Taivuta, taivuta.., taivuta vieläkin!

Ja siellä se oli. Juuri, kun niskat olivat sanomaisillaan, ettei milliäkään enää. Aivan kuin itseensä taivaankanteen sukeltaen piirtyi sineä vasten Burj Khalifan huippu. 828 metriä merenpinnasta. Sillä tasolla me seisoimme, ja siltä tasolta ponnistaa maailman korkein ihmisen tekemä rakennelma Dubaissa.

Katsoin vieressäni kenottavaa Hannelea. Korpikylän tytön tyyneydellä hän tokaisi: – Baabelin torni.

Siihen ei minulla ollut mitään lisättävää. Meitä molempia huimasi. Aika outo juttu sinänsä. Olimmehan tornin juurella, emme sen 450 metrin korkeudella sijaitsevalla näköalatasanteella. Sinne huimauksesta nauttimaan kiidätti huippunopeat hissit halukkaita noin minuutissa ja 60 euron korvausta vastaan.

Kun kipeät niskat käänsi alaviistoon, katse kohtasi valtaisan tekojärven. Sen uumeniin oli rakennettu – tietysti maailman suurin -suihkulähdejärjestelmä. Mykistyneinä katselimme, kuinka se tietokoneohjauksessa esitti valtavan spektaakelin. Tarkalleen musiikin tahdissa tanssivat massiiviset vesisuihkut kymmenien projektoreiden ja yli 6000 valon koristelemina. Tanssivat suihkut kohosivat aina 150 metrin korkeuteen.

Sitten käännyimme kannoillamme ja marssimme sisään takanamme olevaan rakennuskompleksiin. Dubai Mall sai  Vantaan Jumbon ja Tuurin Kyläkaupan näyttämään lähinnä nakkikioskeilta. Liikkeitä ja mitä erilaisempia ravintoloita löytyy saman katon alta 1200. Omat tekopolveni turvoksiin kävelleenä rohkenen arvella, että sinnikkäinkin shoppailija saa siellä tyydytyksen. Ainakin yhden päivän tarpeilleen.

Niin, arvasit oikein: se on tietysti maailman suurin ostoskeskus.

En kuitenkaan venytä tätä blogiani näillä mittatiedoilla enempää. Asiasta kiinnostunut löytää runsaasti lisävalaisua vaikkapa Wikipedian palstoilta. Sen sijaan pohdiskelen muutaman rivin verran sitä, mistä kokemani huimaus johtui.

Ihmisen suuruudenhulluus on huimaavaa. Näyttää siltä, että olemme aivan kuin astuneet hissiin, joka on jumittunut kulkemaan hallitsemattomasti ylöspäin. Kohti korkeampaa, suurempaa, voimakkaampaa, massiivisempaa, mahtavampaa kokemusta. Mikään ei tunnu tyydyttävän ihmiskunnan kasvamisen nälkää. Kaikki tunnetut superlatiivit ovat jo käytössä – ja osin käytössä vanhentuneet. Nuorisoslangi on tullut avuksi kaivamalla käyttöön yleispäteviä mittareita. Joku on “tosi mahtavaa”, “sika-hienoa”, “sairaan upeaa”. Mielestäni tuo viimeinen ilmaisu välittää aikamme trendit parhaiten.

Silti kysymyksessä ei ole modernin kilpailuyhteiskunnan kehittämä ilmiö. Jo alkuvaiheistaan syntiinlangennutta ihmiskuntaa on leimannut vahva kilpailuvietti. Tahtomme olla toisiimme nähden parempia, voimakkaampia, kauniimpia, rikkaampia jne. ovat kuin leimoja sisällämme asuvasta ylpeydestä ja itsekkyydestä.

Jumala ilmaisi oman käsityksensä ihmisen suuruuden tavoittelusta pystyttämällä ensimmäisen Baabelin tornin rakentajille kielimuurin . Yhteinen avaruuden valloitus päättyi sillä erää siihen. (1.Moos.11.)

Onnellisen elämän salaisuus on siinä, että ihminen tyytyy olemaan kokoisensa. Se ei estä häntä kehittämästä lahjojaan ja ymmärrystä. Ongelma syntyy silloin, kun ihminen kuvittelee selviytyvänsä ilman Jumalaa. Oma koko on arvioitu väärin. Elämän koulu ei ole saanut vielä opetettua todellisia mittasuhteita.

Oma koko riittää vasta silloin, kun saa olla suuren Jumalan sylissä. Sinne pääsemiseen ei ihmiseltä vaadita minkäänlaisia ponnisteluita. Ei edes suurta uskoa – kuten jotkut luulevat. Sillä valitettavaa on, että myös kristillisyyden piirissä on suuruudentauti päässyt tekemään tuhojaan. Mutta ei niitäkään torneja kannata pysähtyä ihailemaan.

On vain yksi ja ainoa suuri. Hän on meidän Herramme Jeesus Kristus. Hän on niin suuri, että Hänellä on varaa kulkea aivan maan tasolla. Jokaisen kokoonsa tyytyvän kanssa. Hänen kutsunsa on voimassa.

Ettei meidän niskamme aivan kipeytyisi. Ja ettei meitä huimaisi.

Kaikki nauroivat vedet silmissä. Nuori naislääkäri risti varmuuden vuoksi jalkansa, ettei mitään lisävahinkoa pääsisi tapahtumaan.

Tilanne oli sikäli ristiriitainen, että hän oli juuri kertonut epäilevänsä vahvasti minun sairastavan jänisruttoa. Eikä se ole ollenkaan niin hupaisa juttu kuin miltä se kuulostaa. Kun yli kuusikymppinen ukko on jokusen päivän lähes 40 -asteen kuumeessa, siinä alkaa kummasti jänistää.

– Mistä sinä, virkamies ja saarnamies, sen olet saalistanut?

Ja silloin minä muistin oitis.

Että Milla ( Hannelen tytär ) oli antanut minulle joululahjaksi Arto Paasilinnan kirjan “Jäniksen vuosi”. Sen kannessa komeilevaa ristiturpaa olin lähennellyt, kun Hannelen kanssa ääneen lukien olimme seuranneet toimittaja Vatasen ja hänen jäniksensä intiimiä vaellusta halki suomenniemen.

Siitähän ne bakteerit keuhkoihini – ja vielä runsaat nauruvedet sairaalan väen silmiin.

Mutta, kuten huomaatte, viime aikojen kokemuksemme ovat olleet yllättäviä ja traagisiakin. Mikä onkaan saanut meidät ajattelemaan, että elämä ei olisi sellaista? Kuinka usein olemme sortuneet valittelemaan elämän harmautta tai tasapaksuisuutta?

Sitten äkkiä – ja itseltämme lupaa kysymättä – meidät tempaistaan seisovan veden suvannosta sellaiseen koskenlaskuun, ettei hermot kyydissä kestä. Ja silloin huudamme hädissämme ja näemme entisen harmauden kaivattuna keitaana. Sellaisia me olemme. Aina tulossa jostakin ja pyrkimässä johonkin, mutta emme sitten millään nykyhetkeen asettuen.

Kun nyt pistelen lähiviikot poskeeni tuimia rohtoja, yritän samalla opetella olemaan kiitollisempi. Edes vähän.

No – mistä sitten?

Elämästä! Elämästä tietenkin.

Muuten, onkohan se ihmisen ura läheskään niin merkittävä kuin juhlapäivinä ja hautajaispuheissa kehuskellaan? Minusta se on ruvennut näyttämään enemmän ja enemmän pupujussimaiselta touhulta. Koko ihmiskunta poukkoilee sinne ja tänne toistensa ruokaa tallaten, ja sitten hädän koittaessa kaikki työntävät päänsä pensaaseen.

Kyllä Jumalalla on valtavat määrät kärsivällisyyttä. Eikä sitä kukaan muu venytä niin paljon kuin omasta mielestään viisas ihminen.

Oikeitten jänisten kanssa ei niinkään ongelmia.

Huomasin, että istuskelin myös viime jouluiltana vinttikamarissani ja kirjoittelin blogia. Pakkanen paukkui nurkissa, ja nietokset tapailivat alakerran ikkunalautoja. Kirjoituksesta ei ollut työlästä jäljittää kirjoittajan alakuloa. Häpeä tai ei, joulu nykymuodossaan on ahdistanut minua pitkään. Erityisesti perheen särkymisen jälkeen.

Nytkin lunta on maassa, mutta se ei yllä valaisemaan omaa ja läheisteni mieltä. Meille paljon tärkeämpi Lumi on poissa. Pienen päivänsäteen poistuminen on saanut aikaan sysimustan kaamoksen.

Lumi oli nuoremman poikani Laurin tytär. Kuukausi sitten vietettiin hänen ensimmäistä synttäriään. Tämän joulukuun ensimmäisenä päivänä Lumi ei enää herännyt tähän maailmaan. Toissapäivänä puimme Hannelen kanssa hänen nukkemaisen olemuksensa valkoisen prinsessan pukuun. Liikutus oli sanoinkuvaamaton. Lauri kokosi itsensä ja katsoi vielä kerran tytärtään. Minna -äidille se oli liian raastava kokemus.

“Ei Lumi ole tuossa”, sanoi Lauri. “Hän on paremmassa paikassa.”

Siinä totuus, joka teki saattomatkasta vähemmän lohduttoman. Paremmassa paikassa. Se paikka herätti uuden kaipauksen. Siellä odottaa valkoinen prinsessa, jonka askeleet jäivät mustan maan pinnalla niin harvoiksi ja horjuviksi. Raamattu sanoo siitä paremmasta paikasta, että siellä ei ole mitään murhetta. Ei surussa itkettyjä öitä. Ei öitä ollenkaan.

Tänään on Laurin syntymäpäivä. Yleensä sanavalmis saarnamies ei tiennyt, miten tällä kertaa omaa joululastaan tervehtisi. Muistuipa kuitenkin mieleen se joulu Espanjassa 26. vuoden takaa, jolloin Lauri syntyi kahden viikon etuajassa ja ilmestymisellään pisti uusiksi isänsä joulusaarnan. Sairaalan väellä oli laskuoppi hallussa: joulu-poika-isä pastori. Selvä tapaus. Nimivaihtoehtoja on tasan yksi. Nimeksi on pantava Jésus. Se on yleinen Espanjassa.

Yritin selittää heille, että Suomessa se ei ole oikeastaan mahdollista. Olemme varanneet sen copyrightin yksin Jumalalle, joka rakkaudestaan meitä kohtaan syntyi seimen hämärään. Hänelle piti annettaman nimeksi Jeshua, meidän kielessämme Jeesus(so. Jumala pelastaa).

Hoitajat olivat taipumattomia. “Selitä mitä selität, meille hän on Jésus.”

Kerroin Laurille, että olin onnellinen saadessani olla hänen isänsä. Olen onnellinen, että olen saanut sylissäni Jeesuksen nimessä siunata hänen nyt 6-vuotiasta Rasmus -poikaansa ja viime tammikuussa Lumi Sofiaa. Kaikkien kyyneleiden jälkeen olen entistä kiitollisempi jokaisesta päivästä, jonka saan rakkaitteni kanssa jakaa. Jokaisella hetkellä on arvonsa, jota emme riittävästi osaa arvostaa. Kunnes joku poissa, ja katseen ja kosketuksen kohdalla on enää musta maa.

Mutta. Jospa sittenkin sulkisin sydämeeni joulusta sen olennaisimman. Se on samaan aikaan sekä pieni, että valtava. Saan kantaa sydämessäni joulun ja ristin Herraa halki pimeän maan. Jakaa Hänestä hohtavaa valoa ja lämpöä. Musta joutuu väistymään. Jopa itse kuolema.

Niin, Herra. Sinun päätökselläsi Lumi jätti mustan maan. Mutta hän jätti myös polun, jota pappakin tahtoo entistä enemmän kulkea.

Kirjoittamiseni aikana on joku käsi kuorinut taivaalta pilvet.Taidanpa tästä lähteä ulos katselemaan jouluyötä. Se ei ole musta, vaikka lamppuja ei näy mailla halmeilla. Katselen jouluyötä sydämellä.

Kysymyksen voisi oikopäätä luokitella mielettömäksi, ellei se olisi lähtenyt Kristuksen suusta (Joh.5:6). Eikö terveydellä ole niin suuri prioriteetti ihmiselle, että hän on valmis tekemään tai maksamaan mitä tahansa saadakseen olla terve?

Olin juuri vierailemassa seurakunnassa, missä runsas vuosi sitten pidin viimeisen saarnani ennen kuukausien sairauslomaa. Muistelimme yhdessä tuota tuskaista viikonloppua. Iloitsimme ja kiitimme suureen ääneen Jeesusta, joka oli antanut minun sittemmin kokea ihmeellisen tervehtymisen. Armossaan Hän teki minut terveeksi. Hän ei edes kysynyt, tahdoinko sitä. Hän tiesi sen.

Äkkiä ajateltuna luulisi jokaisen tahtovan elää terveenä . Mutta kohta pulpahtaa pinnalle liuta esimerkkejä siitä, kuinka monilla tavoilla ihminen voi pelata venäläistä rulettia terveytensä kustannuksella. Eikä tämä havainto koske vain joitakin toisia. Pitelen revolveria omassa kädessäni.

Yleensä havahdumme uhkapelistämme vasta sitten, kun vahinko on jo tapahtunut. En tarkoita nyt vain sairauksia, vaikka niitäkin voimme kyllä tehokalastaa elämäämme tuhoisilla tottumuksilla. Elämä on vaarallista. Aina ei edes varovaisuus ja terveelliset elämäntavat riitä tekemään meitä immuuneiksi onnettomuuksille ja vakaville sairauksille.

Nykyisin tolkuton kiire ja jatkuva kilpailu omasta elintilasta vievät jalat alta vielä parhaassa työiässä olevilta ihmisiltä. Yltiöoptimismi ja sen seurauksena väärät valinnat saattavat suistaa elämän syöksykierteeseen, mistä ei enää inhimillisin voimavaroin oikaista.

Tällaisia elämänsä loppuunkuluttaneita ihmisiä tapaa hengellisissä tilaisuuksissa yhä useammin. He ovat yrittäneet parhaansa, mutta se ei ole riittänyt. Menestyksen ajan ystävät ovat kaikonneet. Lopulta – ehkä viimeisenä toivon oljenkortena – he ovat raahautuneet sisälle jonkun kirkon ovesta. Kynnyskin on saattanut tuntua vuorenkorkuiselta, mutta terveeksi tulemisen toivo on sittenkin saanut voiton.

Siinä he ovat. Oman aikamme Betesdan lammikolla. Odottaen, josko joku auttaisi heitä siihen hengellisen elämän kuohuvalta näyttävään poreiluun, mistä uskovaiset loistavin kasvoin todistavat. Voisivatko he monella tavalla rampautuneetkin saada vielä uuden alkamisen päivän?

“Tahdotko tulla terveeksi?”

Siinä Hän yht´äkkiä on! Tämän päivän monivammaisten Parantaja. Miksi tuo itsestään selvä kysymys tuntuukin äkkiä kovin suurelta vastattavaksi? Kristuksen silmistä on luettavissa vastaus: “Minä annan sinulle lahjaksi kaiken, mutta minä vaadin sinulta kaiken. Minä haluan sinut kokonaan.”

Sitä on terveeksi tuleminen.

“Anna meille tämänpäiväinen kriisimme!”

Tuollaisin ajatuksin voi huoletta avata sanomalehden. Tai television. Tai radion. Päivänä kuin päivänä. Ja pettyä ei tarvitse. Kriisit ovat aikamme ruokaa, jota muodossa tai toisessa jaetaan jokaisen maapallon asukkaan lautaselle.

Tietenkin on suuria eroja siinä, minkälaisia kriisejä joudumme sulattelemaan. Samoin siinä, missä määrin olemme itse syyllistyneet kohtaamiimme koettelemuksiin. Vaikka kylvämisen ja niittämisen laki yleisesti ottaen pitääkin paikkansa, niin itämisajassa saattaa olla huomattavia eroja. Lisäksi oikeudenmukaisuus näyttää pakenevan kriisilautasen ääreltä. Miljoonat ihmiset joutuvat jatkuvasti kärsimään pääasiassa muiden vääristä ja itsekkäistä valinnoista. Yhden onni syöttää toiselle kriisiä.

Yhä useampi omilla aivoillaan ajatteleva ihminen on ymmärtämässä ihmiskunnan avuttomuuden. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi heittäytyä fatalistiksi ja kieltäytyä omasta vastuustaan asioiden korjaamiseksi. On vain käynyt niin, että enemmistö on pettynyt ja kyllästynyt markkinavoimien ja heidän poliitikkojuoksupoikiensa ruusuisiin lupauksiin. Ajatteleva ihminen on ryhtynyt yksinkertaistamaan elämänsä reviiriä ja jättänyt pörssikurssien sahaavien liikeiden tuijottamisen kaikenkarvaisille meklareille.

Jumala on aina osannut käyttää kriisejä ihmisen parhaaksi. Hän jopa saattaa avitella itsetuntonsa uhossa kaasuttelevaa juppia löytämään todellisen kokonsa. Ja pienuutensa kohtaaminen merkitsee aina kriisiä. Jos Jumalalle ei siinä tilanteessa käännetä pyrstöpuolta, alkaa pienuutensa löytämisestä terveellinen uudisrakentaminen.

Vapauttavin kokemus on se, ettei tarvitsekaan jaksaa yksin. Minun ei tarvitse puolustaa itseäni, sillä minulla on itseäni parempi puolustaja. Jeesus vakuutti: “Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni. Ja sitä, joka minun luokseni tulee, minä en heitä ulos.” Ja: “Minun lähettäjäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään.”(Jh.6:37,39)

Ei yhtäkään. Se tarkoittaa Sinua – ja minuakin. Tullessamme Jeesuksen luokse, Hän pätkii kantamamme kriisit rakennuspuiksi uuteen elämään. Ne olosuhteet, jotka yksin kohdatessaan saivat voimat ehtymään, tuntuvatkin nyt olevan voitettavissa. Pettymykset ja epätoivo vaihtuvat houkuttelevaksi tulevaisuudeksi ja eläväksi toivoksi. On helpompi hengittää. Lakkaamme huolehtimasta omasta kohtalostamme ja kiinnostumme auttamaan toisia, jotka ovat hautautumassa omien kriisiensä alle.

Siispä ojennan tämänpäivän kriisini ihan tuoreeltaan Jeesuksen käsiin.

Velka on tämän päivän sana. Saattaa olla, että useimmat ihmiset painiskelevat velkojen kanssa päivät pitkät. Elleivät omiensa, niin ainakin toisten. Erilaiset velkaantumiset piirittävät meitä joka taholta niin, ettei kukaan voi välttyä niiden vaikutuksilta. Voidaan perustellusti sanoa, että ihmiskunnalle on koittanut velanmaksun aika.

Velan kanssa pärjää aikansa. Jos taloudesta puhutaan, niin suunniteltu velanhoito on järkevän taloudenpidon perusta. Parempi olisi tietysti elää niin suu säkkiänsä myöten, ettei velkaa tarvitsisi ottaa lainkaan. Suurena isäntänä on markkinatalous kuitenkin onnistunut kahlitsemaan miltei jokaisen teollisuusmaan asukin jonkin asteiseen velkavankeuteen. Todelliset ja kuvitellut tarpeet halutaan heti, mutta niiden saavuttaminen ilman velkaantumista on tehty lähes mahdottomaksi.

Järkevä velanhoito ottaa huomioon ikävien yllätysten mahdollisuuden. Sellaisten kohdatessa  velka muuttuu mukavasta velipojasta säälimättömäksi velipuoleksi. Silloin on vaarassa särkyä kaikki. Yhtä hyvin aineellinen kuin henkinen hyvinvointi. Velallisen seura ei ole haluttua, ja siksi menetysten kyyneleet jäävät lopulta yksin itkettäviksi.

Tuntuu käsittämättömältä, että kokonaiset valtiot saattavat ajautua täysin hallitsemattomaan velkakierteeseen. Ilmeisesti se on ylivoimaista ymmärtää  ns. päättäjien keskuudessa. Meidän rivikansalaisten näyttää olevan helpompaa ihan maalaisjärkemme avulla käsittää tilanteen toivottomuus. Omassa elämässään kovia kokenut uskaltaa laulaa: “Ainahan on maksettava – eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu.” Maailman päättäjille sellaisen epäonnistumisen tunnustaminen on kai mahdotonta.

Yhteinen velkamme ulottuu myös kulutuksen ja saastuttamisen raiskaamaan luomakuntaan. Suuressa kuorossa uskallamme kyllä laulaa, että elämäntapamme on muututtava ja pian. Mutta kuka uskaltaa ja tahtoo aloittaa, kun toiset kuitenkin porskuttavat kuten ennenkin.

Jeesuksen evankelistana minun tehtäväni on kuitenkin pysäyttää kuulijani miettimään veloista vaarallisinta.

Syntivelka on kaikkien velkojen ja tragedioiden äiti. Me voimme yrittää tilkitä omaa ja yhteistä elonpurttamme sen vuotavista saumoista. Siitä puuhasta riittää jokaisella kokemusta. Helpoin – mutta tehottomin – keino on etsiä vikoja toisista. Tai ainakin todeta, että en minä nyt ainakaan sen suurempi syyllinen ole kuin muutkaan. Helpottaako Sinun ahdinkoasi jotenkin se, jos näet naapurisikin saunan olevan tulessa?

Kaikki edellä kuvaillut, eri elämänalueilla raivoavat velkakriisit polveutuvat synnistä. Kieltämällä synnin vaikutukset kiellämme samalla selviytymisen mahdollisuuden.

Ainoa kaikkia ihmisiä yhdistävä asia on ihmiseksi syntyminen ja ihmisenä kuoleminen. Raamattu lisää tähän vielä yhden lenkin: “kaikki ovat syntiä tehneet.” Tekemiemme syntien laatua ja määrää on turha ruveta mittailemaan tai vertailemaan. Jokainen syntiä tehnyt ihminen on “synnin orja“. Hän on velkaantunut – ei enemmän eikä vähemmän – kuin koko elämänsä.

Kun sitten tämä ajallinen taival on takana, koittaa tilinteon hetki. Silloin tiet erkanevat. Uudet velkajärjestelyt eivät enää ole mahdollisia. Joka orjana kuoli, hän orjaksi jäi.

Jeesus saapui ja maksoi velan jokaisen puolesta. Sen kertominen toisille on minunkin velallisen suurin kutsumus. On riemullista nähdä, kun elämänsä suurvelallinen nöyrtyy hyväksymään tuon Jeesuksen valtavan anteeksiannon. Se on Jumalan tarjoama velkajärjestely. Siitä alkaa ihmiselämän näkyvin-kuuluvin-tuntuvin-vaikuttavin-suurin muutos.

Ei ihme, että Raamattu kutsuu sitä uudestisyntymäksi. Ei ihme. Mutta kun suurvelallisesta tulee yhdessä julistuksessa täysin velaton, se on ihme se!

Siinä he istuivat vierekkäin. Juuri 90 vuotta täyttänyt setäni ja hänen viisi vuotta nuorempi pikku-veljensä, minun isäni. Ajan hammas oli uurtanut syvät merkkinsä veljesten olemuksiin, mutta heidän ryhtiinsä se ei ollut pystynyt. Suoraselkäisinä veteraanit kuuntelivat, kun lauloin nimen omaan heikäläisille kirjoitetun laulun  Taistelija. Näille miehille ei puhe kodista, uskonnosta ja isänmaasta ole sanahelinää vailla sisältöä:

Hän taistelunsa taisteli, me saimme vapauden. Hän on ylpeä ja nöyrä eessä sen.
Tätä maata vielä jaksoi rakentaa hän kuitenkin kynsin hampain, rukouksin, kyynelin.

Laulun kertosäe päättyy kysymykseen: Eikö kuuluis hälle hieman enemmän?

Juhlakahvit juotiin ja suut pyyhittiin. Kaikki poistuivat koteihinsa. Veljeksille se merkitsi kummallekin paluuta omaan hoitokotiinsa. Kenties viimeisen kerran toisensa tässä elämässä tavanneina.

Tunnen vahvaa syyllisyyttä sisälläni. Miksi olen järjestänyt elämäni niin itsekkäästi, että en nyt kykene hoitamaan omaa isääni hänen hauraissa iltahetkissään? Antoihan hän minulle turvan lapsuudessa. Hänen rohkaisunsa turvin uskalsin heittäytyä elämän arvaamattomaan peliin. Turvallisen isän esimerkki teki helpoksi uskoa Taivaallisen Isän todellisuuteen. Tässäkö on palkka hyvälle isälleni?

Jumalan valtakunnalla on omat veteraaninsa. Istuin hiljattain erään sairasvuoteen vierellä. Katselin hellästi ja ihaillen hänen valoisia kasvojaan. Muistelin, kuinka olin saanut häneltä lempeää ohjausta sananjulistustyössäni. Hän oli myöskin pannut koko arvovaltansa likoon seistessään rinnallani epäonnistumisieni hetkellä. Nyt hänen sisimmässään asuva levollisuus tuntui kuin siirtyvän omaan olemukseeni. Ei rukoiltu parantumista. Rukoiltiin, että saisi olla näin Isän käsissä. Tuli mitä tuli.

Oma kulttuurimme on syönyt vanhempien kunnioituksen. Tuohon yleiseen vastuuttomuuteen olisi helppoa sulautua. Mutta kristitylle se joukko ei sovi. Siksi meidän on otettava tietoisia askeleita toiseen suuntaan. Meidän on lakattava ihannoimasta nuoruuden kaikkivoipaisuutta. Inhimillisille haaveillemme ei nuoruuden lähdettä tai onnea tuovaa sateenkaarenpäätä löydy.

Voisimme aidosti kunnioittaa vanhuksiamme uhrautumalla aivan käytännön toimin heidän hyväkseen. Aidosti kunnioittaisimme heitä myös siinä, että kuuntelisimme heidän hyvää tarkoittavia neuvojaan. Oman historiansa kautta he osoittavat, että elämän todellinen onnin ja menestys eivät löydy pelaamalla ja kikkailemalla. Se rakentuu nöyrällä työnteolla, omastaan luopumisella ja toisten kunnioittamisella.

Kuka mahtoikaan sanoa: Ei ihmisen poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan…

Viime päivinä olemme saaneet siitä karmaisevan esimerkin. Vuosien mittaisen hiljaiselon jälkeen rauhallisen oloinen mies kuoriutuu tappokoneeksi, joka jäätävän harkitusti ja teoistaan nauttien tappaa kymmeniä nuoria. Ihmisiä, jotka olivat hänelle ainakin valtaosiltaan tuntemattomia ja jotka eivät olleet tehneet hänelle mitään pahaa.

Kaikki tämä menee niin runsaasti yli terveen ajattelukyvyn, että yhteiskunnallisesti pystymme sitä tuskin koskaan käsittämään. Ihmisen mielen syövereihin perehtyneet ammattilaiset pyörittelevät käsitteittään, mutta niidenkin takaa paljastuu epäuskoinen ihmetys. Se lienee rehellisintä, mitä tällaisen tragedian ensituntoina voi sanoa.

Onko tämä sitten jotakin ainutkertaista tai poikkeavaa? Valitettavasti ei, tiedämme – tai ainakin aavistamme – kaikki. Viimeiset vuosikymmenet ovat riisuneet ihmiskunnan jalouden vaatteista viimeistä rihmaa myöten. Mikään kulttuuri tai vakaumuksellinen aatesuunta ei ole säilynyt viattomuuden korokkeella. Luulisi evoluution nimeen vannovien mielessäkin hälytyskellojen soivan. Ainoa asia, missä ihmiskunta on osoittanut kiistattoman kehittymisensä, on väkivallan monipuolistuminen. Siinä, missä entisaikojen armeijat taistelivat reilusti miltei virka-aikoja noudattaen, nykyihminen on pukeutunut commandopipoon. Sen tarjoama anonyymi kuvaa hyvin sitä kavaluutta, millä terroritekoja suunnitellaan. Kohteeksi valitaan mahdollisimman viattomat, että veritekojen brutaalisuus saavuttaisi maksimaalisen julkisuuden.

Valmistaudu kuulemaan raju uutinen.

Syyllinen katsoo Sinuakin peilistä. Jokaisen ihmisen sydämessä asuu villipeto, joka irti päästessään on valmis millaisiin hirmutekoihin tahansa. Tämä on Jumalan Raamatun karu totuus kilteimmästäkin ihmisestä: “Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa”!(Jer.17:9). Petollisuus tulee räikeimmin esiin juuri siinä, että ihminen on kehittynyt mestariksi naamioimaan hirvittävät päämääränsä. Kuuluisa mafiapomo Al Capone oli lempeä pyhäkoululainen. Lempeänoloinen sairaanhoitaja paljastuu murhaajaksi, joka yön tunteina antoi kuolettavia pistoksia potilaille – jopa lapselle.

Murheellinen tosiasia siis on, että emme ole sitä mitä pystymme näyttelemään. Tämän asian tunnistamisen ja tunnustamisen luulisi tekevän meistä hiaman nöyrempiä. Parantumattomilla sydämillämme on yksi ja ainoa toivo: Ihmiskunnan Vapahtaja, Jeesus Kristus!

Hän ei pelästy sydäntemme petoluolia, vaan tahtoo muuttaa sinne asumaan sisustaakseen uuden huoneen rauhanvaltakuntaansa. Kaikista terroriteoista ja rehottavasta vääryydestä huolimatta Jumalan valtakunta jatkaa vakaasti kasvuaan.

Rakas lukijani: joko se on saanut ulottua Sinunkin sydämeesi?

Ikiaikaisesta itämaisesta viisaudesta on tullut oman aikamme myönteisen ajattelun slogan. Ihan hyvä näin. Salomo oli tässäkin oikeassa: ei mitään varsinaisesti uutta maan päällä. Uusi vuosi pukee ihmiskunnan löydöt uusiin vaatteisiin vain huomatakseen, että löysikin päivitettyä antiikkia.

Jumala on kuitenkin luonut ihmisen etsijäksi. Vuorisaarnassa Jeesus suorastaan yllyttää hengelliseen kullanhuuhdontaan. Hän käyttää äärimmäisiä esimerkkejä julistaessaan hengellistä köyhyyttä potevan ihmisen autuaaksi. Jeesus nostaa surkeutensa ympärille passivoituneen jalkeille ja rohkaisee löytöretkelle. Aarteen löytäminen on varmaa. Kukaan toinen ei voi luvata samaa!

Aihe alkoi vanhalle saarnamiehelle elää, kun yhdessä vaimoni kanssa istutimme elämämme ensimmäiset omenapuut. Kun ikää on kuusikymppiä ja rapiat, nousi lapion varressa mieleen sekin, että tuleekohan näiden puiden hedelmää koskaan maistettua. Mutta niin me vain kaikkien puutarhanhoidon niksien mukaan kaivoimme kotikolot Uskolle, Toivolle ja Rakkaudelle. Me istutimme, yhdessä Jumalan kanssa osallistumme kasteluun, mutta yksin Jumala voi antaa puillemme kasvun. Siihen meidän on luotettava.

Me istutamme omenapuun. Jeesus uskon kun lahjoittaa sydämeemme, silloin epäusko lannistuu.

“Uskon kautta te kaikki olette Jumalan lapsia”(Gal.3:26). Miten tärkeä onkaan tuo sana “kautta”! Olisimme suuressa pulassa, jos asemamme määräytyisi uskomme “tähden”. Ainakin minun uskoni kuihtuisi aivan silmissä, enkä jaksaisi uskoa sen tuottavan koskaan mitään kelvollista hedelmää. Efesolaisia Paavali rohkaisee: “Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja”(Ef.2:8).

Se lahja on Jumalan lahjoittama usko, jonka määrää meidän on turha ryhtyä itsessämme tai toisissamme mittailemaan. Ja siten usko on vain väylä, mitä kautta voimme vastaanottaa pelastuksen. Usko itsessänsä ei voi ketään pelastaa. Sen voi tehdä yksin Kristus. Mutta kun Hän lahjoittamansa uskon kautta saapuu etsivään ja Jumalaa janoavaan sydämeen, silloin epäusko saa lähtöpassit.

Me istutamme omenapuun. Jeesus toivon kun lahjoittaa sydämeemme, silloin epätoivo masentuu.

Maailmassa on kasvava määrä epätoivon valtaamia ihmisiä. Tänäänkin joka viides maapallon asukkaista on viettänyt nälkäpäivää. Äidit ja isät ovat epätoivoisia etsiessään lapsilleen ruokaa ja siedettäviä elinolosuhteita. Monet ennusteet maalailevat tulevaisuuden taivaan synkillä ukkospilvillä. Nuorten on vaikea uskoa parempaan huomiseen. Masennuksesta on kehittynyt työikäisten suurin terveysuhka. Poliitikkojen lupaukset ovat yksi toisensa jälkeen haihtuneet turhiksi toiveiksi.

Raamattu kertoo kursailematta, että näin tulee tapahtumaan. Mutta se kertoo myöskin todellisesta toivosta, “joka ei saata häpeään”(Rm.5:5). Turhaan ei sitä kutsuta “eläväksi toivoksi”(1.Pt.1:3). Ellei ihmisellä ole tätä uskoontulemisessa – eli uudestisyntymisessä – lahjoitettua elävää toivoa, joutuu hän asettamaan toivonsa toisten ihmisten ja oman jaksamisensa varaan. Ei ole siis ihme, että silloin tuntee olevansa kirjaimellisesti vailla toivoa.

Mutta Jeesus Kristus tuli antamaan jokaiselle vilpittömälle elämän etsijälle “tulevaisuuden ja toivon”(Jer.29:11).  Jeesuksen lahjoittaman toivon innostamana uskaltaa ihminen elää rohkeasti. Jumalalta neuvoja kysellen hän uskaltaa tehdä tulevaisuuteen ulottuvia päätöksiä. Lopullisena toivona on hänellä usko ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään Jumalan ja rakkaimpiensa yhteydessä.

Voisiko olla tehokkaampaa lääkettä masennusta ja epätoivoa vastaan!

Me istutamme omenapuun. Jeesus rakkauden lahjoittaa sydämeemme, silloin elämämme parantuu.

Maailma on nääntymässä rakkauden nälkään. Se ei ymmärrä olevansa tässä asiassa sokea sokeaintaluttaja. Kun se ei tunne ainoaa todellisen rakkauden lähdettä, se pyrkii löytämään rakkautensa yhä rajummin vääristyvistä perversioista. On käynyt niin kuin Aaronille jumalaa “rakentaessaan”: “Minä heitin sen tuleen, ja siitä tuli tämä vasikka”(2.Ms.32:24).

Kestävälle ja kukoistavalle rakkaudelle ei ole vaihtoehtoja. “Jumala on rakkaus”(1.Jh.4:16). Olisi rakkauden laimentamista sanoa, että Jumalalla on rakkautta. Rakkaus yhdessä pyhyyden kanssa on Jumalan hallitseva ominaisuus. Rakkaus on “suurin”, koska sen kädenjälki näkyy kaikessa Jumalan toiminnassa. Rakkaus on ainoa motiivi, minkä perusteella pyhä Jumala saattaa olla tekemisissä kaltaistemme langenneiden ihmisten kanssa. Jumalan rakkaus sai aikaan Golgatalla iankaikkisen sovituksen. Rakkauden ylistyslaulussa (1.Kr.13.) sanotaan, että rakkaus ei koskaan epäonnistu (häviä).

Elämme vielä armon aikaa. Jumalan rakkaus ympäröi meitä joka puolelta. Tietämättömyyttä enemmän ylpeys estää meitä astumasta sisälle Jumalan rakkauden maailmaan. Kutsuessaan meitä valtakuntaansa Jumala ei tarjoa meille rakkautta juuri siinä muodossa, kuin sitä haluamme. Mutta Hän haluaa lahjoittaa meille sellaisen rakkauden, mitä todella elääksemme tarvitsemme.

Jumalan rakkaudessa korjaantuvat monet elämässä rikki menneet asiat. Vihan kuihduttamat ihmissuhteet puhkeavat uuteen kukkaan. Ja vaikka Jumala on säätänytkin asumisemme ja elämisemme ajat ja rajat (Apt.17:26), rakastavan Isän johdatus saa meidät kokemaan elämän mielekkääksi ja kohtaamaan huomisen luottavaisin mielin.

Omenapuut kasvavat!