Tapaan keittää aamuisin puuroa. Siihen minun gastronomiset kykyni sitten pysähtyvätkin. Mutta tänä aamuna kattila kasvoi ajatuksissani. Huomasin kaipaavani aamiaispöytään kaikki yhdeksää lastenlastani. Ikävöin heitä.

Kattila kuitenkin jatkoi kasvuaan. Ajatuksiin nousivat ne 70 000 lasta, joiden kotia hallitsee päihdeongelma. Ehkä sieltä olutpurkkien keskeltä löytyy pala kuivahtanutta leipää. Entä sitten ne tuhannet koululaiset, jotka kaihoten muistelevat kavereitaan, koulun turvallista ilmapiiriä ja ruokapöytää. Ihan sydäntä kouraisee heidän tilannetta ajatellessaan.

Sitten kattila paisui käsityskykyni ulkopuolelle. Silmiin nousivat uutiskuvat pakolaisleireiltä. Viluiset ja likaiset lapset kömpimässä resuisista teltoista kujien. Kylmästä ja nälästä väriseville lapsille se kuivahko leivänkannikka olisi todellinen aarre.

Huomasin poskeni kostuvan, mutta mitä – tai ketä – se hyödytti. Seuraan silmät tapilla koronaviruksen liikkeitä lähiympäristössä. Samaan aikaan maailmassa on miljoonia ja miljoonia lapsia, joiden elämässä yksi korona on kuin kärpänen ongelmien parvessa.

Olen moninkertainen riskiryhmäläinen. Silti tunnen kuuluvani nyt etuoikeutettujen joukkoon. Minua varjellakseen yhteiskunta on vienyt lapsilta koulun, harrasteet ja heille tuiki tärkeät kaverisuhteet. On käynyt juuri niin kuin lapsiasiavaltuutettu totesi: olemme sulkeneet lapset yhteiskunnan odotushuoneisiin. Paheksumme, jos heidän havaitaan karanneen tapaamaan kavereitaan. Kotonakaan ei ole kaikilla hyvin, kun vanhemmat tarvitsevat rauhaa etätöilleen. Sanalla sanoen: lapset kokevat olevansa aina väärässä paikassa.

Minun mielestäni pikkuväki ja aikuisuuteen valmistautuva nuoriso on urheasti kantanut osansa. Saisivatpa he yhtä paljon huomiota ja ymmärrystä kuin me ikäihmiset. Me saamme kyllä äänemme kuuluville ja osaamme – tottavie – pitää puoliamme.

“Rakas Taivaan Isä, auta meitä muistamaan, että lapset ovat Sinulle aivan erityisen arvokkaita. Muistuta meitä, että vanhempina, isovanhempina ja ylipäätänsä aikuisina olemme Sinulle vastuussa siitä, kuinka lapsia kohtelemme. Armahda meitä kaikkia.”

Viime vuosien aikana useampi kriisi maailmalla on paisunut huolestuttavasti. Ilmasto­-, ympäristö- ja pakolaisongelmien käsittely on lisäksi ajanut kansakunnat erilleen toisistaan. Yhteisesti perustettujen elinten päätöksiä ei noudateta. Globaalien ongelmien ratkaisemisessa asetaan omat edut ensi sijalle.

Sekavassa tilanteessa löytyi sentään yksimielisyyttä jostakin. Tunnustettiin, että tilanne ei ole enää kenenkään hallinnassa. On todettu myös, että maailmassa ei ole enää yhtään supervaltaa. Sen sijaan on syntynyt useita pienempiä valtakeskuksia, joiden kyky ratkaista keskenään yhteisiä asioita on osoittautunut huonoksi.

Tämän sekavuuden keskelle putosi korona -pommi. Se yllätti koko maailman, vaikka viranomaiset olivat jo pitkään varoittaneet sellaisen saapumisesta. Salailun, vehkeilyn ja syyttelyn jälkeen valtiot ovat eristäytyneet entisestään. Silti joka päivä toitotetaan, että pandemia on maailmanlaajuinen ja että se voidaan voittaa vain yhteistoimin.

Tänään aamutv:ssä Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola sanoi sen viimeksi ääneen: “Maailma kaipaa nyt johtajaa”. BINGO!

Nykyisistä johtajista siihen ei ole. Yhdysvaltain presidentti on särkenyt niin paljon porsliinia, että entisetkin liittolaiset hupenevat. Kiinan hymyllä päällystetyt uudet silkkitiehankkeet pelottavat syystäkin kansoja. Kaikesta pullistelusta huolimatta Venäjän vaikutusvalta on hiipumassa. EU on menettänyt uskottavuutensa. Keskinäiseen kinasteluun sortuneena se ei kykene ratkaisemaan edes omia sisäisiä kysymyksiään.

Suuren johtajan tarve on nostettu esille jo yli 30 vuotta sitten. Mistä hän nousee, ja koska? Paljon on aiheesta puheita pidetty ja ennustuksia julkaistu – ajankohtia myöten. Mutta kun maailman tilan kriisiytyy epätoivon partaalle, ilmestyy tämä “laittomuuden ihminen” kuin pelastavana enkelinä. Selkkauksien ja luonnonkriisien repimä ihmiskunta nostaa hänet johtajakseen, joka ottaa hoitaakseen myös Jumalan tehtävät. Syntyy yksi ja ainoa maailmanuskonto.

Olen useasti muistuttanut Raamatun lukemisen tärkeyttä. Nyt pyydän sinua lukemaan jälleen Toisen Tessalonikaiskirjeen luvun 2. Sovita sitten lukemasi siihen sekasortoiseen maailmankuvaan, minkä Jeesus esitteli evankeliumeissa (Matt.24, Mark.13, Luuk.21).

Ei houkuttelevia maisemia. Paitsi, että pian niiden jälkeen saapuu Herramme Jeesus Kristus. Hänessä on meidän toivomme. Häntä me odotamme, tuli tässä välissä sitten mitä tahansa.

Päivälleen 108 vuotta sitten vaipui loistelias valtamerilaiva Titanic Atlantin hyisiin vesiin mukanaan 1517 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Laiva oli aikansa insinööritaidon huippunäyte. Sen piti olla uppoamaton. Valmisteluvaiheessa uhottiin, että “itse Jumalakaan ei pystyisi upottamaan Titanicia”.

Jumalaa ei siihen tarvittu. Riitti ylpeä päällikkö ja päällystö, jotka vähät välittivät muiden alusten lähettämistä varoituksista koskien jäävuoria. Yön pimeinä tunteina jäi pinnalle häipymään orkesterin soittama virsi “Sua kohti, Herrani”. Vähitellen vaikenivat myös veden varaan jääneiden avunhuudot.

Historia tuntee paljon muitakin tilanteita, jolloin ihminen on noussut haastamaan Jumalan kaikkivaltiutta. Nyt kokemamme koronakriisin aikana ovat useat oppineet julistaneet ilonsa siitä, että taistelussa virusta vastaan ihmiset ovat vihdoinkin hylkäämässä kaiken huuhaan ja asettamassa turvansa tieteen saavutuksiin.

Kristittyinä meidän on syytä iloita tieteen edistysaskeleista. Ne eivät kuitenkaan himmennä rahtuakaan Jumalan kaikkivaltiudesta. Päinvastoin kiitämme Jumalaa tieteen monista saavutuksista. Rukoilemme, että Hän auttaisi tutkijoita nopeasti kehittämään toimivan rokotteen koronavirusta vastaan. Ja että se valmiiksi tultuaan olisi maailman köyhimpienkin ihmisten käytettävissä ihan siinä kuin varakkaidenkin.

Viimeisen parin kuukauden aikana miljoonat ihmiset ovat myöntäneet pienuutensa pandemian keskellä. Heille lienee helpointa polvistua Herran eteen apua pyytämään. Kriisi ei ole kohdellut kaikkia samanarvoisesti. Titanicin kolmannen luokan matkustajillakaan ei ollut pääsyä pelastusveneille. Vauraimmissa maissa me olemme lähinnä harmissamme liikkumiselle ja palveluiden saatavuudelle asetetuille rajoituksille. Mökeille ja huvimatkoille pitäisi päästä nopeasti. Emme aavista, mistä kaikesta joudumme vielä luopumaan.

Jumalalla on runsas keinovalikoima kukistamaan ylpeytemme. Onnellinen tulee olemaan se ihminen, joka nyt etsii Jeesusta omaksi Herrakseen. Löytäminen paljastaa, että Jumala on ylpeitä vastaan ja antaa nöyrille armon. Tulevina erittäin vaikeina aikoina nöyryys yhdistyy viisauteen. Tyhmyyden tavaramerkkinä loistaa ylpeys. Monissa palatseissa itketään vielä suuria haaksirikkoja samaan aikaan, kun hämäristä köyhien majoista nousee kiitos Jumalalle.

Tästä on tullut uusi sananparsi toivottaa “hyvää huomenta”. On ymmärrettävää, että yhteiskunnan johtohenkilöt pyrkivät toistuvasti rohkaisemaan kansalaisia. Pandemia on ajanut suuren osan maailman väestöstä eristyksiin. Siellä on liikaa aikaa ajatella ikäviä seurauksia. Siksi kannustavia sanoja tarvitaan yhä uudelleen.

Mutta rohkaisulla on oltava myös katetta. On aivan eri asia toivoa selviytymistä kuin liittää sen yhteyteen tietoa siitä, mitä se mahdollisesti tulee meiltä vaatimaan. Tässä tiedottamisen taso paljastuu. Jotkut pystyvät tekemään sen hyvin vakuuttavasti sekä sillä mitä he sanovat, että omalla olemuksellaan.

Kuningatar Elisabeth on ollut tässä yliveto. Hän tietää, mitä on kohdata myrskyjä . Koronaa hän tervehtii kuin Daavid Goljatia: “Me päihitämme sinut”! Ja taistelemista päihittäminen edellyttääkin. Se ei onnistu huokaillen ja nyrkkiä taskussa puristellen.

Taistelussa syntyy väistämättä tappioita. Epäilemättä Elisabeth iski monet kerrat käsipäivää toisen taisteluikonin, Winston Churchillin kanssa. Kun masentuneet britit kyyristelivät pommisuojissa natsien hyökkäyksen alla, Churchill valoi kansaan uskoa kansaan merkillisesti: “Minulla ei ole antaa teille muuta kuin verta, raatamista, hikeä ja kyyneleitä”. Se oli hänen tapansa sanoa, että “kyllä me selviämme tästä”. Ja he selvisivät, mutta uhreja tuli paljon.

Voittamisen henkeä näkyy ilahduttavasti Suomenkin taistelussa koronaa vastaan. Sankareita ovat lääkärit, hoitajat, pelastushenkilöstö, asiakaspalvelussa työskentelevät. Samoin ne, jotka pysyvät mahdollisuuksien mukaan kotona ja noudattavat muutenkin viranomaisten asettamia ohjeita. Luuserit puolestaan rikkovat suojautumisohjeita ja käyttäytyvät päivä päivältä vallattomammin kaupoissa aiheuttaen käytöksellään turhia tappioita .

Me selviämme kyllä. Suomi -niminen kansa kyllä tulee jonkinnäköisenä ulos tästä taistelusta. Ehkä pitkään ontuen ja uhreja antaneena. Sanomme “me”, vaikka tiedämme hyvin, että kaikki meistä eivät selviä maksamaan edessä odottavia sotakorvauksia.

Mutta sota ei ole vielä lähelläkään loppua. Eniten me tarvitsemme Jumalan armoa ja seuraavaksi toinen toisiamme.

– Nopeammin, nopeammin! Nainen huokailee itselleen. Hän on hengästynyt. Sandaalit eivät saa otetta aamukasteisesta polusta. Nainen kompastuu, mutta tuskin vilkaisee naarmuuntunutta polvea. Ei haittaa! Nyt on kiire!

Lopultakin perillä. Hengästyneenä nainen takoo ovea. Samalla hänen selkänsä taakse ilmestyy muita, vanhempia naisia.

Ovi raottuu. Partaiset kasvot tarkastelevat tulijoita. Nainen työntää väkisin oven auki ja suorastaan syöksähtää sisälle. Henkeä haukkoen hän suorastaan huutaa:

– Herra—Hän ei ole enää haudassa!—Meille sanottiin siellä, että Hän on— ylösnoussut—että Hän— elää—! Nainen purskahtaa itkuun liikutuksesta ja silkasta ilosta. Toisetkin naiset vakuuttavat samaa. He ovat silmin nähden järkyttyneitä eivätkä pysty käsittämään kokemaansa.

Muuta ei tarvittu. Eräs miehistä ponnahtaa riuskasti jaloilleen. Hän syöksyy ovesta ulos ja lähtee juosten suuntaan, mistä naiset olivat juuri tulleet. Hän ei usko naisia eikä korviaan. On nähtävä omin silmin. Toinen, nuorempi mies säntää hänen peräänsä ja saavuttaa pian edelläjuoksijan.
——————————————————————————————————-
En voi olla syttymättä Jeesuksen ylösnousemuksesta uudelleen ja uudelleen. Saan tyhjän haudan ihmeestä voimaa, joka saa kaikki pelkoni ja huoleni kutistumaan. Otan naisten ja myöhempien uskovien jättämän viestikapulan vastaan ja huudan niin myötä- kuin vastatuuleen: – Hei, kuulkaa kaikki! Jeesus on noussut kuolleista! Uskokaa, uskokaa hyvät ihmiset, että Hän elää! Hän elää tänään auttaakseen meitä kaikkia.

Tietyllä tavalla ymmärrän ihmisiä, jotka tungeksivat poismenneiden merkkihenkilöiden haudoilla. Meille ihmisille nyt vain on ominaista etsiä tukea hapuileville ajatuksillemme. Erityisesti tämä on tyypillistä uskontojen ja poliittisten aatesuuntien kohdalla.

Lähetyspioneeri Stanley Jones käynnisti aikanaan Intiassa ns. pyöreän pöydän keskustelut. Osallistujat koostuivat maailman valtauskontojen edustajista. Muslimien, hindujen ja buddhalaisten uskontojen perustajat ovat kuolleet. Heidän haudoistaan on muodostunut pyhiinvaelluskohteita. – Vain teillä ei ole hautaa, heidän kerrotaan todenneen kristityille.

Hepä sen sanoivat! Juuri siinä on elävän kristinuskon kirkas valo. On yhdentekevää, oliko Jeesus kiven takana Puutarhahaudassa tai Pyhän Kirkon luolassa – tai missä tahansa muualla. Missään ei ole kuitenkaan Jeesuksesta merkkiä vaivaisenluun vertaa. Kuten enkelit ilmoittivat naisille: – Ei Hän ole täällä. On turha etsiä elävää kuolleitten joukosta. Muistakaa, mitä Jeesus itse kertoi teille (Luuk.24:1-12).

Ymmärrän siis senkin, että ihmiset haluavat omin aistein kokea tyhjän haudan ihmeen. Totuus on kuitenkin se, että tyhjä haudan riemu (Pääsiäinen) avautuu ihmiselle vain Jeesuksen verihaavojen (Pitkäperjantai) kautta. Jos emme suostu katuen itkemään omia syntejämme Jeesuksen kärsimysten edessä, on vierailu tyhjällä haudalla silkkaa uskonnollista turistimatkailua.

Itseni lisäksi lukemattomat muut kristityt ovat saaneet kokea Pietarin tavoin, että juuri ollessamme heikoimmillamme on Jumalan taivaista lähtenyt ylösnousemuksen voima nostamaan meidät jaloillemme. Niin voi tänäänkin käydä jokaiselle, joka ylösnousseen Jeesuksen nimeä avukseen huutaa.

Korona ei ole tämän Pääsiäisen ykkösuutinen, vaan:

– Kristus on ylösnoussut!

Moskovassa, Punaisen Torin reunalla sijaitsee kuuluisa Leninin mausoleumi. Sen uumenissa, valaistuna ja lasisen kuvun alla lepää itse päähenkilön palsamoitu ruumis.

Eilen – kuten joka maanantai ja perjantai lähes sadan vuoden ajan – kupu poistettiin. 12 erikoisasiantuntijaa huolsivat ruumista mm. pyyhkimällä sen kasvot vahalla. Kerran puolessatoista vuodessa Lenin riisutaan ja tutkitaan tarkemmin. Kolmen vuoden välein hän saa uuden puvun. FSO, eli Venäjän federaation suojelupalvelu, tekee parhaansa saadakseen vallankumousjohtajan näyttämään mahdollisimman elävältä.

Parituhatta vuotta sitten teloitettiin Jerusalemissa “kansanvillitsijä” Jeesus Nasaretilainen. Hänet naulittiin ristille yhdessä kahden pahantekijän kanssa. Juutalaisten kansanjohtajat ja ylipapit olivat tyytyväisiä päästessään lopulta hänestä eroon. Kun Jeesus oli eläessään väittänyt nousevansa kuolleista, halusivat hallitusmiehet varmistaa, että kuoltuaan tämä myös varmasti pysyisi haudassa. Valtava kivi haudan suulla oli tukeva este. Lisäksi tunnontuskissaan ollut prokuraattori Pontius Pilatus antoi auliisti roomalaisen sotilaspartion varmistamaan hautarauhan säilymisen.

Verrattuna FSO:n virkailijoihin Jeesuksen haudan vartijat kohtasivat kuitenkin aivan toisenlaisia ongelmia. Jos Jumala suo, palaamme tuon haudan ääreen huomenissa…

Riisuttuna, ruoskittuna
ivattuna, pilkattuna,
hyljättynä, syrjittynä
ristillänsä riippui
Pelastuksen Mies
Tuskin kukaan saattoi edes aavistaa
kuinka suurta taakkaa kantoi harteillaan
Yksin kaiken maksoi
vielä nostaa jaksoi
katseen taivaaseen ja lausui:
“Täytetty se on”

Vaieten Hän seisoi ja syytöksiä kuuli
kun kuolemaansa silloin vaati joka huuli
Kaikki Häntä ilkkui, nyökyttivät päätä
Yksin kaiken kantoi, henkensä Hän antoi
Siellä oltiin silloin sinä ja minä
ja koko ihmiskunta:
“Tulkoon Hänen verensä meidät päälle
ja meidän lastemme päälle”
Tuskin kaikki saattaa nytkään aavistaa:
taakkaamme Hän silloin kantoi harteillaan
Yksin kaiken maksoi
vielä nostaa jaksoi
katseen taivaaseen ja lausui:
“Täytetty se on”

Sitten Hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi ja antoi heille sanoen: “Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän edestänne. Tehkää tämä minun muistokseni.”
Aterian jälkeen Hän samalla tavalla otti maljan ja sanoi: “Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän edestänne.” (Luuk.22:19,20)

Vietämme kaikkialla maailmassa kristittyjen suurta juhlaa ainutlaatuisissa olosuhteissa. Niin meillä – kuin miljoonissa kodeissa muuallakin – tuo näkyvä “me” muodostuu tällä kertaa kahdesta henkilöstä. Niin ikään miljoonissa kodeissa nämä olosuhteet toistavat itseään viikosta viikkoon, vuodesta toiseen. Siellä ollaan karanteenissa uskon tähden. Oikeutetusti he rukoilevat samalla, että heillekin avautuisi joskus mahdollisuus kokea ehtoollisen ihmeellinen ja yhdistävä voima toisten uskovien kanssa.

Vaimoni kanssa nautimme improvisoiden Herramme kuoleman muistoaterian. Meillä on Jumalan armosta vielä vapaus tehdä niin. Erityisesti tahdomme samalla muistaa niitä sisariamme ja veljiämme, joita nyt vainotaan koronaakin raskaammin kriisein. Puristamme ajatuksissamme heidät sydäntämme vasten ja sanomme: “Kristuksen ruumis ja veri meidän edestämme annettuna.”

Hetkinen! Eihän se noin päin mene. Koronahan se on joka nyt varjostaa Pääsiäistä.
Tsot-tsot. Tuollainen näköala avautuu vain sellaiselle, joka ei ole koskaan päässyt – tai uskaltautunut – Pääsiäiseen sisälle. Se on jäänyt monelta piiloon, vaikka kuuleman mukaan elämme kristillisessä maassa.

Tehdäänpä vähän tilaa. Raivataan syrjään virvut ja varvut, noidat luutineen, munat ja tiput, puput, kukot ja kokot. Kaikilla näillä otuksilla ja tavoilla Pääsiäisen yhteydessä kun on oma pakanallinen historiansa.

Mutta, hyvänen aika! Jos kaikki tällaiset tunnusmerkit riisutaan pääsiäiseltä, niin mitä sitten jää jäljelle?

Mitäkö? Pääsiäinen tietenkin! Aito Pääsiäinen oikein isolla kirjaimella kirjoitettuna. Mitkään eläimiin, esineisiin ja perinteisiin liittyvät traditiot eivät pysty viemään ihmistä sisälle Pääsiäisen ytimeen. Mutta vielä vähemmän joku korona pystyy estämään ketään pääsemästä sinne. Ei, vaikka kirkkojen ovet ovat säpissä ja kulkueet stopissa. Sinunkin Raamattusi avaa oven tapahtumiin, joita ilman olisit peruuttamattomasti hukassa.

Hengellisen elämän syttymisen ja säilymisen kannalta pääsiäisviikko on vuoden tärkein juhla. Se huipentuu ylösnousemuksen valtavaan aamuun. Kuoleman voittamisen luulisi ilahduttavan kaikkia. Mutta todellinen Pääsiäinen on kokonaisuus. Kaikki tai ei mitään.
Siksi jokaisen Jumalan taivaaseen haluavan on suostuttava pysähtymään Jeesuksen ristin ääreen. Golgatan piinaaviin tunnelmiin. Katselemaan Vapahtajan kärsimyksiä ja kuolemaa. Ei vain historiallisena tosiasiana, vaan katselijan omien ja henkilökohtaisten syntien runtelemana. Se ei ole kaunis näky, mutta jokaisen ihmisen elämään Jeesuksen ristinkuolemalla on niin valtava merkitys, että sen varjoon jää kaikki muu.

Ylösnousemuksen kirkas aamu vahvistaa sen. Kuolema on kukistettu. Voitto on saatu! Kiitos Jeesuksen!

Kiitos, että kerran kotiin saan mä tulla
On silloin kaikki myrskyt tauonneet
Huomaan, täysin valkoinen on puku mulla
Ei tahraa pienintäkään missään näy!
Sinne päästä tahdon siksi nostan katseen taivaaseen
ja sydämeni yhtyy kiitokseen
Kiitos, että kerran kotiin saan mä tulla
On silloin kaikki myrskyt tauonneet

Kiitos, että kerran kotiin saan mä tulla
en kaipaa tänne sieltä milloinkaan
Tiedän, taivaan laitumella Paimen mulla
ja seurassaan saan olla ainiaan
Siellä luona elonvirran kanssa toisten pyhien
saan viettää iäisyyden, tiedän sen
Kiitos, että kerran kotiin saan mä tulla
On silloin kaikki myrskyt tauonneet

Kiitos, että pian jo kotiin saamme tulla
voi taakse jättää pettymysten maan
Tiedän, Jeesus, että rakkaus on Sulla
kun puolestamme kävit kuolemaan
Ristin naulat kestit, pilkkahuudot, viinin katkeran
ja meille annat kodin taivahan
Kiitos, että kerran kotiin saame tulla
On silloin kaikki myrskyt tauonneet
***************************************************************

Tämä oli eräs ensimmäisistä (ja suosituimmista) lauluistani. Kirjoitin sen vuonna 1976. Se oli sitä ihmeellistä ensi rakkauden aikaa, olinhan tullut edellisenä kesänä uskoon.

Intoa ja voimia oli siihen aikaan vaikka muille jakaa. Mutta mielenkiintoista, että kuitenkin nuoren miehen ajatukset lensivät usein taivaaseen. Siihen aikaan puhuttiin paljon Jeesuksen paluusta maan päälle noutamaan uskovaisiaan. Rikkaasta uskonelämästä huolimatta tunsin vahvaa vetoa taivaaseen.

Nyt tuo hetki on ajan merkeistä päätellen lähellä. Siitä on myös puhuttava.
Oletko sinä halukas ja valmis kohtaamaan Hänet?