Se ilmestyi juuri silloin kuin meteorologit olivat ilmoittaneetkin. Pitkästä aikaa tuli auton häikäisysuojalle käyttöä. Olikin tausta päässyt jo hieman pölyttymään. Tapaaminen kesti ihan täydet kaksi tuntia, ja otin joka minuutista kaiken irti. Sitten, hitaasti mutta varmasti harmaa esirippu laskeutui kertomaan, että näytös on tällä kertaa – ja vähintäänkin reiluksi viikon ajaksi – ohi.

En purnaa.Tiedän, että aurinko on. Valo on sittenkin vuoden vaihteen hämäryyttä vahvempi. “Valo pimeyden voittaa” lauletaan. On tutkittua faktaa, että valo ja varjo kamppailevat reviiristä myös ihmissielun maisemissa. Tämä tosiseikan kieltäminen antaa heti varjolle muutamia lisäpisteitä. Masennuksesta on tullut kansallissairautemme, joka saattaa sitkeästi uhmata niin d-vitamiinia kuin led-valojakin. Jopa nuorisomme on vaaravyöhykkeessä.

Kristinusko on valon ja toivon lähde. Hämmästyttävää kyllä, monien mielestä usko on oikotie – ellei nyt suorastaan synkkyyteen – niin ainakin tylsistymiseen. Pitkäksi venähtäneen murrosikäni verran itsekin ajattelin niin. Ja kuitenkin: mikään ei ole kauempana totuudesta. Toki uskoontuloni päivä (9.7.1975) oli aurinkoinen, mutta siitä huolimatta minusta tuntui siltä, että vasta silloin näin todella auringon. Ja kuulin, kuinka heinäsirkat soittivat viulujaan. Siihen saakka ne olivat olleet minulle hiljaa.

On siis vahvat perusteet sille, että mekin täältä kaamoksen kotiseuduilta olemme kutsutut viemään katoamatonta valkeutta sinne, missä pilvettömästä taivaasta huolimatta saattaa vallita mitä synkein yö. Sitä todellisuutta emme saisi etenkään joulun aikoina unohtaa. Siksi on aito joulu kaivettava esiin romun ja keinovalojen alta ja suotava Joulun Herralle se tila, mikä Hänelle kuuluu.

Kerrotaan kiinalaisesta vanhuksesta, joka oli omistanut elämänsä itämaisen viisauden tutkisteluun. Kun hän hämärtyneen näkönsä keskellä sai kuulla pelastuksen evankeliumin Herrasta Jeesuksesta hän sanoi: – Aurinko on noussut! Sammuttakaa kynttilät.

Oletko seurannut, kun huippu-urheilijat ja taiteilijat tutkivat lähes suurennuslasilla omia suorituksiaan? He eivät niinkään juutu ihastelemaan onnistumisia vaan kiinnittävät erityistä huomiota havaitsemiinsa virheisiin.

Ei – eivät he ole vaipuneet masentuneina kelaamaan epäonnistumisiaan. No miksi sitten? He haluavat parantaa suorituksiaan. Hypätä korkeammalta, pitemmälle, antaa lekalle tai keihäälle optimaalisen lentoradan. Tai taiteen puolella soittaa, laulaa tai näytellä puhtaammin, paremmin tilanteeseen eläytyen.

Kaiken kehittymisen äiti on kyky oppia virheistään. Ja oppiminen alkaa siitä, että lopetamme juoksemasta virheitämme karkuun. Sen sijaan antaudumme terveeseen itsekritiikkiin. On syytä muistaa visusti, että kysymyksessä ei ole pienimmässäkään määrin itsesäälin sukulainen. Avoin itsekritiikki rakentaa, itsesääli musertaa.

Edellä mainittu pätee myöskin hengellisen elämän alueella – tosin yhdellä poikkeuksella. Siitä tarkemmin viimeisillä riveillä. Sanotaan, että Jumalalla on työtä tehdä meistä ihmisistä kristittyjä. Mutta vielä suurempi savotta on muokata kristitystä ihminen. Molempiin suuntiin kuljettaessa kun ihmisen pääasiallinen rooli on pistää hanttiin.

Ensin hän kieltäytyy viimeiseen saakka olemasta syntinen, vaikka synti istuu hänessä tukevasti kuin nenä päässä. Jeesuksen armahtamana hän toki nolona häpeilee tovin uppiniskaisuuttaan, mutta siltä puolen tietä selvittyään on jo toinen oja vetämässä. Kristittynä hän näet päivä päivältä kokee olevansa parempi ihminen – erityisesti suhteessa “noihin toisiin”. Silloin hän on muuttanut nimensäkin Fariseukseksi. Enää ei tarvita niin paljon rukousta ja Sanan lukua. On tietoa ja taitoa vaikka toisille jakaa. Jumalan lempeät neuvot kaikuvat kuuroille korville ja siksi Herran on usein otettava kovemmat keinot käyttöön. On tärkeätä muistaa, että sen Hän tekee rakkaudesta meitä kohtaan ja tosi parhaaksemme.

Käytännössä se merkitsee yleensä sitä, että Hän antaa meidän epäonnistua. Siihen ei kovin paljon apua tarvita. Mitä ylpeämmin kuljemme nokka pystyssä, sitä vähemmän katsomme eteemme ja sitä helpommin kompastumme omiin nokkeluuksiimme. Ja jos ei tämäkään lääke tepsi, saattaa Jumala oikein itseriittoisen ihmisen sopivassa tilanteessa kampittaa. Ja mikä kannaltamme kiusallista, se saattaa tapahtua julkisesti. Silloin itsemme lisäksi muillekin paljastuu inhimillinen pituutemme koko pienuudessaan.

En sanaile näitä teoreettisesta näkökulmasta käsin. Jumala on joutunut minua useinkin palauttamaan ruotuun – ei pelkästään nostavaa sauvaa – vaan myös vitsaa käyttämällä. Ei kurituksen hetki kenestäkään mukavalta tunnu, mutta jälkeenpäin on oivaltanut sen, miten arvokasta on saada olla Hänen käsittelyssään. Voimme jakaa keskenämme kohtaamiamme ilon hetkiä. Mutta yhä lailla jaettavaksi on tarkoitettu ne kokemukset, joiden kautta Jumala on auttanut meitä tolpillemme jostakin – usein itse aiheuttamastamme kiipelistä. Tällaista on Jeesuksen tarkoittama kristillinen rakkaus.

Lopuksi se poikkeus, joka on kuin kirsikka kakussa. Vaikka Jumala toivookin meidän ottavan visusti onkeemme epäonnistumisista, on päämääränä sittenkin rohkaiseminen. Sitä kuvaamaan riittää yksi ainoa sana: armo. Missä urheilija tai taiteilija piiskaa itseään huippusuoritukseen, siinä on kristitty kutsuttu olemaan armollinen niin itselleen kuin toisillekin. Armolla on sittenkin parhaiten kasvattava vaikutus.

Joitakin vuosia sitten kaahasin ylinopeutta. Istuin maijan penkillä odottaen saavani ansioni mukaan. Hetken keskusteltuamme poliisi totesi seuraavaa: – Tällä kertaa emme sakota sinua. Ehkä se tekee jatkoa ajatellen parhaan vaikutuksen.

Miten oikeassa hän olikaan.

Oletko levoton? Puristaako stressi? Kylmääkö pelko? Vaikeuksia keskittyä??? Voit jatkaa listaa itse.

Jos mikä leimaa nykyhetkeämme, niin rauhattomuus. Se jäytää elämää pienestä taaperosta lähtien paisuakseen aina mellakointiin ja kauhistuttaviin sotatoimiin. Pienestä se alkaa vierivä lumipallo tai kaiken tuhoava metsäpalo. Valloilleen päästyään kukaan tuskin edes muistaa mistä liikkeelle lähdettiin.

Jos syyllisiä rauhanjärkyttäjiä halutaan etsiä, niin kohteita kyllä löytyy. Yhteistä niille on, että ne paikallistetaan oman itsemme ulkopuolelle. Se antaa kuitenkin vain hetken rauhan – jos sitäkään. Liitymme Don Quijoten seuraan ja huomaamme kohtaavamme aina vain uusia tuulimyllyjä. Kun hyökkää niiden kimppuun, menettää rauhan lisäksi vielä voimansakin. Ystävätkin kaikkoavat käymään omia taisteluitaan.

Hypätäänpä alas hevosen selästä! Jahtaammeko rauhamme varastajaa sittenkin väärästä suunnasta? Olisiko aika pysähtyä ja esittää kysymyksiä myös itselle? Monet ovatkin uskaltaneet sen tehdä, ja niin on syke alkanut rauhoittumaan. Ratkaiseva kysymys kuuluu:

Miksi olet, sieluni, minussa niin levoton? Psalmeissa 42 ja 43 sama kysymys toistetaan kolmasti. Samaan ongelmavyyhteen liitetään myös masennus. Kumpi lie ensin? Ruokkiiko masennus pitkittyessään levottomuutta vai levottomuus uuvuttaessaan masennusta? Kumminpäin vain, niin rauhattomuuden verstas löytyykin sisältämme. On syytä laskea syytösten peitset.

Jokaiseen kysymykseen putkahtaa mieleen samanlainen neuvo. “Odota Jumalaa! Sillä vielä minä saan kiittää häntä, Pelastajaani, minun Jumalaani.” Tottahan sinä tunnet pelastajasi nimen? Erehtymisen vaaraa ei sen suhteen ole. “Ei ole taivaan alla ihmisille annettu muuta nimeä, jossa meidän tulisi pelastua.” (Apt.4:12) Ja se nimi on siis Jeesus Kristus. Hän antoi lupauksen, jolla on elinikäinen takuu: “Rauhan minä jätän teille: minun – sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö”. (Joh.14:27)

Muutama päivä sitten olin erään ystäväni hautajaisissa. Olimme tunteneet toisemme viitisen vuotta. Koko tuon ajan hän oli käynyt taistelua syöpää vastaan. Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen hänen levollisuutensa. Kun parantumisen toivo vaihtui kuoleman odotukseksi, ei ystäväni rauha järkkynyt. Sellainen on Jeesuksen antama rauha. Se ei hylkää tuonen virran rannalle vaan saattelee turvallisesti yli. Aina täydellisen rauhan maahan asti.

Usko “Raamatun” Jumalaan on maassamme valahtanut lehmänhännän profiiliin. Ja mitä lähemmäksi saavumme kohti Suomi-neidon helmaa, sitä julkeammin sanoudutaan irti Raamatun opetuksista. Suvaitsevaisuus on tämän päivän messias. Sen nimessä voidaan säälivästi antaa kristittyjen pitää Jumalansa ja Raamattunsa, kunhan eivät tuppaa häiritsemään tavallisten ihmisten elämää.

Jos usko Jumalaan on hakusessa, niin paholaisesta – eli Saatanasta – on tehty standup -koomikko lähes areenalle kuin areenalle. Myös noidille ja velhoille ovat koulujen ovet avoinna siinä, missä suvivirsi ja enkeli taivaan katsotaan lapsille liian ahdistaviksi. Ja helppoahan paholaisen olemassa oloon on uskoa, kun sen tekosia ovat uutiset ja aviisit pullollaan. Mutta paholaisen todellisesta vaarallisuudesta omalle kohdalle ollaan autuaan sinisilmäisiä. Lystikkään rokkihahmon todellisia kasvoja ei naamarien takaa nähdä – ennenkuin on liian myöhäistä.

Minulle kävi kolmisen viikoa sitten erikoinen tapaus. Olin aidolla innolla valmistautumassa matkalle Ruotsiin. Vanhojen tuttavien kasvot olivat juosseet mielessä jo päivätolkulla. Hienoja tapaamisia ristinlipun alla oli edessä. Kunnes: muutamaa päivää ennen lähtöä ääneni alkoi kadota päivä päivältä. Ystävät rukoilivat lahden molemmin puolin, ja itsekin yritin pistää vähäisen uskoni peliin. Lähes mykkänä lähdin lentoa edeltävänä päivän ajelemaan kohti Helsinkiä.

Mutta lähtöaamuna olin aivan jumissa. Ei kuumetta, ei yskää, mutta ei ääntäkään. Ja minun kun piti menemän puhumaan ja laulamaan Herrastani. Niillä eväillä se ei onnistunut, ja niin peruin matkani viime tingassa. Sinne menivät lentoliput ja hauskat odotukset.

Jälkiviisaus on poikaa, ja sen viisauden lajin me kaikki yleensä hallitsemme kiitettävästi. Olinko epäuskoinen jäädessäni rannalle? Vai olinko uskossani järkevä, enkä lähtenyt pyörittelemään mykkäkoulua ruotsinmaalle? Siinäpä sitä kättä väännettiin ja masennusta häädettiin päivä muutama.

Jatkon ehkä arvaattekin. Kahden päivän kuluttua ei käheydestä ollut tietoakaan. Kantrisointu rahisi kuin lännen mailla. (Huokaus)

Kohtasinko tässä episodissa paholaisen vai Jumalan. Pohdipa sinäkin sitä – ja kenties joitakin omia kokemuksiasi – mielessäsi. Itse olen päätynyt sille kannalle, että tapasin tällä pelikentällä molemmat. Jeesuksen asioilla lähdin liikenteeseen. Siksi uskon Hänen olleen mukanani koko matkan. Mutta aivan kuten joitakin kertoja aikaisemmin, paholainen pääsi (sai luvan) ampua torpedonsa. Ehkä minun uskolleni suotiin testi, jota en tällä kertaa läpäissyt. Mutta summa summarum: kaiken jälkeen Job-Amigo sai tuntea rakkaan Herransa kosketuksen, ja terveys palautui tutuille 70 -vuotisraiteilleen.

Ota koppi näistä kokemuksista. Jumala ja paholainen ovat sinuakin lähellä. Jos jälkimmäinen on saamassa kuristusotteen, huuda edellistä avuksi. Se helpottaa taatusti. Ja pääseehän sinne Ruotsiinkin ehkä myöhemmin.

Ystävät käyvät päivä päivältä tärkeämmiksi. Toivottavasti sinäkään et ole jäänyt ilman uskollista ystävää. Minulle Jumala on suonut heitä monin verroin enemmän kuin olisin ansainnut.
Muutama tunti sitten vietin puhelimessa antoisan keskusteluhetken erään ystäväni kanssa. Samaa ikäpolvea kun olemme, niin – kappas vain – juttu luiskahti ilman isompaa yritystä menneisiin. Vertailu nykyisyyteen on turhaa haikailua. Raamattukaan ei pidä sitä järkevänä puuhana – niin paljon kuin sitä harrastetaankin: “Älä sano, mikä siinä on, että entiset ajat olivat paremmat kuin nykyiset, sillä et sitnä sitä viisauttasi sano” (Saarn.7:10).
Mutta muuten eilisten selailu voi kyllä olla mielekästä, kunhan ei vain menneisyyden venheeseen juutu. Vaikka sota lienee kauhein kokemus maan päällä, niin toisiaan tapaavat veteraanit ovat palanneet rintamalle yhä uudelleen. Heitä yhdistävät unohtumattomat verisiteet.
Yhteisen ystävyyden hedelmien maistelu vie meitä juurillemme. Emme ehkä tule ajatelleeksi, kuinka merkittävä rooli niillä on tämän päivän elämässämme. Mitä vankempi yhteinen juuristomme kaiken pinnallisuuden alla, sitä paremmin kestämme jatkuvien muutoksien kiihtyvän hurrikaanin. Terveellä tavalla juurtunut ihminen ei hevin joudu levottomuuden tuulien riepoteltavaksi. Ystävät ovat korvaamaton osa juuristoamme.
Puhuin yllä ikäpolvista. Surullista kyllä, ikäpolvien välinen ystävyys on ajassamme vakavasti uhattuna. Puhumme nuorisosta ikäänkuin jostakin ulkopuolisten joukosta. Vastaavasti voi kuulla melko karkeitakin kannanottoja meistä harmaantuneista, monien vaivojen rampauttamista kansalaisista. Vitsikkäistä kommenteista huolimatta ei ole herkkua, jos ystävyyden pohjaksi rakentuvat vain sairaudet ja niistä puhuminen.
Kuitenkin katson, että suurempi vastuu on sittenkin meillä harmaahapsilla. Meillähän on nimittäin niitä juuria, eikä niitä ole tarkoitettu pelkästään oman vanhuutemme vakauttajiksi. Elämme kasvavien sukupolvien keskellä, joille on ominaista vielä nopeammin kasvava juurettomuus. Ja aivan syystä nuoret kyselevät ahdistuneina minne he voisivat juurensa turvallisesti kiinnittää. Muutoksen pyörät tempaavat armotta mukaansa. Paikalleen juuttuvat ovat tuomitut tuhoutumaan, eikä turvallista juuristoa synnytetä hetkessä.
Aivan viime aikoina olen ollut huomaavinani, että meitä eläkeläisiä kaivataan takaisin “hyötyikäisten” valtakuntaan. Siinäkö ainakin hätäratkaisu hoitajapulaan? Palataanko yhä avoimemmin myöntämään se voimavara, mikä isovanhemmilla on suhteessa lastenlapsiinsa? Ovatko hoivakotien murhenäytelmät avaamassa silmiä muutoksiin, jolloin kolme sukupolvea palaavat elämään tiiviimmässä kosketuksessa?
Kaikessa yli sukupolvien ylittyvässä kanssakäymisessä kasvatetaan elintärkeitä juuriamme. Siinä ei kuljeta raha edellä eikä vielä toisenakaan. Kun ihmissiteiden arvo todella huomataan, kutistuvat muut kustannukset omaan todelliseen kokoonsa.
Ihmisen ei ole edelleenkään hyvä jäädä yksin. Näin on Jumala luomistyössään suunnitellut. Avioliiton lisäksi se on lupa ymmärtää tarkoittamaan myöskin muita ihmissuhteita. Se on aina ollut ja tulee olemaan antamisen ja saamisen, yhteisyyden jakamisen lujittavaa ketjua. Parasta lääkettä itsekkyyttä ja yksinäisyyttä vastaan.
Soitellaan taas ja jutellaan. Mennään juurille!

Tänään ja huomenna tulvii Malmin Lentoasemalle yhteensä yli 100 000 ihmistä. Mitä ihmettä on tekeillä? Eihän tuota väkimäärää pystytä kentällä olevilla koneilla lennättämään edes loppukesän aikana!
Aivan tavallisen oloinen, vaille kolmekymppinen brittimies Ed Sheeran saapuu kitaransa kanssa kiitoradalle. Poissaoloaan julistavat muhkeat bändit kamoineen. Kukaan ei ole jakamassa aikamme ykköstähdelle suunnattua fanien palvontaa. Veikkaanpa vain, että lentomelusta valitelleet naapurilähiöt kaipaavat lentokoneiden potkureiden kodikasta pärinää.
Olen varmasti monessa muussakin mielessä veneestä pudonnut eno, mutta en ole koskaan pystynyt oikein sisäistämään ns. kuuluisuuksien ympärille rakennettua massakulttia. Sillä kultistahan on kysymys, jonka arkkitehteina toimivat harjaantuneet ja laskelmoivat bisnessmiehet.
Mutta sittenkin: mikä tekee ihmisestä tietyissä tilanteissa sopulin, joka kaikkia mukavuus- ja järkevyystekijöitä uhmaten saa hänet viemään varpaansa poljettaviksi ja vieläpä maksamaan siitä sievoiset setelit? Onko muutamaan tuntiin pakattu meluviihde kaiken vaivannäön arvoinen? Antaako se “säväreitä”, joita ilman arki musertaa harmaudellaan? Tuo lienee vain pieni siivu totuutta.
Suurempi palanen selitystä on joukon vetovoimassa sinänsä. “Tuossa täytyy olla jotakin suurta, kun sitä suorastaan jonotetaan!” Tällainen näky toteutui jatkuvasti mm. entisessä Neuvostoliitossa. Missä jono, sinne kannatti jäädä. Jotain tavoittelemisen arvoista siellä täytyy olla jaossa. Sama tilanne vallitsee edelleen monissa köyhissä maissa. Meillä ilmiö esiintyy lievempänä esim. silloin, kun jotain konserttilippua voidaan hytistä jonottamassa yön yli lippupalvelun luukulla.
Mutta ei olla epäreiluja. Sopulismi ei ole pesiytynyt vain populaarimusiikin katveeseen. Sitä kohdataan urheilukilpailuissa ja – niin – tulkoonpa tunnustetuksi: myös uskonnollisten tapahtumien liepeillä, poliittisesta hurmoksesta nyt puhumattakaan. Kun reilut 70 vuotta sitten eräs karismaattinen korpraali hurmasi monimiljoonaisen kansan tekemään kauheuksia, sille tänä päivänä pyöritellään epäuskoisina päitä: “ei koskaan enää!” Ei kannattaisi olla kovin varma. Ukrainaan valittiin äskettäin presidentti, joka on hankkinut ammattipätevyytensä standup -koomikkona. Maailman supervaltion peräsimessä on saman peruskoulun käynyt amatööri, joka kaiken lisäksi on saanut syntyä kultalusikka suussaan. Viikon päivät sitten hän onnistui villitsemään ihan täyspäiseltä vaikuttavan kuulijakuntansa huutamaan kuin ainakin Jeesusta tuomittaessa: “Lähetä hänet pois!” Kysymyksessä oli Yhdysvaltain kongressiedustajasta, joka sattui olemaan eri mieltä omasta mielestään “maailman demokraatisimman valtion” presidentin kanssa.
Palataan lopuksi kotipesälle. Meitä kristittyjäkin on usein arvosteltu massatapahtumien yhteydessä koetuista lieveilmiöistä. Eikä savua ilman tulta. Niin mukavaa kuin samanmielisten kanssa onkin kokoontua yhteen, ei joukon suuruus ole tienviitta totuuden eikä rakentavien kokemusten lähteille. Joskus se kuuluisa mopo vain karkaa hurskaittenkin käsistä, ja silloin “joukossa tyhmyyskin tiivistyy”.
Jeesus hakeutui sinne, mitä valitettavan monet kavahtavat viimeiseen asti. Hän ei pyrkinyt keräämään ympärilleen suuria kansanjoukkoja. Niitä vain kuitenkin syntyi, ja on helppo ymmärtää miksi. Mutta aina tilaisuuden tullen Hän vetäytyi hiljaisuuteen – tai rauhalliseen keskusteluun yhden ihmisen kanssa.
Tuossa saattaisi olla vinha viisaus tämän päivän “äksonia” takaa-ajavalle ihmiselle. “Levähtäkää vähän”, Hän ehdotti. Edes vähän.

Miten kauniisti se tienvarret koristeleekaan! Sinertävät sävyt tuntuvat istuvan hienosti suomalaiseen maisemaan – ihan sielua myöten. Voiko se tosiaankin olla totta, että noin hurmaavasta kasvista koituu harmia kenellekään?
Lupiini on haittakasvi. Piste. Sen yksi kukinto voi tuottaa tuhansia siemeniä. Ne heittäytyvät tuulen vietäviksi ja pureutuvat ahnaasti sangen köyhäänkin maaperään. Ne valloittavat pientareet helposti alkuperäisiltä kasveilta. Kerran juurruttuaan ne istuvat paikoilleen kirjaimellisesti kuin tauti, ja niiden häätämiseen tarvitaan liki sotaväen voima.
Moni tuhoava asia on pukeutunut kauneuteen. Jotkut saalistavat eläimet osaavat virittää kuolettavat ansansa lähes vastustamattomiksi. Ja vaikka ihminen ei eläin olekaan, olemme kaikkien eläväisten joukossa ehdoton ykkönen myös pahuuden kylvöpellolla.
Maailman vaarallisin kasvi on synti. Oikeastaan sitä on parempi kutsua kasvaimeksi, sillä silloin se ei edes keskusteluaiheena vahingossa tunnu houkuttelevalta. Syöpä se onkin, pahinta ja parantumatonta lajia. Leviää nopeasti ja ulottaa salaperäiset rihmastonsa ihmisen elämään tämän sitä edes huomaamatta.
Synnistä puhuminenkin synnyttää syntiä. Joidenkin ilmiöiden nimeäminen synniksi herättää tulisia vihantunteita – jopa väkivaltaa. Lievimmillään synnin mainitseminen tuomitaan suvaitsemattomuudeksi ja vihapuheeksi. Olemmekin kiistatta tulleet aikaan, jolloin synnistä puhuminen mielletään enemmän synniksi kuin jokin epänormaali tai ihmiselle ja yhteiskunnalle vahinkoa aiheuttava ilmiö.
Ihmiskunnan suurin tragedia on huipentumassa siihen, että synnistä luullaan päästävän eroon laastaroimalla se rakkaudella. Tai paremminkin sillä vääristymällä, mitä erheellisesti kutsutaan rakkaudeksi. Synti on ja pysyy kaikkien ihmisten suurimpana ongelmana. Se koskee ja yhdistää meitä kaikkia. Meistä ei tule syntisiä kun me teemme syntiä. Me teemme syntiä koska olemme syntisiä. Olemuksessamme on synnin tatuointi.
Tähän vaarallisimpaan tautiin, elämämme tuhoisimpaan rikkakasvaimeen, löytyy yksi ainoa lääke. Se on sitäkin tehokkaampi. Kuten kaikki muukin parantava voima tulee viime kädessä Jumalalta, niin on laita myös synnin kohdalla. Johannes kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään reseptin: “Meillä on Isän luona puolustaja, Jeesus Kristus…Hän on meidän syntiemme sovitus, eikä vain meidän vaan myöskin koko maailman.” (1.Joh.2:1,2)

Kyllä nyt on polleeta olla suomalainen! Jos ei millään muulla, niin ainakin jääkiekolla on pääsy suomalaiseen sydämeen. Ihan sinne piilotettuihin tunnevarastoihin saakka. Nuorten kieltä käyttääkseni: – On sairaan hienoa olla suomalainen tänään! Kuinkahan onnellisia meistä lopulta tuleekaan!!?
Maisema vain täydentyy, kun siihen istutetaan Raul Reiman tekstittely Toto Cutugnon italialaisuuden ylistyksestä suomalaisuuden tulkiksi. Kari Tapio laulamana se upposi lähtemättömästi suomalaiseen sydämeen: – Käymme vastamäkeen sielu surren, mut sitä nousemme hammasta purren. Me mutkan jälkeen käymme mutkaan nähdäksemme, ettei kannattanutkaan…
Usvaiseen luonteeseemme on piirtynyt vahvasti melankoliaa ja itsearvostuksen puutetta. Se on historian valossa enemmän kuin ymmärrettävää. Vuoroin Ruotsi ja Venäjä ovat pitäneet saapasta niskamme päällä. Ja nyt kun molemmat ottivat kuokkaan samassa kaukalossa, niin jokainen suomalainen halusi möröksi mörön viereen ja olisi valmis sukeltamaan Havis Amandan jalkojen juureen.
Mutta osaisimmeko me säilyttää suomalaisuudesta sen parhaan? Ja sen tehtyämme heittää roskikseen sen kansallisen ylivarovaisuuden, joka monessa kaupan ja kulttuurin mutkassa on saattanut meidät vähättelemään olemassaoloamme? Tällaisen buustin jälkeen tuollainen tietoinen takinkääntö olisi ainakin helpompi aloittaa.
Ja vielä leijonien jättämä arvokas opetus: – Maaimanmestaruus ei irronnut rahalla ja kuuluisuuksien voimalla, vaan huolella vaalitulla yhteishengellä. Alalle kuin alalle siirrettynä opetus tarkoittaa sitä, että ne, joiden ei sanota pystyvän yhtään mihinkään, pystyvätkin yhdessä ja toisiaan tukien mihin vain.
Toivottavasti leijonien esimerkki saa jalkautua nuortemme keskuuteen. Rohkeasti mutta nöyrästi yhdessä toimien on suomalaisuudella parhaat maisemat edessään.
Niin – ellemme taklaa Jumalaa pois elämämme areenalta.

Istuin Kiirastorstaina – siis eilen – keltaruskean penkin päässä Töysän idyllisessä kirkossa. Selän takana narahteli hyvinkin eläkeikäinen ovi harvakseltaan. Tulijoiden kuosit kertoivat, että elämme säätilan murroskautta. Osalla oli vielä kunnon pomppa harteillaan, mutta myös se vähän puhtaampi tuulitakkikin oli päässyt päivänvaloon.

Katselin saapuvia tyylilleni kiinnostuneena.Ilmeet olivat vakavanpuoleisia – niinkuin illan sanomaan kuuluikin. Useimmilla pää oli painuksissa, joko ikälisien kuormittamana tai sitten pohjalaista perinnettä kunnioittaen. Penkkiin istuttuaan erityisesti monet naisista kumartuivat vielä lisää. Rukous aivan selvästi. Uskovaisia omalla jäyhällä tavallaan. Mikä minä olisin kenenkin uskomisen mallia mestaroimaan! Jotakin olen minäkin kompurointini matkalla oppinut. Yksi syntinen syntisten joukossa.

Aloitimme virren. “Jeesuksen muisto ihana…” Kymmenet totiset suupielet liikkuivat ihanuuden tahtia tapaillen. Vain kanttorin ja pienen kuoron ääni parvelta kuului selkeänä. Tietysti Hannele vierelläni viritteli varovaisesti ääntään. Itsekin jarrutin sordiinolle aivan vaistomaisesti. Halusimme laulaa tulematta kuulluiksi.

Raamatun lukukappaleet tihkuivat tietysti yhden henkilön tuskaa. Tai – paremminkin meidän kaikkien tuskaa yhden henkilön kuormaksi kasattuna. Koko maailman tuskaa. Saarnassa sai Juudas sangen merkittävän roolin. Pappi pohdiskeli hänen oikeuttaan osallistua maailman ensimmäiselle ehtoolliselle. Miksi Jeesus ei kieltänyt, vaikka tiesikin Juudaksen suunnitelmat läpikotaisin?

Ellei omatunto ole hereillä – tai herännyt viellä lainkaan, moni Juudas hakeutuu nykyisinkin ehtoollisalttarille. Että ihminen ei söisi ja joisi turmiokseen (1.Kor.11), on hänelle annettu elämänarvoinen neuvo ryhtyä itsetutkisteluun. Sen suoritettuaan on jokainen katuvin sydämin tervetullut Herran pöytään. Kukaan ihminen ei voi keneltäkään toiselta tietä sulkea.

Alttari verhottiin mustiin. Kutsu kävi seurakuntalaisille tulla mukaan tehtävään. Kaksi naista rohkeni mukaan. Katsoin kysyvästi Hannelea. Päänpudistus. Sain pidellä kaksin käsin penkistä että pysyisin aloillani. Tilannetta helpotti se, että en kuulunut tuohon paikallisseurakuntaan, ja että kaikki tiesivät, että en kuulu.

Mutta “Jeesuksen muisto ihana” soi sisälläni. Se kertoi vastaansanomattomasti, että kuuluinpas sittenkin. Ja niin tartuin ajatuksissani mustaan kankaaseen. Sitten näin itseni Golgatan väkijoukon keskellä katselemassa kiiluvin silmin, kuinka Jeesuksen kävi. Hengästyin pelkästä ajatuksesta nähdessäni itseni juoksemassa kilpaa Maria Magdaleenan kanssa tyhjältä haudalta.

“Hei, olen nähnyt Herran! Hän on ylösnoussut.”

Siitä voin iloita ja olla ihastunut jo tänään! Ei tarvitse odottaa edes ylihuomiseen.

Mielestäni tapaan sangen paljon ihmisiä. Vieraillessani eri seurakunnissa, vapaaehtoistyössä sairaalassa, kauppareissuilla – ja ihan muuten vaan. Pidän näistä tapaamisista. Sellaisistakin, jotka saisivat sisällöltään (joskus kestoltaakin) olla helpompia. Muuten sangen vähän oppineena olen oppinut kuitenkin, että toisia kuuntelemalla voi viisastua paljon. Ainakin enemmän kuin puhumalla itse. Saa kuulla toinen toistaan koskettavampia tarinoita. Ihmetellä, kuinka monenmuotoisia maisemia elämänmatka voi eteen tuodakaan.

Jonkin aikaa sitten koin tapaamisen, joka omalla erikoisella tavallaan pakottaa luomaan aivan uuden valikon tapaamisten joukossa. Kohtasin näet varhaisen lapsuuteni läheisimmän leikkikaverin. Edellisestä face to face – tapaamisesta oli vierähtänyt vaatimattomasti noin 60 vuotta. Pyöreästi sanottuna. Kokemus oli oman mieleni maailmassa ainutlaatuinen. Parin päivän aikana kuljimme vuoroin toistemme polkuja. Käänteitä riitti enemmän kuin uurteita kasvoillamme. Yksi asia on varmaa: alle kymppivuotisina pojankosseina ei mieleemme varmasti edes juolahtanut sitä, mitä meistä sitten suurina sukeutui.

Ihmisen sielunmaailmaa jonkin verran tutkineena eräs seikka yllätti minut erikoisen vahvasti. Vielä nytkin hämmästelen sitä vaivattomuutta, millä kaveruutemme mielen tasoilla jatkui – ikäänkuin vuosikymmenien patinaa ei olisi ollutkaan. Vaikka tiesinkin sen mekanismin, millä ihmismieli näin toimii, oli se omakohtaisesti koettuna aivan uusi elämys.
Kannamme näet lapsuuttamme mukanamme aina hautaan asti. Varhaislapsuudessa koetut traumat voivat ajaa ihmistä takaa haamujen lailla läpi elämän. Mutta vastaavasti ensi vuosina koettu turvallisuus ja hyväksyntä ovat aikuisuudelle korvaamattomia peruspilareita. Toistelimme vuoron perään, kuinka arvokasta oli saada elää todellista lapsenelämää. Nykyisin tuskin voisi sallia lapsilleen sellaista vapautta, mikä oli meidän päivittäistä rikkauttamme. Meitä ei peloteltu välttelemään ketään ihmisiä. Ei kukaan kukkahattutäti tai sosiaaliviranomainen tullut kovistelemaan vanhempiamme, että he eivät pitäneet huolta lastensa turvallisuudesta.

No, kyllähän me yhtä jos toistakin kepposta osasimme kehitellä, mutta sellainenhan on osa miellyttävää lapsuutta. Ja siihen me todella sukelsimme päätä pahkaa takaisin kaikki vuosirenkaamme unohtaen. Pojathan on kuulemma aina poikia. Totta tosiaan! Kerronpa esimerkiksi yhden ykstyiskohdan, joka samalla puhuu vakuuttavaa kieltä Jumalan varjeluksesta.
Olimme kahteen pekkaan taas kerran menossa luistelemaan läheiselle lammelle. Kulkuvälineenä potkukelkka. Minua pari vuotta vanhempana kaverillani oli luonnollisesti oikeus olla ohjastajana. Minä istuin tyyriisti painolastina luistimet sylissä. Allamme oli loiva myötäle ja ajatuksemme kiitelivät jo lammen kutsuvalla jäällä. Takaamme lähestyi siihen aikaan sangen harvinainen ilmiö naisautoilijan roolissa. Katsellen meidän ehkä vähän vallatonta matkantekoamme hän hiljensi nopeuttaan lähes kävelyvauhdiksi.

Ja emmeköhän me silti onnistuneet pääsemään hänen autonsa kolhaisemaksi! Minun muistikuvani siltä luistelumatkalta sammuivat siihen. Palasin tietoisuuteen paikallisessa neuvolassa. Selvisin siis pienellä aivotärähdyksellä, mutta kaveriltani menivät sentään housut uusiksi. Nyt kerroin hänelle kiitollisena, että sen reissun jälkeen minulla ei ole päätä särkenyt, eikä hänkään näiden vuosien jälkeen tohtinut enää palkkiota moisesta hyvästä teosta peräillä.

Vuodet kultaavat muistot. Siispä meidän ei tarvinnut niitä sen enempää yrittää omin voimin kiillotella. Mutta sen läksyn toki ymmärsimme, että jatkaaksemme hyvään alkuun päässyttä kaveruutta meidän on syytä tavata hieman useammin.