Tämän pyhäinen koronakirkko tuotiin kotiimme Lahdesta. Olin valmiiksi herkällä mielellä, sillä olenhan asustellut Lahden kupeessa neljännesvuosisadan. Kolme kuukautta sitten olin saattelemassa hyvää ystävääni samaisessa Ristinkirkossa.

Tasokas musiikki on ominaista Lahden seurakunnille. Tänään Petri Laaksosen kanssa lauloivat mahtavat lasten- ja nuortenkuorot. Laulu laululta kosketus rinnassani syveni. Lähikuvat lasten ja nuorten innostuneista kasvoista saivat sydämeni sykkimään muistoja – ja tätä päivää.

Sitten tulivat kyyneleet. Ensimmäiset kuivuivat helposti kämmenselkään. Kokemuksesta kuitenkin ymmärsin, että nyt oli aika avata padot. Pudotin pisarat onnelliselle lapsuudelle…ensimmäisille uskonaskeleille…kaikelle kokemalleni Jumalan armolle, jota olen myös käyttänyt väärin. Mutta surun ja tuskan kahlittuja purojakin pääsi vapaaksi. Kaikki muistot eivät olleet kauniita. Huoli lapsista ja heidän perheistään. Rukoukset monien kärsivien ystävien puolesta. Ja kiitoksen kyyneleet siitä, että tähän asti on Herra sittenkin auttanut.

Jotkut ovat sitä mieltä, että kypsään ja voitolliseen kristillisyyteen eivät kyyneleet kuulu. Kaikin mokomin voit pitää kantasi. Mutta säälin kuivien silmien elämää. Olen itse vuosikymmenien aikana saanut huomata, kuinka helposti sydämeeni keräytyy välinpitämättömyyden patinaa ja turhuuden sakkaa. Eikä aikaakaan, kun Herran ääni häipyy niiden alle. Sydän kovettuu ja synnin ruoste pääsee tekemään tuhojaan.

Silloin ei auta hymy – ei käsien nostelu tai ylistyslaulut. Ainoa lääke on särkyä Mestarin käsiin. Taivaallisen savenvalajan hellissä käsissä pehmitetään paakut. Mikä armo saada turvallisesti palata koko pituuteensa, pieneksi ihmiseksi, mutta juuri sellaisena ikiaikojen Jumalan rakkauden kohteeksi.

Herra! Annathan tällaisia hetkiä, etten kovettuisi.

Huomaan kirjoittavani itseäni pussiin.
Kuka nimittäin määrittelee, mitä on kauneus? Onko se katsojan silmissä, niinkuin väitetään? Kapinoin ajatusta vastaan, ellei sitä avata tarkemmin. Ja taitaa olla niin, että se sittenkin jää meiltä ihmisiltä avaamatta.

Meille on kuitenkin annettu henkilökohtainen kyky havainnoida asioita. Kauneutta ja rumuutta ei voida pakkosyöttää kenellekään. Kukaan missi ei ole kaikkien mielestä kaunein.

Valitsin eiliset esimerkit mielestäni huolella. Pointti on siinä, että mitä pelkistetympi ja käsittelemättömämpi jokin olento tai asia on, sitä useamman kauneusvaatimukset tulevat täytetyiksi.
On kuitenkin yksi kauneustuomari, jonka ääni on lopulta ratkaiseva. Jumala, joka loi näkyväisen ja näkymättömän maailman, katseli tyytyväisenä kättensä töitä. Hänen silmissään kaikki näytti hyvältä – ja kauniilta. “Kaiken Hän on tehnyt kauniisti aikanaan, myös ikuisuuden Hän on pannut heidän sydämeensä (Saarn.3:11).”

Kun tuo ihmisen jumalkaipuu löytää täyttymyksensä, hänen silmänsä avautuvat aidolle kauneudelle. Samalla paljastuu, kuinka paljon ihmiskunta on onnistunut tärvelemään Jumalan luomaa kauneutta. Ei vain luonnossa, vaan myös ihmisessä itsessään. Jeesus suomi ankarin sanoin uskonnollisia ammattilaisia: “Voi teitä, te kirjanoppineet ja fariseukset, te tekopyhät! Te olette kuin valkoisiksi kalkitut haudat. Ulkoapäin ne näyttävät kauniilta, mutta sisältä ne ovat täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Samoin tekin näytätte ihmisten silmissä ulkoapäin hurskailta mutta sisältä olette täynnä tekopyhyyttä ja laittomuutta” (Matt.23:27,28).

Jumalan kauneuden silmää ei nykyisinkään harhauteta mahtavilla katedraaleilla ja näyttävillä menoilla. Jeesus on edelleen liikkeellä etsimässä sitä, mikä kadonnut on. Eikä mikään ole Hänen silmissään kauniimpaa, kuin että onneton syntisraukka avaa sydämensä ja kutsuu Hänet omaksi Herrakseen ja Vapahtajakseen.

Aamu-uutisissa Suomen lippu vangitsi huomioni. Liikutuin. Miten puhtaan kauniina sen värit loistivat auringossa. Ajattelin heti, että samanlaista herkistymistä olivat kokeneet Sibelius ja Koskenniemi nykymuotoista teosta luodessaan. Suomen lipun sytyttämää innoitusta on kuultavissa myös esim. Jukka Kuoppamäen ja ja Lasse Heikkilän lauluissa.

Minua puhuttelee erityisesti tuo puhtaus. Näen sen takana myös paljon verta, mutta en tahroina. Isämme vuodattivat vertaan ja antoivat henkensäkin, että meillä olisi nykyinen, puhtaudestaan mainetta niittävä Suomi.

Mutta on vieläkin merkittävämpää verta. Siitä kertoo risti. Se on Jeesuksen risti, jota on miksikään muuksi turha selittää. Lipun suunnittelu tapahtui itsenäisyystaisteluiden jälkeen. Silloin risti oli vielä kunniassaan. Ahtaina aikoina on ristilippumme äärellä unohdettu keskinäiset erimielisyydet. Tässä on niin arvokasta kauneutta, että sitä vaalimaan on kutsuttu jokainen suomalainen. Tämä Vappu on kaunis kuva suomalaisesta vastuullisuudesta. Me emme ole niin eriarvoistuneita kuin joskus ehkä tahallaan annetaan ymmärtää.

Näinä ahdistavina aikoina voi helpotusta etsiä kauneudesta. Jos malttia riittää, sitä löytyy kyllä jokaisen läheltä. Ajattelepa vaikka lapsen puhdasta iloa. Tai nuorten rakastuneiden innostusta. Enkä itse voi kuivin silmin katsella, kuinka vanhukset kulkevat rinta rinnan – jopa toinen toista pyörätuolissa työntäen. Hiljaa he hymyilevät elämälle. Sitä, mikä valoineen ja varjoineen on jäänyt taakse ja niitä lyhyitä hetkiä, joita kohden he lyhenevin askelin kulkevat.

Eikö tämä kaikki olekin kaunista! Niin tavattoman kaunista!

Kun elämä rajoitusten saartamana uhkaa turruttaa ja ahdistaa meitä, on tärkeää suunnata etsivä katse kohti kauniita asioita. Nyt ei ole oikea hetki syytellä ketään, ei edes itseä. Jokaisessa ihmisessäkin on kauneutta. Sen tulisi vain päästä esiin.

Jatkuu huomenissa…

Mitä mahtoi Malkus ajatella saadessaan Jeesukselta takaisin korvansa? Hetkeä aikaisemmin Pietari oli sivaltanut sen irti? Aikomus oli varmasti ollut pahempi, mutta hämärässä Pietarin oli vaikea tähdätä (Joh.18). Ehkä Malkusta karvasteli myöhemmin muita enemmän katsella, kuinka Jeesusta pahoinpideltiin ja lopulta surmattiin.

Sanonta kuuluu, että “sääli on sairautta”. Jos näin olisi, niin silloin Jeesus olisi erittäin sairas. Yksin Raamatussa on useita kertomuksia siitä, kuinka Jeesuksen tuntema sääli sai hänet toimimaan onnettomien ihmisten parhaaksi. Siitä oli Malkus oiva esimerkki. Siitä olet esimerkki myös sinä – aivan kuten minäkin. Säälivässä armossaan Hän ei ole jättänyt meitä heitteille menehtymään omiin synteihimme ja vaivoihimme. Ilman Jeesuksen parantavaa kosketusta menettäisimme paljon enemmän kuin korvan.

Tämän pitäisi avata silmämme toisia ihmisiä kohtaan. Vaikka emme olisi muuten väkivaltaisia, niin sanoilla ja asenteilla olemme sivaltaneet monia ihmisiä korvapuoliksi. Vai mistä luulet johtuvan sen, että joka viides suomalainen tuntee olonsa syrjityksi? Ketkä häntä ovat syrjineet? Keiden sanat ja kylmät asenteet ovat kantaneet niitä puukkoja ja puntareita, jotka ovat kolhineet syrjityn ihmisen tien varteen?

Tiedämme kaikki, kuinka kipeästi sanat voivat satuttaa. Tämä koronakriisi kiristää kaikkien hermoja. Silloin tulee helposti purkaneeksi paineitaan toisten korville. Ja mikä surullisinta, lyödyt jäävät entistä lyödyimmiksi. He joutuvat nuolemaan haavojaan yksin. Kuka koskettaisi? Kenellä olisi aikaa edes soittaa ja kertoa parantavia sanoja?

Jeesus toivoo, että ryhtyisimme Hänen apulaisikseen. Ehkä sinullekin tulee mieleen joku, joka saataisi kärsiä syrjäytymisestä. Sinä voit olla hänelle parantava koskettaja.

“Lempeät sanat ovat kuin valuva hunaja: makeita sielulle ja lääkettä luille (Snl.16:23,24).

Viime kuussa Kirkko ja Kaupunki -lehti kyseli näyttävin otsikoin: “Suojeleeko pyhä Corona todella pandemiasta kärsiviä? – Vanha pyhimys sai uuden tehtävän koronaviruksen myötä.”

Kohteliasta piikittelyä protestanteilta. Mutta yksi otsikko ei katolisia hetkauta. Pääsiäisen jälkeen heidän Fides -julkaisunsa uutisoi, kuinka Corona -pyhimys oli kutsuttu reservistä uuteen tehtävään välittämään esirukouksia koronaviruksen uhrien puolesta. “Pyhimykset eivät ole pikkumaisia”, artikkeli päättyi. Coronan muistopäivä on 14.5. Tänä vuonna siitä odotetaan Italiassa, Itävallassa ja Saksassa tavallista merkittävämpää tapahtumaa.

Varmasti useimmat meistä suomalaisista vierastavat tuollaista mystiikkaa. Toisaalta sisäisten elämyksien etsintä on lisääntynyt täälläkin räjähdysmäisesti. Tällaisille etsijöille katoliset traditiot salaperäisine menoineen ovat hunajaa.

Mystiikka liitetään yleisesti uskonnollisuuteen. Tutuimmillaan se ehkä näyttäytyy siinä, että ihminen uskoa harjoittaessaan sanoo asioivansa suoraan jumalansa kanssa tarvitsematta mitään seurakuntaa – tai opillista tunnustautumista. Tällainen henkilö tuskin useinkaan on silti mystikko, mutta verhoaa näin selityksillään vetäytymisensä uskovien yhteydestä.

Salaperäisiä – mystisiksi jääviä kokemuksia – tapahtuu paljon myös uskonnollisuuden ulkopuolella. Niistä on monillakin kokemuksia. Tänään HS julkaisi Pentagonin aidoiksi todistamia videoita, joissa amerikkalaiset hävittäjälentäjät olivat kohdanneet tuntemattomia lentäviä esineitä. Mitkään tieteelliset tutkimukset eivät ole löytäneet ilmiöille selitystä. Mystistä.

Uudestisyntyneelle kristitylle Jeesuksen seuraaminen riittää. Voimme toki kunnioittaen muistella edesmenneitä uskovia, mutta minkäänlaisina rukouksiemme välittäjinä emme voi heitä pitää. Meillä on lupa rukoilla Taivaallista Isäämme, joka on luvannut kuulla meitä Jeesuksen nimessä. Jeesus on todella ainoa ja uskollinen esirukoilijamme tuonpuoleisessa (Hebr.7:25).

Uskovalle tämä on toki ihmeellistä, mutta samalla luonnollista. Jeesus vain täyttää uskollisesti antamansa lupauksen. Eikä siinä ole mitään mystillistä.

Näin unta, että olin saarnaamassa. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä enhän osaa paljon muuta tehdäkään. Mutta tuo saarna – se taisi olla aika hyvä. Ainakin suuri joukko ihmisiä tuli pyytämään esirukousta. Vahinko vain, että se oli unta. Aavistelen pahoin, että joillakin saarnoillani olen enemmän väsyttänyt kuulijoita kuin herätellyt.

Kuin unta näkeväiset (Ps.126). Miten kauniita nuo vanhahtavat ilmaisut! Voi aivan tuntea leijuvansa unimaailman maisemissa. Viime vuosikymmeninä on Raamattua ja hengellisiä laulukirjoja modernisoitu raskaalla kädellä. Vahinko. En usko alkuunkaan, että Jumala tahtoisi puhutella meitä täsmällisellä virastokielellä. Nuo psalmitkin ovat runoutta tarkoitettu resitoitaviksi ja laulettaviksi – vieläpä yhdessä! Yrittäkääpä samaa puhelinluettelon kanssa.

Sanallaan Jumala saa ihmisen nauramaan, jopa pomppimaan ilosta. Raamatun lupauksiin tarttumalla moni synkkyyteen vaipunut sielu huomaa päässeensä armon aurinkoon. Toisaalta taas, Jumalan sanassa piilee paljastava voima. Se riisuu meidät vääristä luuloista ja kaikenlaisesta omahyväisyydestä. Siksi tilapäinen mollisävy on tarpeen. Sitä voisi verrata vaikka epätoivottuun uneen, painajaiseen. Itse asiassa Jumala voi hyvinkin käyttää unimaailmaa puhuakseen meille (Job 33:14-18). Näin ihmiselle avautuu oma synnillinen tila Jumalan edessä ja syy kääntyä parannukseen (2.Kor.7:8-10).

Oletko sinä nähnyt tämän kriisin aikana puhuttelevia unia? Joitakin ovat ajaneet takaa punasarviset koronavirukset. Toiset ovat unta näkeväisinä jo kirmanneet koronaviruksen jälkeiseen aikaan. Sellaisesta unesta harmittaa herätä todellisuuteen.

Mutta todellisuus on armoton. Se vähät välittää meidän mielipiteistämme. Jumala on osa todellisuutta. Hän on myös armollinen kaikille, jotka Häntä avukseen huutavat (Room.10:9-14). Avuksi huutaminen on taas jokaisen itsensä ratkaistava.

Ja saarnattava siis on. Siitä unikin muistuttaa.

Vaikka mieli pursuaa aiheita, yksi ajaa nyt edelle muiden. En millään voi olla kirjoittamatta veteraaneista. Mitä harvemmaksi heidän määränsä käy, sitä suuremmalla kunnioituksella tahdon heitä muistella. Omat vanhempani olivat veteraaneja, ja vasta heidän jo harmaannuttuaan kypsyin käsittämään, mitä kaikkea he ovat puolestani tehneet.

Muistan kiusallisen hyvin ne vuosikymmenet, jolloin “veteraani” -sanaa uskalsi hädin tuskin mainita. Mutta onneksi tämän vuosituhannen alku on nostanut jälleen heidän arvostustaan. Ja vaikka iltahuuto on kohta kutsunut viimeisetkin luotamme, olemme saaneet velvollisuudeksemme säilyttää arvokasta perinnettä, jonka käyttöarvoa ei saa päästää rapistumaan.

Nykyisen pandemian aikana veteraanien ylle on laskettu suojakupu. Se näyttää kauniilta, jos yhteiskunta todella pystyy antamaan heille muutakin kuin porttikiellon tutuille kauppareissuille. Samoin kuin veteraanit – silloin joskus siellä jossakin – olivat valmiit antamaan henkensä rakkaimpiensa, kotiseudun ja isänmaan puolesta, tulee meidänkin nyt osoittaa kestävyyttä sodassa virusta vastaan. Sitä on osoittanut terveydenhoitohenkilöstö ja muut tartunnalle alttiiksi joutuvat ammattiryhmät. Noudattamalla annettuja rajoituksia me muut emme saata heitä turhaan vaaraan ja pidennä pandemian jatkumista.

“Kaveria ei jätetä”. Siinä eräs veteraaneja velvoittanut periaate, joka ei nuoremmiltakaan saisi koskaan unohtua. Se kaveruus sulki – ja sulkee – suojaansa koko Suomen, jonka puolesta oltiin valmiita jopa sotimaan. Siihen ei ajanut vain oikeus vaan myös velvollisuus.

Alikersantti Rokka opetti pelokkaampaa aseveljeään: “Sotimalla soat loppuu.” Se ei tarkoittanut sodan ihannoimista vaan sotaan joutumista. Historia osoittaa, että Suomen päätös oli oikea. Baltian maat valitsivat alistumisen tien vain joutuakseen petetyiksi.

Kuningas Salomo mietiskeli aikoinaan: “Jokaisella asialla on aikansa taivaan alla…aika on sodalla ja aika rauhalla” (Saarn.3:1-8). Jeesus puolestaan julisti rauhantekijät autuaiksi (Mt.5:9). Siinä on myös Jumalan lasten tuntomerkki. Rukoilla ja toimia rauhan eteen, ettei koskaan enää sotaa – mikäli meistä riippuu.

Tasan 34 vuotta sitten vietettiin lauantaita. Sää oli Helsingissä harmaa. Se ei häirinnyt mielenosoittajia, joiden kohteena oli suunniteltu uusi ydinvoimala. Vielä ei ollut tiedossa, että varhain samana aamuna oli Neuvostoliitossa sattunut Tsernobilin ydinonnettomuus. Kesti useita päiviä, ennen kuin kommunistit taipuivat myöntämään tapahtuneen. Pelko ja mielikuvitukselliset tarinat onnettomuuden vaikutuksista velloivat myös Suomessa.

Koronapandemian ilmavirroissa leijuu myös mitä hurjempia juttuja salaliitoista aina parantaviin poppakonsteihin. Suuren yleisön keskuudessa ne tekevät enemmän vahinkoa kuin itse virus. Kun vastustaja on näkymätön, vaatii perättömien uutisten alasampuminen paljon voimavaroja. Kielletyin ilmaisu tuntuu olevan “me emme vielä tiedä”, vaikka se samalla onkin kaikkein rehellisin vastaus polttaviin kysymyksiin.

Ydinsaastetta ja koronaviruksia vaarallisempi vihollinen on synti. Synti on paljon enemmän kuin sen karkeina näyttäytyvät muodot. Syntiä ja sen seurauksia vähätellään. Leikinpäiten jonkun asian sanotaan olevan “syntisen hyvää”. Ei ymmärretä, että maistui synti miten hyvältä tahansa, se on aina ehdottoman tappavaa. Synnillä ei ole lievempiä ja vakavampia ennusteita.

Ydinvoiman rauhanomainen käyttö on nykyisin hyvin turvallista. Oppirahat on maksettu. Jos meille vielä suodaan aikaa ratkaista ympäristö/ilmasto-ongelmiamme, niin ydinvoiman lisäkäyttö saattaa olla välttämätöntä.

Koko maailma odottaa kuumeisesti rokotteen valmistumista koronavirusta vastaan. Sitä ennen tulisi kaikkien kantaa vastuu siitä, että taudin etenemistä vastustavia rajoitustoimia noudatetaan. Jo muutama leväperäinen kantaja voi aiheuttaa arvaamatonta vahinkoa.

Vaikka synti on kaikista tunnetuista vaaratekijöistä tuhoisin, on sitä vastaan olemassa yksi ja ainoa, mutta täydellisesti parantava lääke. Raamattu sanoo:

“Hänestä (Jeesuksesta) kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo Häneen, saa synnit anteeksi Hänen nimensä kautta”(Apt.10:43).

Vaikka Pelastaja on luonnollisille silmille näkymätön, on Hänen parantavan vaikutuksensa tulokset nähtävissä miljoonien uskovien elämässä.

Raamatussa meille esitellään epäilijän arkkityyppi. Hän on tietysti Tuomas, Jeesuksen opetuslapsi. Eivätkä toisetkaan voineet röyhistellä hänen vierellään. Tämän huomioon ottaen ei voi olla toteamatta, ettei edes Jeesus kyennyt kitkemään ihmisestä epäuskoa juurineen – tämän omaa tahtoelämää rikkomatta.

Nyt elämme informaatiotulvan keskellä. Tietoa tunkee vastaamme joka tuutista. Kuukauden oleskelu facebookissa on kertonut paljon. Itselleni tärkein oppi on ollut se, että jätän painamatta tarjolla olevaa “jaa”-painiketta. Luonnollisesti se kertoo siitä, että minussa asuu runsaasti tuomasta. Ymmärrän toki foorumin luonteen. Sen tarkoitus on toimia julkaisualustana monipuoliselle mielipiteiden ilmaisulle. Mutta mielipide ei ole totuus.

Epäilyksen siemenet kylvetään varhaislapsuudessa. Omassa lapsuudessani sain ottaa vastaan luottamuksen kylvöä. Lapsena saatoin lähtökohtaisesti luottaa siihen, että kohtaamani aikuiset olivat turvallista seuraa. Espanjassa tämä lasten etuajo-oikeus toteutui vielä parikymmentä vuotta sitten. Nyt terotetaan ipanoille kaikkialla, että vieraiden ihmisten kanssa ei pidä seurustella. Lähtökohtana on epäilys, ja siitä ei ole kukonaskeltakaan pelkoon.

Median uutisointi on saanut ylleen epäilyksen varjon. Tahtomattamme on itse kullekin rakentunut mielikuva luotettavista ja toisaalta epäluotettavista lähteistä. Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt kysymys siitä, millainen on oma kykyni – ja tahtonikin – muodostaa oikea käsitys kohtaamastani uutisesta. Ennen kuin tämä puoli on selvitetty, on sangen uskaliasta “jakaa” juttuja eteenpäin. Sellaiselle toiminnalle on ikävänpuoleinen nimikin: juoruilu.

Korona hallitsee nyt uutisointia. Kuulemme hiuksia nostattavia juttuja. Desifiointiaineilla olisi paljon tarvetta muidenkin kuin Trumpin suuvetenä.
Rohkaisen jälleen kaikkia lukemaan Raamattua. Ajatelkaa, vuosituhansien ajan se on pystynyt karistamaan epäilysten taakat yltään. Kerran toisensa jälkeen. Näin, koska “Raamattu ei voi raueta tyhjiin” (Joh.10:35). Se on iankaikkisen Jumalan katoamatonta viisautta meidän parhaaksemme.

Koronaviruksessa on tosi kyseessä. Sen kanssa ei pidä leikitellä. Pitäisi aina muistaa, että minun käytökselläni on merkitystä – ties kuinka monelle muulle. Monia meistä on tartunta tai altistuminen liipannut läheltä. Se vetää vakavaksi.

Tahtoisinpa nähdä sen teräsmiehen tai -naisen, joka laskettelee laulellen läpi kaikkien rajoitusten kuin 50 -luvun tukkijätkä koskia. Ei niin, etteikö virikkeisiin tarttumalla voisi tehokkaasti vastustaa monia kielteisiä tunteita. Kuten ahdistusta, pelkoa, turhautumista, pitkästymistä, ärsyyntymistä, masennusta jne. Jatka sinä luetteloa, jos et löytänyt tuosta omia kiusanhenkiäsi. Joskus ne kuitenkin pääsevät hetkeksi niskan päälle.
Silloin ei ole itku kaukana. Sanovat viisaat, että ei niitä kyyneleitä loputtomiin kannata padotakaan. Luukkujen avaaminen helpottaa tulvavaaraa. Missään nimessä ei saa vähätellä toisen kyyneleitä. Jos sellaiseen tekee mieli, on parasta livahtaa kiireesti nurkan taakse puremaan hammasta. Mieluummin niin, että kieli on välissä.

Huumori on varmasti tarkoitettu tämänkaltaisiin tilanteisiin. Ei siis ottamaan koronaa kevyesti, vaan riistämällä siltä ilo omaan käyttöömme. Jopa keskitysleireillä parhaiten selviytyivät ne, jotka kammottavista olosuhteista pusersivat ilmoille hersyvät naurut. Tietysti rukoilemme, ettei nykyinen pandemia ajaisi ketään sellaisiin olosuhteisiin.

En tiedä, pidentääkö nauru todella ikää. Olen kuitenkin päättänyt tehdä voitavani testatakseni sitä. Aikaa kun nyt piisaa. Sen kyllä tietää, mitä tolkuton koronaa tuijottaminen saa aikaan. Veikko Lavi lauloi: “Ota löysin rantein, älä jännitä. Ota vastaan, mitä tarjoo elämä. Eihän maailmassa suremalla mitään saa, päivä päivältä vain lähestyypi maa”.

Erityisen tärkeää on, että lapset ja nuoret saavat lukea toivon olemuksestamme. Ehkä joudumme usein itkemään heidän rinnallaan, mutta hymyämme ja nauruamme emme saa heiltä koskaan pantata.

Hymyile! Jumala katselee sinua juuri nyt.