden kenkänsä. Kun sanat harvenevat jää aikaa Jumalan äänen
kuuntelemiseen. Rukous on ihan oikeasti vuoropuhelua. Eldredge uskaltaakin
kutsua kristittyjä Jumalan kumppaneiksi. Mitä tulee tehtäviimme Jumalan
elonpellolla, tämä on varmasti helposti miellettävissä.
Kirja sisältää sangen vähän vaikeasti todennettavia rukousvastauksia.
Karismaattista ilmettä menettämättä se pyrkii kuitenkin säilyttämään etäisyyttä
ylilyönteihin. Sen sijaan Raamattua käytetään runsaasti ja suorastaan rohkaistaan
rukoilemaan Raamatun sanoin.
“Sota ympäröi meitä, ystävät, ja se käy yhä pahemmaksi (s.173).” Kukaan
kristitty ei jää sen kehän ulkopuolelle. Haavoittuneita on paljon. John Eldredge
haastaa kirjassaan jokaista kristittyä rukouksen liikekannallepanoon. Sen aika on
nyt. Rukous parantaa kaikenlaisia vammojamme ja valmistaa meitä voittoon.
Vuoria riittää jokaiselle siirrettäväksi. Ja niin maisema muuttuu.

Kommenttini kirjasta “Vuoretkin siirtyvät” (John Edregde[PäiväOsakeyhtiö])

Todellisia joululahjoja löytyy tietysti tasan yksi. Mutta tunnustettava on, että monet vähäisemmät kohteet ovat onnistuneet liian usein vangitsemaan minunkin mielenkiintoni. Niitä on ollut mukava saada ja enemmän tai vähemmän sopivia huomionosoituksia on itsekin yrittänyt kylvää läheisilleen.

Sellaisissa aikeissa pakkasin autoni ja oman sisimpäni pari viikkoa ennen joulua ja suuntasin Etelä-Suomeen. Tokihan näin pappaiässä lapsenlasten ilahduttaminen leijui mielessä päällimmäisenä. Aikuisten kanssa solmittua sopimusta jonninjoutavan krääsän välttelemisestä kunnioitin mielelläni. Se asenne onkin mielestäni ehkä toiseksi paras joululahja.

Tunsin rottinkia rinnassa, kun sain istua kutsuvieraana kirkon etupenkissä kuuntelemassa Mika Pohjosen mahtavaa laulantaa. Kun osaa oikein kunnolla laulaa, niin kaikenlaiset ämyrit ovat vain esteinä elämyksen uppoamiselle sydänsopukoihin. Kouluaikaisten kavereiden kohtaaminen oli suuri lahja sinänsä. Ilman hintaa sai omistaa vuosikymmenien takaisia muistikuvia – poskirypyillä koristeltuina.

Kontin tyhjäämisen jälkeen jouduin yllättävän lahjavyöryn alle. Kotimatkalla tapasin miehen, jonka kanssa jaoin värikkäitä kokemuksia neljän viimen vuoden aikana Espanjassa. Ajattelin jo monta kertaa miehen menehtyvän karun katuelämän pyörteissä. Tilanne näytti toivottomalta. Mutta sinä iltana sain istua hänen vieressään joulujuhlassa. Turistikirkon ystävät olivat saaneet hänet lähtemään Suomeen, ja niin näyttää paholainen menettäneen jo varmana pitämänsä saaliin. Oikein täytyi muutaman kerran sivulleen vilkaista, että onko hän todellakin siinä.

Seuraavalla viikolla sain Jumalalta vielä uuden ystävän lahjaksi. Olin laulamassa ja puhumassa ruoanjakotilaisuudessa. Eräs mies heittäytyi epätoivoisena kaulaani. Elmän myrskyt olivat lyöneet syvät uurteet hänen kasvoihinsa. Omaiset ja lapset olivat sulkeneet ovet yhteyteensä. Edessä ei odottanut mitään muuta kuin yksinäisyys ja kuolema.

Keskustelimme ja sovimme tapaamisesta. Sen jälkeen niitä on tullut useitakin. Nyt, kolmisen viikkoa myöhemmin hän on ollut kaikkien ihmeeksi selvänä. Suljetut ovet avautuvat yksi toisensa jälkeen. Sairaalan antama porttikielto on kumoutunut. Tie täydellisempään kuntoutukseen on valmistumassa. Ja mikä tärkeintä: tietoisuus siitä, että elävä Jeesus Kristus on omalla voimallaan ollut kaiken tämän myönteisen kehityksen vaikuttajana.

Jos taivas ottaa vielä lahjatoivomuksia vastaan, niin ainakin Amigo toivoisi tämäntapaisia lisää. Niiden avautuminen saa omat vaivat ja vaikeudet kutistumaan. Keskittymällä toisten auttamiseen saamme havaita, että Jumala todellakin pitää meidän tarpeistamme huolen. Niinhän Jeesus on luvannut.

Pimeää. Sitä löytyy ajankohdan pohjolasta ihan hakematta. Jos olet kovin aamu-uninen, saattavat päivän ainoat valonsäteet sivuuttaa sinut ennen kuin saat hierottua silmäsi kirkkaiksi. Ihmekös sitten, jos suomalaiset elävätkin pimeä syystalven jonkinlaisessa horteessa. Velvollisuudet eivät kuitenkaan salli vetää hirsiä yhtä makoisasti kuin pesäkoloihinsa käpertyneet karhut.

Miten tärkeää luulisi siis olevan se, että valveilla olon aikana etsisimme saatavilla olevia valonlähteitä. Niin ulkoisia kuin sisäisiä kirkasvalolamppuja. Toisille sellaisen virkaa hoitavat valmiiksi nauretut tv-sarjat – tai toinen toisensa kanssa mauttomuudessa kilpailevat juontoturnajaiset. Muutaman nähtyään niiden liekit hiipuvat savuaviksi kekäleiksi.

Tässä päivänä muutamana osui autoradio auki kesken ohjelman, joka sai kaljuni hiukset nousemaan pystyyn yhdessä verenpaineen kanssa. Siellä puheradiossa ihan täyspäisinä itseään pitävät elokuva- ym. viihdealan asiantuntijat väänsivät kättä siitä, millaisen todella hyvän kauhuelokuvan tulisi olla. Paljonko ja kuinka usein pitäisi verta olla näkyvissä? Tai kuinka perinteiset vampyyriolemukset saisi päivitettyä sellaiseen kuosiin, että vanhemmista rooleista tylsistyneet konkaritkin saisivat kunnon kauhusäväreitä?

Ensimmäinen virhe moisessa ohjelmassa oli se, että sieltä puuttuivat todelliset asiantuntijat. Se on kumma, sillä heitä olisi kyllä ollut helposti saatavilla tuhansittain. Ja jos syyrialaiset loppuisivat, niin pitkälle kiemurteleva jono afgaaneja, irakilaisia, myanmarilaisia ja ties mitä muita olisi löytynyt kertomaan omia kokemuksiaan kauhusta. Niihin ei tarvittu edes lavasteita tai minkään sortin pyrotehosteita. Tuhannet ja tuhannet heistä kantavat ulkoisia ja sisäisiä arpia aidoista kauhukokemuksista, joista ei näytä pääsevän irti yhden elämän aikana.

Täytyy sanoa, että tämäntapaiset kontrastit saavat minut voimaan pahoin. Kuulun siihen etuoikeutettujen luokkaan, joka katsoo oikeudekseen etsiä kauhua täyttääkseen elämänsä tyhjiöitä. Ja keskellämme elää suuri joukko yhtä arvokkaita ihmisiä, jotka ovat vielä Suomessakin pakomatkalla kauhujensa takaa-ajamina. Olen kauhuissani siitä, että kerran me kauhua viihteenä pitävät seisomme elämän ja kuoleman Herran edessä. Jos kauhu on ollut viihteemme, tulee siitä hetkestä viimeinen, suurin ja lopullinen kauhun elämys. Silloin ovat selitykset vähissä. Edessä on vain rannaton iankaikkisuus, jonka kestäessä saamme miettiä omaa kauhistuttavaa typeryyttämme.

Ei voi muuta kuin heittäytyä kasvoilleen ja huutaa Jumalan armahdusta. Se on tehtävä nyt. Aikamme kulkee vauhdilla kohti niitä päiviä, jolloin kauhuja riittää meillekin pullamössön mutustelijoille. Ilman Jumalan armoa emme niistä hetkistä järkeämme menettämättä selviä.

Ota kauhua vastaan vakuutus. Vain Jeesus voi luvata rauhan, joka kestää halki repivimpienkin kokemusten. Mutta jolle se vakuutus ei kelpaa, tulee kyllä kauhua enemmän kuin riittämiin. Senkin Jeesus lupasi.

Onko sinua onnistanut elämässäsi? Useitakin kertoja?
Arvelen, että niin on kyllä käynyt. Ihminen on vain siitä merkillinen olento, että onnistuminen pistää hänet usein etsimään vielä suurempaa onnistumista. Tästähän kvartaalitaloudessakin on kysymys. Osakkeiden onnistunut kehitys nostaa odotuspaineita entistä muhkeammille osingoille. Ja sen saavuttamiseksi ollaan valmiita riistäämään säästöjen nimissä monilta pienenkin onnistumisen mahdollisuudet.
Tässä jatkuvan kasvun filosofiassa jää kuolleeseen näkökulmaan tärkeä asia: elämän suurimmat aarteet ovat sittenkin lahjoja. Tämän tajuaminen tekee ihmisestä jo valtavan jalokiven omistajan. Ilman, että täytyy polkea kenenkään toisen varpaita.
Totuus on jalokivi, jota kannattaa etsiä kaikissa elämäntilanteissa. Raamattu sanoo, että sen ei pitäisi olla koskaan myytävissä (Snl.23:23).
Totuus on aina ehdoton, vaikka sen kohtaaminen tuntuisi kuinka kipeältä. Itse Jeesus lupasi totuuden hyväksymisestä palkinnonkin: “totuus tekee teidät vapaiksi”(Joh.8:32). Vapaiksi mistä? No – tietenkin muunnellusta, väritetystä, vesitetystä totuudesta. Siis sanalla sanoen: valheesta. Valheiden katinkulta on turmellut ihmisten ja kokonaisten kansakuntien välejä läpi historian. Jos kauneus onkin katsojan silmissä, niin totuus ei saisi olla koskaan.
Tästä pääsemmekin toisten jalokivien pariin. Niitä on toki monen laatuisia, mutta tarkastelkaamme hieman toiseksi arvokkainta. Todennäköisesti olet kohdannut jo tänään sitä laatua useampikin – kiinnittämättä kuitenkaan niihin erityisempää huomiota.
Jalokivi on nimeltään “Ihminen”. Kaiken muun ympärillämme olevan Jumala loi itseään ja arvokkainta luomustaan ihmistä varten. Ja ihmisen arvoa lisää monin verroin se, että varsinainen kotimaamme on olosuhteiltaan niin uskomattoman hieno, ettei mielikuvituksemmekaan kykene sitä hahmottamaan.
Ja kaikki tämä on siis lahjaa, “not for sale!” Se kaikkein ärsyttävinkin tyyppi sinun elinympäristössäsi valtavan arvokas jalokivi. Yhtä arvokas kuin sinä, passaa se sinulle tai ei. Ja kun Jumala on ihmisen kerran arvottanut, niin meidän on viisainta suhtautua toisiin ihmisiin kunnioituksella. Paljon, paljon suuremmalla kuin mitä näemme nyt ympärillämme tapahtuvan. Asennemuutos alkakoon minusta itsestäni.
Entä sitten se Afrikan tähti, kaikkein arvokkain jalokivi? Menikö se ohitsesi ihan huomaamatta?
Sehän oli se totuus. Ja nyt lopuksi annamme totuudelle sen todelliset kasvot ja sydämen. Asiasta tulee henkilö. Totuudesta pelkistyy Kristus. Ihmisen Poika. Itse Jumala ihmisen muodossa. Pilatus ei ymmärtänyt seisseensä totuuden edessä. Moni tämän päivän totuuden etsijä kääntää kivet, kannot ja ummistaa Vapahtajan sanat: “Minä olen totuus”(Joh.14:6). Siinä ohessa Hän on myös tie ja elämä.
Ja juuri tämä absoluuttinen totuus on ainoastaan tekevä jokaisen vastaanottajansa vapaaksi. Ei vain vääristä uutisista (fake news), vaan paljon vaarallisemmasta. Synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta.
Mikä Jalokivi!

Nyt on tiedossa olevat laulu/puhekeikat lisätty valikkoon. Joitakin muita on vahvistusta vailla vielä tälle vuodelle, joten kurkista aika ajoin – jos kiinnostaa.

Etusivun ilme uusiutuu lähiaikoina. Tuo suihkari jättövanoineen haihtuu historiaan. Kantri Amigo valtaa sen tilan nahkaliiveinen ja stetsoneineen.
Uusi sheriffi saapuu sivuille. Pitäkäähän varanne ja eläkää ihmisiksi!

Olen äärimmäisen vaisu television katsoja. Ja sen kerran kun sohvaperunaksi asettaudun en tipan vertaa kadu vaisuuttani. Kyllä sieltä epäilemättä ihan rakentavia ohjelmiakin löytää, mutta enempää arpomatta valitsen mieluummin kirjan. Tosin, kyllä niidenkin suhteen on syytä vuosi vuodelta olla tarkempana.

Mutta juutuinpahan kuitenkin – aluksi ihan seuran vuoksi – katsomaan “Vain elämää” -ohjelmaa. Muille tuskin tarvitsee lähteä tarkemmin avaamaan ohjelman formaattia. Ja myöntää täytyy: rotulaulajia ovat joka iikka. Musiikki elää vahvasti heidän suonissaan, ja kyky ilmaista sitä oman persoonan kautta on ihailtavaa.

Kiinnostukseni heräsi kuitenkin niihin kertomuksiin ja elämänkokemuksiin, joilla he ohjelmaa laulujen lomassa ryydittivät. Itsekin taiteellisella neulalla hieman rokotettuna en ihmetellyt rosoisiakaan kuvauksia. Artistit pitivät niitä oikeastaan välttämättöminä oppimestareina, joiden karttakeppien ohjauksella nykyisyyteen on päästy. Vaikka kipeitäkin asioita nostettiin esiin, tietty varovaisuus oli ilmeistä. Se on ymmärrettävää. Koko kansan julkkiksien elämää kun osataan revitellä ilmankin, että siihen tarjoaa itse sytykkeitä.

Nämä esiintyjät ovat kansan tuntojen tulkkeja, siitä ei ole epäilystäkään. Ei tarvitse olla edes mikään fani, kun heidän esimerkkinsä johtamina monet aivan kuin heittäytyvät näiden laulujen vietäviksi. Ei ihme, että karaoke lisää suosiotaan ilta illalta. On ilmiselvää, että musiikki avaa monenlaisia lukkoja ja murtaa patoja. Mutta mitä sen jälkeen?

Viime vuosina olen kuunnellut populaarimusiikin sanoituksia melko tarkalla korvalla. Tyylit ja tyylittömyys tulevat ja menevät. Uutta on löydyttävä, muuten ei kauppa käy. Kallistuvat festarit tarvitsevat yhä sankempia kuulijajoukkoja ja nämä puolestaan yhä tuntuvampia elämyksiä. Tuskin kukaan osaa edes aavistaa, milloin katto on vastassa.

Jotain muuttumatonta on silti seurannut idoleita vuosikymmenestä toiseen. Joskus enemmän joskus vähemmän käy selväksi, että he aina vain ajavat takaa sisäisiä haaveitaan. He elävät omasta kaipuustaan. Se todellinen oman sydämen laulu on sittenkin ollut hukassa. Tämä näyttäytyy vahvimmillaan esimerkiksi kirkkojen joulukonserteissa. Siellä bisnes yrittää saada otetta pyhyydestä, kun kansan viihdyttäjät yrittävät sovitella suuhunsa sydämellä laulettavia lauluja. En toki ole kieltämässä näiden suosikkilaulajien oikeutta antautua tämänkaltaisiin tulkintoihin. Mutta vastakohdat ovat usein riipaisevia. Hengelliset laulut kun tapaavat haastaa niin kuulijoita kuin esittäjiäkin elämää suurempiin ratkaisuihin. Sillä kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Kun elämästä puhutaan, ei sen yhteyteen istu “vain” -sana. Hienokin ohjelma menee alennusmyyntiin, jos elämän valtavaa lahjaa vähätellään. Kansan suosikkilaulajat ovat merkittäviä mielipidejohtajia. “Vain elämää” tuo mieleen “antaa vain mennä” -menttaliteetin ihanteen. Siihen ei ole kenelläkään varaa. Elämä ei todellakaan ole viihdettä, vaikka elämässä kyllä on tarkoitus viihtyä.