Tämä on kyllä tässä vaiheessa ennenaikainen kysymys. Vähän niin kuin lennolla Espanjaan kysyisi samaa samaa lentoemännältä jossakin Ranskan päällä. Mutta täytyy jälleen viitata viisaampiinsa. Talousihmiset ovat nimittäin vähitellen ryhtyneet hahmottelemaan tulevaisuutta koronaviruksen jälkeen. Suuressa maailmassa seuraukset ovat pyörryttäviä. Emme pääse täällä pohjanperilläkään irti niiden vaikutuksista. Mutta katsokaamme lyhyesti oman maamme tilannetta niiden ekonomistien silmälasien lävitse.

Niiden läpi näkee ensiksi sen, että nyt valtion velkamittari pyörii holtittomasti. Se tuntuu kuitenkin siinä mielessä hyvältä, että ihmishenkiä ei nyt mitata rahalla. Presidentti Niinistö sanoi jo kriisin alussa, että “talous on sittenkin vain taloutta, mutta tärkeintä ovat ihmiset ja elämä”. Kustannukset löytyvät kuitenkin edestä, tiedämme sen. Ja kekoa kasvattavat yritysten suorat ja välilliset ongelmat. Ne tarvitsevat omat “hengityskoneensa” selviytyäkseen konkurssiaalloilta. Puhumattakaan yksilöihmisistä, jotka sitten viime talouskriisin ovat velkaantuneet 50% enemmän. Ja mikä pahinta, yhä suurempi osa kohdistuu kulutusluottoihin – kaiken huippuna raskaskorkoiset pikavipit.

Meidän pitäisi kuluttaa – mutta ilman velkaa – pitääksemme yhteiskunnan rattaat pyörimässä. Samalla meidän pitäisi harrastaa säästeliästä ekonomiaa, sillä tilanne saattaa hyvinkin kallistua vielä ahtaammaksi. Kaiken kaikkiaan talouden järkevä suunnittelu on tärkeä osa ratkaisua pyrkiessämme purjehtimaan turvallisille vesille viruksen aiheuttamasta myrskystä.

Olet varmasti tykönäsi ihmetellyt sinäkin sitä, kuinka nano -kokoluokan virus on pystynyt suistamaan koko maailman tasapainosta. Vai onko sitä tasapainoa pitkään aikaan ollutkaan? Tilanne tuntuu edelleen niin uskomattomalta, että täytyy tämän tästä nipistää itseään: onko asiat todellakin tällä tolalla? Näkisimmekö kaikki ihmiset sittenkin vain painajaisunta?

Karujen näkymien keskellä kristityn rauha kuitenkin kestää. Hän tietää, että kaikkein raskaimmat velat on kuitenkin maksettu. Ristinpuulla kallisti Vapahtaja runnellun päänsä huokaisten: “Se on täytetty”. Sitten Hän antoi henkensä koko ihmiskunnan syntivelkojen sovitukseksi(1.Joh.2:2). Ja uskokoon maailman kaikki tuomaatkin, että Hänen aikaansaamansa ja syntejänsä katuvalle uskovalle antamansa rauha ei ole mielikuvituksen tai minkään hurskauden harjoituksen tuottamaa illuusiota. Se on Jeesuksen antama lahja, joka pitää elämässä ja kuolemassa.

“Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon ristiinnaulitun!”

Ei – en tiettävästi ole saanut tartuntaa. Ainakaan vielä. Yllätyksistä puhuttaessa kaikki odottavat nyt jotakin negatiivista. Tulet pettymään. Tästä ylläristä ei löydy mitä revitellä.

Kaiken rutiinin ja ajoittaisen voimattomuuden hetkinä on ensinnäkin lupa haaveilla. Kyllä totuus herättää aikanaan. Mutta tuhansien kanssa voi antaa mielikuvituksen lentää(ei kai juuri mikään muu enää lintujen lisäksi lennäkään) aikaan “sitten, jos, kun(tai pitäiskö sanoa tässä tapauksessa ´kun,jos´)”. Eli aikaa koronavirus rokotteen vankilassa. Mitä silloin haluttaisikaan tehdä? Jos Jumala sellaisen ajan suo, niin jonkin aikaa saattaa meno olla villiä kuin lehmillä kevätlaitumella. Silloin minä ainakin aion vetäytyä vapaaehtoiseen karanteeniin.

Eihän noissa valveunissa mitään yllättävää ollut. Eipä ei. Mutta siinä taitaa olla, että täällä erämailla oli monella tavalla kiireinen päivä. Tosi yllättävää, kun näissä olosuhteissa huomaa olevansa todellinen “multitaskaaja”. Kuvitelepa sinä, mitä kummaa se mahtaisi tarkoittaa.

Hyvää yötä!

Alkaa olla pari viikkoa mittarissa tätä karanteeniaikaa. Huushollin nurkat ovat jotenkin työntymässä päälle. Aviosiipan uurteetkin ovat nousseet näkösälle. Ilmapiirissä on sähköä kuin urheilukilpailuissa. Mitähän vielä on tulossa? Erikoisesti käy sääli lapsiperheitä. Kaikki oma ja lainattu kekseliäisyys on tarpeen, että kahlittu energia ei purkaudu tulivuoren lailla kotoväen silmille. Eikä muutenkaan yksinäisyyden painamalla vanhuksella ole hääppöinen osa.

Korona on tiedostamassa tämän turnausväsymyksemme. Se odottaa hetkeä, jolloin ryhtyisimme koettelemaan rajojamme. Kun nyt on mennyt näin hyvin, niin kaipa tässä voin piipahtaa hieman ostarissa. Ihan vähän vaan – ja kaiken lisäksi vielä hiljaiseen aikaan. Ja jumppakaveritkin kosiskelevat lenkille. Eihän siinä mitään, kun säilytämme turvaetäisyydet. Ja jos tenavillekin soisi yhden kaveri-illan. Saisi omat hermotkin levätä muutaman tunnin.

Siitä se alkaa niinkuin tupakkalakko päättyy. Samaan aikaan kun tiedot viruksesta täsmentyvät. On huomattu, että se kykeneekin melkoisiin loikkiin ihan hengitysilman saattelemana. Ja mitä nuoremmista on kysymys, sitä yleisempää on taudin kantaminen täysin oireettomana. Jonkun vanhemman kohtaloksi.

Muitakin sudenkuoppia ilmenee. Päättäjien toiminta herättää yhä useammin kritiikkiä. Uudenmaan rajoitustoimet ovat jakamassa kansaa meihin ja heihin. Syytöksiä alkaa lennellä tiheämmin.

Nyt kaikki joukolla jäätä särkemään! Ja palasia voisi sovitella kukin omaan hattuunsa. Sopivasti viljelty huumori auttaa. Meidänhän ei loppujen lopuksi tarvitse muuta kuin olla kotona. Ja tietysti taputtaa ainakin sydämissämme heille, jotka oman työpanoksensa kautta ja terveytensä uhalla pitävät yhteiskunnan välttämättömiä elintoimintoja vireillä. Ja valmistautuvat tarpeen tullen hoitamaan meitäkin.

Olen tehtaillut tätä korona -päiväkirjaa siis parisen viikkoa ja nyt haasteen edessä. Lukuisat henkilöt ovat kehottaneet minua siirtämään kirjoitukseni toiselle foorumille – tai jopa puhumaan ne. Jälkimmäiseen en aivan sovinnolla taivu. Mutta pitkän pyristelyn jälkeen olen avannut Facebook -tilin. Kerron sitten, jos muutos on tapahtumassa. Se on tässäkin asiassa rukouksen paikka.

Henkisyys on nyt muotia. Puhutaan henkisistä arvoista. Jokainen vähänkin sivistynyttä esittävä ihminen väittää omaavansa henkisiä arvoja. Mutta mitä sitten loppujen lopuksi ovat?

Henkisyyden rajapaalut ovat niin lavealla, että ne sulkevat piiriinsä melkein mitä vain. Ollakseen henkinen ihmisen ei tarvitse uskoa eikä liittyä mihinkään. Riittää, kun sanoo arvostavansa henkisiä asioita. “Vaikka länsimaat maallistuvat – tai ehkä juuri siksi -, ihmisillä on yhä suurempi tarve henkisyydelle. Koronatilanteen vuoksi henkisyydelle voi olla tarvetta enemmän kuin aikoihin.” Tämä ei ole Amigon lausunto. Havainnoitsija on emeritusprofessori Timo Airaksinen.

Lisäksi professori osoitti meille kadun ihmisille henkisyyden paikan. “Henkisyys on uskoa ihmiseen. Hengellisyys on uskoa Jumalaan.” Tämä on syytä meidän painaa mieleen. Kun vastassa oleva näkymätön vihollinen on lyömässä koko maailman polvilleen, niin mihin olisi syytä ankkuroida uskonsa?

Annetaan henkisyydelle taiteiden ja filosofian verran tilaa. Lienee yhteistä maata sekin, että yhteisen vihollisen edessä rakennamme luottamusta kaikkien ihmisten kesken. Sehän on mitä suuremmin myös hengellisyyden arvoja. Mutta usko ihmiseen ihmistä suurempien ongelmien ratkaisijana on oikotie pettymyksiin.

Raamattu kertoo meille(Apt.17), kuinka sen ajan Ateenassa oli jumalia joka lähtöön. Ihmiset luulivat olevansa hengellisiä etsien samalla vastauksia henkisyyden keinoin. Apostoli Paavali antoi tilanteesta diagnoosin: “Ei Hän(Jumala) ole ihmiskäsin palveltavissa, ikään kuin Hän tarvitsisi jotakin, Hän, joka itse antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun, Hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta ja asettanut kansat asumaan kaikkialla maan päällä. Hän on säätänyt ihmisille määräajat ja asumisen rajat, jotta HE ETSISIVÄT JUMALAA, JOS EHKÄ HAPUILEMALLA LÖYTÄISIVÄT HÄNET”(Apt.17:25-27).

Enemmän kuin henkisiä elämyksiä ihminen tarvitsee hengellisen elämän, jonka yksin Raamatun Jumala voi antaa. Ja – professorin laustta mukaellen -, “Koronaviruksen vuoksi hengellisyydelle on tarvetta enemmän kuin aikoihin”. Raamattu neuvoo ainoan oikean tien Jumalan yhteyteen. Kun ihminen vilpittömästi omana itsenään tulee Kristuksen luokse, vaihtuu hapuilu löytämisen iloon. Jeesus lupasi: “Jokainen, jonka Isä antaa minulle, tulee minun luokseni. Ja sitä, joka tulee minun luokseni, minä en ikinä heitä ulos”(Joh.6:37)

Maratoonin viimeinen kymppi. Tai taistelu vaikean sairauden kynsissä. Molemmissa houkutus luovuttaa kasvaa kasvamistaan. Mainosmiehillä(miksei naisillakin) ei edes taivas ole ilmaisuiden kattona. Raju kilpailu on siirtänyt lupausten antamisen kauas astraalimaailmaan. Luin äsken automainoksen, joka minusta ampui omaan jalkaansa väittäessään, että “luja tahdonvoima voi viedä sinut juuri niin pitkälle, kuin haluat mennä”. Siis kun auto pettää, sinä senkun jatkat mummolaan puhtaalla tahdonvoimalla. Tässä tapauksessa ainakin ilman fossiilisia päästöjä.

Tiedetään. Kyllä tahtoa tarvitaan joka päivä. Lujaakin tahtoa. Jos lakkaamme tahtomasta, typistyy elämän ympyrät ilman koronaakin. Vastapoolina ovat tahtojen taistelut. Liioin niistä ei jää jälkipolville hyödyllisiä rakennuspuita. Sirpaleita senkin edestä. Oman tahdon kanssa pärjäämistä kutsutaan elämänviisaudeksi. Puhukoon esimerkki epäilijälle. Kun kaksi huonoissa väleissä olevaa miestä kohtasivat polulla, tokaisi toinen: “Ja minähän en hulluja väistä”! Toinen astui syrjään ja vastasi: “Minä kyllä väistän”.

No – lopun kirjoitustani pyrin omistamaan tahdonvoiman parhaille puolille. Ainakin niin tahdon. Mutta ennen sitä huomautus. Rehellinen vilkaisu taustapeiliin kertoo, että jokaikinen meistä on joutunut tahdonvoimansa pettämäksi. Älä siis luota liikaa tahtosi voimaan. Pässillä on vahvemmat sarvet kuin sinulla.

Juuri nyt jokaisen tahto on kuitenkin tarpeen. Joudumme tekemään, jättämään tekemättä ja sietämään asioita joita – totta vieköön – emme tahdo. Mutta juuri nyt meidän vaikka tahdonvoimamme rippeillä suostumaan kaikkia sitoviin ohjeisiin ja rajoituksiin. Eräs koronapotilaita hoitanut lääkäri sanoi, että jokainen osastolla ollut on nähnyt, kuinka kurjasta taudista on kysymys. Kukaan ei sellaista tahtoisi saada itselleen tai kenellekään, josta vähänkin välittää. Olemme tässä pitkässä taistelussa vasta alkuvaiheessa. Siksi jokaisen on alistettava oma tahtonsa sen toteuttamiseen, ettei oman käyttäytymisensä kautta saata ketään toista tai itseänsä tartunnalle alttiiksi. Siksi ensimmäinen tahdottava asia on.

PYSY KOTONA AINA KUIN SE VAIN ON MAHDOLLISTA. Poikkeuksia et määrittele sinä enkä minä. Tämän ohjeen noudattaminen on TAHDON asia. Me pystymme siihen, jos…

Tahdomme ottaa vastaan Jumalan lahjoittama apu. Vaikka Jumala antoi tänäänkin auringon nousta kieltäjille siinä kuin uskovillekin, varsinainen suojeleva apupaketti annetaan sitä vilpittömästi tahtoville. Sen tärkein osa on avuntarpeen tunnustaminen. Jokainen ihminen tarvitsee pelastusta, vielä koronan jälkeenkin. Se vastaanotetaan tahdon ratkaisulla: “Kaikille, jotka ottivat Hänet(Jeesus) vastaan, Hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi. Kaikille, jotka uskovat Hänen nimeensä”(Joh.1:12). Kun me tunnustamme katuen syntisyytemme, Jumala TAHTOO antaa meille anteeksi. Hän TAHTOO pelastaa meidät paljon muustakin kuin koronasta. Ennen muuta synneistämme, mikä on koronaakin tappavampi virus.

Tällaisia hienoja lupauksia Jumala TAHTOO meille uskon kautta lahjoittaa – kuten tuon uskonkin. Ja yhdestä asiasta voimme olla sataprosenttisen varmoja: Jumalan TAHDONVOIMA pitää.

Si Dios quiere. God willing. Ins Allah. Jos Jumala suo.

Miltei kaikilla kansoilla ja monilla uskonnoilla löytyy perinteistään tämänkaltainen minirukous. Yhteistä on valitettavasti myös se, että sen viljeleminen arkikielessä on jätetty muslimeita lukuun ottamatta lähes tyystin historiaan.

Minulla nousee tässä yhteydessä mieleen Isän meidän -rukous, josta muutenkin on viime vuosina tullut minulle hyvin rakas. Olen pitänyt aiheen tiimoilta opetussarjoja jo lukuisissa seurakunnissa. Monille on tämä maailman paras rukous avannut ikkunan aivan uuteen maailmaan. Rakkaus rukoilemiseen yhdessä ja yksin innostaa ja seurakunnan merkitys on kirkastunut. Yhdessä toisten uskovien kanssa etsitään useammin Jumalan suunnitelmia. Passiivisesta odottamisesta halutaan siirtyä aktiiviseen osallistumiseen – jos Jumala suo.

Tässä yhteydessä tahdon kiinnittää huomiosi kohtaan “tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa”. On tunnustettava, että tämä ihmisen taholta lähtevä pyyntö on paljon helpommin sanottu kuin vilpittömästi toivottu. Mitä enemmän yksilöllisyys ja itsenäisyys valtaavat alaa, sitä enemmän ihmisen ryhtyvät toteuttamaan itseään. Siitä on tehty jopa tavoite ja työväline matkalla henkilökohtaiseen menestykseen.

Koronapandemian laajentuessa olemme joutuneet todistamaan päivittäin, kuinka suuria kansainvälisiä ja alueellisia tapahtumia on jouduttu peruuttamaan. Kun näitä tapahtumia aikoinaan suunniteltiin, niin harvemmassa kokouksessa on lisätty päätöksen perään: jos Jumala suo. En tahdo kritisoida määrätietoisuutta. Alati kasvava ihmiskunta tarvitsee yksituumaisuutta selviytyäkseen. Jo nykytilanne paljastaa armotta epäonnistumisemme oikeudenmukaisessa ruoantuotannossa ja esim. ilmastonsuojelussa. On pidetty suuria konferensseja juhlavine päätöslausuntoineen. Niiden jälkeen ovat alkaneet selitykset siitä, miksi juuri meidän tilanteemme vaatii poikkeuksia sovituista päätöksistä. Suomikin kerskuu maailman kunnianhimoisimmalla ympäristöohjelmalla. Sen toteuttaminen on kuitenkin juuttunut starttikuoppiin, vaikka lähtölaukaus on jo ajat sitten pamahtanut.

Karu totuuss on, että Jumala on syrjäytetty neuvotteluista. Kuitenkin Hän edelleen yksin “säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa”. Meidän ylpeydestämme on kasvanut maailman vaarallisin virus. Sen tieteellinen nimi on SYNTI, minkä mainitseminen on kuitenkin rinnastettavissa herjauksen vertaiseen rikokseen. Kuitenkin synti surmaa ja suistaa ihmisiä kadotukseen sadointuhansin joka ikinen päivä. Virallisesta kielenkäytöstä on sanattomalla sopimuksella riisuttu kaikki uskontoon viittaava terminologia. Sitä hienompaa oli kuunnella ja katsella Paraguayn presidentin puhetta kansalleen. Hän uskoi koko kansan Jumalan käsiin ja siteerasi Raamatun lupauksia, että Jumala kuulee heidän yhteisen rukouksensa ja auttaa tämän pandemian keskellä.

Luuleeko joku, että tämä maailman onnellisin kansa selviää yhtään vähemmällä? Olisiko korkein aika kaivaa menneiden polvien asenne esiin? Päättäjämme yrittävät aivan oikein valaa meihin uskoa tulevaisuuteen. He toistelevat päivittäin: “Kyllä me tästä selviämme”. Eikö olisi paikallaan jokaisen lisätä siihen nöyrin sydämin: “Jos Jumala suo”.

Oletko tänään muistanut neuvot turvaväleistä? Meillä se on sangen helppoa. Jos ei tuota kainaloista lasketa, niin lähin etäisyys on mutu-tuntumalla noin puoli kilometria. Hyvää aikaa siis valita Mutkankyläntiestä se rauhallisempi kaista. Hieno presidenttimme liitti tähän etäisyyden arviointiin toisenkin, hyvin tarpeellisen ulottuvuuden: “Otetaan nyt fyysistä etäisyyttä mutta samaan aikaan henkistä läheisyyttä”.

Näin sen pitäisi mennä kaikkien kohdalla aina hiekkalaatikkoiästä ylöspäin. Kenelläkään ei ole oikeutta pitää itseään poikkeustapauksena.

Suomalaisina emme ole niittäneet mainetta erikoisen sosiaalisena kansana. “Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” kaappaa mukaansa sitäkin helpommin. Henkinen turvavyöhykkeemme on paljon kädenmittaa pidempi. Lisäksi ensimmäisenä kontaktia yrittävä ottaa täällä tietoisen riskin, vaikka kysymyksessä olisi vain kellonajan tiedusteleminen. Julkisissa välineissä on vaiteliaisuus valttia, ja kadulla kulkevan on syytä vältellä katsekontaktia.

Kuitenkin kaipaamme läheisyyttä siinä kuin muutkin. Mutta kuka uskaltaa tehdä aloitteen? Meistä tulee äkkiä arkoja kuin ujosta pojasta tanssiin haun edessä.

Korona on tehnyt puolestamme sinunkaupat suomalaisten kesken – joidenkin kohdalla jopa laajemmin. Jää on murrettu ja vesi avointa purjehtia rakentamaan uusia yhteyksiä ja lämmittämään haalenneita. Nyt voi vain rohkaista itseään sanomalla, että “minä otan ensi askeleen, minä pokkaan”. En tietenkään lähtemällä kylille vaan tarttumalla puhelimeen tai paukuttamalla läppärin näppistä.

Itse olen siinä mielessä hieman erikoisessa asemassa, että minuun otetaan sangen paljon yhteyttä. Tuntuu hyvältä, kun toiset kyselevät myös vilpittömästi vointiani riskiryhmäläisenä. Mutta samalla heille tarjoutuu tilaisuus jakaa omia tuntojaan tämän yhteisen kriisimme keskellä. On voimaannuttavaa saada kokea, että ei ole unohdettu.

Toistemme muistamisessa on kyse eräänlaisesta viestikilpailusta. Olen saanut rohkaisua ja siksi minua kutsutaan kiirehtimään jakamaan sitä myös eteenpäin. Itse asiassa minulla ei ole oikeuttaa murjottaa ja sanoa, ettei kukaan ota yhteyttä. Voin aivan hyvin murtaa suomalaisuuden geeniperintöäni ja tarttua puhelimeen. Mieleeni nousee useita henkilöitä, joilla tiedän olevan suuria vaikeuksia – vielä näiden rajoituksien lisäksi. Mitäpä siis asiaa sen enempää arpomaan. Tuumasta toimeen ennenkuin pupu livahtaa pöksyihin!

Näissä olosuhteissa tällainen etäystävyys on kultaakin arvokkaampaa. Se luo henkistä läheisyyttä ja täyttää siten presidentinkin toiveen. Uskon ilon yltävän ihan taivaaseen asti. Tämä on nyt pääväylämme, jos haluamme rakastaa lähimmäistämme niinkuin itseämme.

Koronavirus kiristää otettaan. Maailmalta kantautuvat uutiset ennakoivat, että vitsaus on enemmistöllä vielä aluillaan. Näin myöskin meillä Suomessa. THL on synkistänyt ennusteitaan. Yhä useamman meistä arvellaan joutuvan tartunnan uhreiksi. Karanteenin takarajaa ei kukaan uskalla määritellä. Aikaa riittää katsella toisiamme kotipiireissä vähintäänkin omiksi tarpeiksi.

Olisi katalaa väittää, että ei syytä huoleen. Ilahduttavasti enemmistö onkin ottanut viranomaisten ohjeet vakavasti. Kysehän ei ole pelkästään omasta terveydestä. Omien mieltymysten ruokkima liikuskelu asettaa muiden turvallisuuden vaakalaudalle. Itse en ainakaan osaa olla närkästymättä eteläsuomalaisia, jotka “oma napa ensin” -mielellä ovat lähteneet tuhatmäärin mökki-Suomeen ja Lappiin. En ole näreissäni yksin, sillä noin puolet kansalaisista odottaa nuorelta hallitukseltamme lisärajoituksia liikkumiseen.

Hieman yllättävää on se, että myös hengellisissä piireissä on kiusausta venyttää selkeitä ohjeita. Ehkä ajatellaan, että nyt jos koskaan evankeliumia tarvitaan hätääntyneiden tueksi. Tarkoitus on hyvä mutta ei siltikään riitä pyhittämään keinoja. Parempaa esimerkkiä näytämme kristillisyydestä noudattamalla mahdollisimman hyvin viranomaisten jakamia ohjeita. Meillähän on Jeesuksen antama lupaus siitä, että hiuskarvakaan ei päästämme putoa Herran sallimatta(Lk.21:18,Matt.10:30).

Jumala on armossaan suonut meille hyvinvointivaltioiden asukeille hyvää enemmän kuin olemme osanneet käsitellä. Missä on kiitollisuus? Sen sijaan Raamattuun pitäytyvä kristillisyys on joutumassa ahtaalle. Tyytymätön nurina on edennyt kuin virus ainakin, ja oman edun tavoittelu on ajanut kansanryhmät nokikkain. En ole kuullut kenenkään sanovan, että “kiitos, tämä riittää, olen jo saanut kylliksi”. Kateuden ääni on voittamassa kilpalaulannan.

Entäs nyt? Mitenkä panemme suumme? Koronavirus ei väistä prinssejä eikä presidenttejä sen kummemmin kuin tavallista kadun ihmistä. Ilman valmistautumista olemme äkkiä istutetut samaan pelastusveneeseen, jonka kantokyvyn saamme kuulla kohta olevan äärirajoillaan. Mitä auttavat silloin osakesalkut. Työt katoavat alta muutaman päivän varoitusajalla, mutta asuntolainat ja kulutusluotot jatkavat raksuttamistaan. Jos korona väistäisikin, niin kauhulla odotetaan korkojen nousua.

Äkkiä ei “talvisodan henki” kuulosta enää puolihupaisalta sloganilta. Silloin elettiin yhteisen hädän vuosia, jollaisilta Jumala on säästänyt kansamme sen jälkeen aina tähän asti. Noina vuosina ventovieraat ihmiset saattoivat polvistua vierekkäin huutamaan avuksi taivaan Jumalaa. Rukousta ei halveksittu. Kansa yhdistyi ottamaan koettelemukset vastaan päättäväisesti mutta nöyrästi. Eikö nyt olisi sama henki tarpeen?

Prinssi Bernadotten kerrotaan olleen kristitty mies. Eräs häneen liittyvä tarina vie meidät rukouskokoukseen. Alustuksen jälkeen puhuja kehotti seurakuntaa polvistumaan rukoukseen. Prinssin vieressä istunut nuori nainen ei aikonut sitä tehdä. Bernadotte tiedusteli syytä. “Minä olen suuren tehtaan johtajan sihteeri. Ei se olisi minulle sopivaa”, vastasi nainen. Prinssi painui polvilleen ja sanoi: “Minä olen Ruotsin prinssi. Minulle on oikein sopivaa polvistua Kuningasten Kuninkaan eteen”.

Koska sinä olet viimeksi polvistunut rukoukseen? Onko se sinulle sopivaa? Usein kuulee sanottavan, että eihän sillä rukousasennolla ole väliä. No – jos näin on, niin miksi et sitten voisi polvistua? Aiheita kyllä löytyy.

Maailma on täynnä viettelyksiä. Ehkä on modernimpaa kutsua niitä mainoksiksi. Tai yksinkertaisesti informaatioksi. Digiaika tekee mahdolliseksi tavoittaa maailman ääret väärällä tiedolla, joka kuitenkin lähetetään harhauttavasti oikean tietolähteen nimissä. Uskontojen alue ei tee tästä poikkeusta. Päinvastoin. Raamattukin ilmoittaa, että suurta antikristusta odotellessa nousee areenalle monia pienempiä antikristuksia(1.Joh.2:18). He ovat siis väärennettyjä tai sijaiskristuksia, jotka yhdessä väärien profeettojen kanssa pyrkivät (ja valitettavasti pystyvät) eksyttämään jopa valitutkin(Matt.24:24). Varoituksensa perään Jeesus lisäsi: “Tämän minä olen teille ennalta ilmoittanut.

Jokainen meistä on teillä ja kaduilla kulkiessaan jos eksynyt. Vahingossa tai esim. lyhyemmän matkan toivossa on tullut valituksi oikoreitti. Harhailun jälkeen saattaa määränpää joskus löytyä. Voi käydä myös niin, että kiertotietä ei löydykään. Silloin ei auta muu, kuin palata omia jälkiään takaisin. Joskus pitkänkin matkan. Muisti on huono tiekartta.

Elämä on yhdensuuntainen matka. Tänään on löysättävä ote eilisestä. Huominen on edessä, vaikka siihen astuminen pelottaisi kuinka. Paikoilleen juuttuminen on lopulta näköharha. Lapsuudesta kerran ulos astuttuaan meistä on tullut oman onnemme seppiä. Kaikkein surkein on sellaisen osa, joka kieltäytyy valinnoista. Ajopuun osa on huonoin mahdollinen valinta.

Olen saanut näinä päivinä useita yhteydenottoja. Se kertoo siitä, että ympärillä kiristyvä koronarengas aiheuttaa meissä huolta ja ahdistusta. Aivan oikein meitä kehotetaan muistamaan toisiamme. Tuntojen jakaminen muiden kanssa helpottaa. Näin tietomme vitsauksen kokonaiskuvasta täydentyy. Oikea tieto ja jaettu myötätunto rauhoittavat.

Myös hengellinen etsintä on vilkastunut. Omat rutiinit ovat särkyneet rajoituksien rattaisiin. Pelkät aineelliset tukipuut tuntuvat äkkiä kovin haurailta. Niin kuin eilen totesimme, tässä hetkessä harhaopettajat ja hyväksikäyttäjät näkevät tilaisuutensa. Länsimaisen ihmisen tieto kristinuskon totuuksista paljastuu lähes olemattomaksi. Hädässä on kiusaus antautua toisten tiedon varaan.

Raamattu on ainoa luotettava elämän tiekartta. Tai meidän aikamme kuvakielellä navigaattori. Näistä suunnistusvälineistä on kuitenkin hyötyä vain silloin, kun ne ovat mukana ja käytössä. Hyllystä tuijottava Raamatun selkä voisi yhtä hyvin olla kuussa. Toivottavasti se nyt monen kehoituksen saattelemana on sinullakin käytössä.

Raamattu ei jätä epäselväksi sitä, että Jeesus Kristus on ainoa tie Jumalan taivaaseen(Joh.14:6, Apt.4:12). Nyt tämä ratkaiseva totuus haastetaan, kun kirkot ovat kiinni, ja netti pullistelee toinen toistaan vetoavampia malleja pahan olon voittamiseksi. Olemme ajautumassa sisälle yhä syvempään kriisiin, missä saavumme moniin tienhaaroihin. Olemme elämän suurimpien valintojen edessä samaan aikaan, kun vapauksiamme lähes päivä päivältä rajoitetaan. Tutki sinäkin nyt erikoisella ahkeruudella Raamattua. Rukoilevalle lukijalle se avaa neuvojaa, kuinka voi välttyä kohtalokkailta väärinvalinnoilta. Ja “kun vielä ehtii”, se opastaa meidät palaamaan harharetkiltä Jeesuksen luokse ja jatkamaan turvallista matkaa Hänen seurassaan.