Huomaan jo toisen kerran tämän vuoden aikana jättäneeni blogini kirjoittamatta yli kokonaisen kuukauden. Mistähän moinen kertoo, kysymys sekin?

Joskus tulee seurattua hieman tarkemmin ihmisten koottuja selityksiä. Perusilmeen säilyttäminen saattaa olla työlästä. Siinä kuunnellessa nousee hakematta mieleen kysymys: mikä tekee meille niin voittamattoman tarpeen selitellä asioita? Poliitikot ja urheilijat muodostavat tässä lajissa tietysti aivan oman kastinsa, mutta eiköhän homma onnistu muiltakin.

Erityisesti mokailulle pitäisi keksiä hyvä selitys – ja äkkiä sittenkin. Muutenhan ihmiset luulee, että minä todella mokasin. Selittelemättä on myös uhka ajautua hullun, laiskan tai muuten vaan tyhmän kirjoihin. Itse asiassa lopputulos saattaa ollakin juuri päinvastainen. Selittevä jää hopealle, kun vaikeneva käy pokkaamassa kirkkaimman mitalin.

Yritän nyt siis elää sellaisessa uskossa, että jätän viimeiset kuulumiset – ja itselleni sangen pimeän heinäkuun – vaille selityksiä. Lujille vetää, mutta purenpahan proteesia ja vaikenen.

Sen verran kerron kuitenkin pääoppiaineestani, että olen opiskellut kantapäämetodilla sitä, miltä tuntuu olla vaikeuksissa ja viettää aikaa niiden seurassa yksin. Monet kasvot nousevat mieleen. He ovat olleet samalla luokalla ennen minua. Useat heistä luokkaa raskaampien taakkojen alla. Selittelyjä ei paljon kuulunut, hiljaista taakankantoa kysymysten saattelemana. Valittamatta.

Mutta kysymyksistähän nyt oli kysymys. Osaamme siis olla sangen hanakoita kyselemään tarpeellisia ja vielä tehollisemmin tarpeettomia. Mutta kuinka kestämme itse kysymyksiä? Tarkoitan nyt erityisesti sellaisia, jotka tulevat aivan kuin jostakin tyhjyydestä. Lupaa kysymättä. Sopivalla, mutta usein täysin sopimattomalla ajalla.

Nykyihmisen patenttivastaus tuohon on lähteä niin sanotusti tuulettumaan. Jonnekin, missä on niin paljon melua ja meininkiä, että kaikenlaiset kysymykset hautautuvat desibelien alle. Mutta entäs sitten, jos et pystykään lähtemään mihinkään? Siinäpä jälleen yksi kysymys. Ja kipeä sellainen onkin.

Yksinäisyys on siis se kuokkavieras, joka hiertää kysymysten uhrin vereslihalle. Jos olen ymmärtänyt kantapäässä olevan rakon oikein, pyrin jatkossa olemaan parempi lähimmäinen toisen yksinäisyyden voittamiseksi. Kysellään sitten vaikka yhdessä kaiken maailman kysymyksiä. Onhan kuorma silloin joka tapauksessa jaettu kaksille harteille.

Loppuun on ympättävä sittenkin selitys. Kyllä me Hannelen kanssa samaa taloa asutamme. Ihan puheväleissä kaiken lisäksi ja joskus tulee vähän sipaistuakin. Ja mikä parasta. Kun Hannele lähtee myymään mekkoja, niin Jeesus jää pitämään seuraa.

Häneltä olen saanutkin oppia aivan uusia juttuja – nimenomaan asenteiden alueelta. Vaikka, kyllä Hän osaa esittää sangen kiperiä kysymyksiäkin.

Olen lähdössä sydämen varjoainekuvaukseen. Kokemuksena se ei ole uusi, enkä sitä juurikaan jännitä. Siihen liittyvät riskit ovat minimaalisia.
Mutta, mitä tuloksista avautuu, saattaa johtaa minut itseni vielä tutkimuspöydällä suuren ratkaisun eteen. Jos sanomista löytyy, niin kardiologi tulee ehdottamaan jatkotoimia. Mutta, ryhdytäänkö niihin välittömästi, vai siirrynkö julkisen terveydenhuollon jonon päähän? Siinä on iso ja kallis kysymys, jonka ratkaisija on myös paikalla. Se olen minä itse.
Totta kai näitä vaihtoehtoja on puitu kotona kuin jonkun futisjoukkueen pelistrategiaa konsanaan. On keskusteltu – ja usko pois: rukoiltu.
No – jos niin on, onko sitten tarpeen olla huolissaan? Periaatteessa varmastikaan ei. Johan Jumalalla on tilanteen kulku täysin tiedossaan. Siis myös minun valintani siinä tutkimuspöydällä huomenna. Kardiologihan tulee näet kysymään minun mielipidettäni – ei Jumalan. Huoli ei siis koske Jumalan valintaa vaan omaani.
Perusta huolelleni löytyy siitä, että olen monta kertaa elämässäni lähtenyt joko-tai -risteyksestä väärään suuntaan. Seuraukset ovat olleet aina kirpaisevia. Joskus enemmän, jos olen selvinnyt pelkällä häpeällä. Ja vaikka olen kuinka kiukutellut Jumalalle avun puutteesta, Hän on sittenkin jälleen yhden oppitunnin verran kertonut: kristittynäkin – ja aivan erityisesti kristittynä – Hän jättänyt tehtäväkseni suorittaa valintoja. Tehdä ratkaisuja. Se on: joko – tai.
Pientä lohdutusta toki tuottaa se havainto, että oikea päätöksenteko näyttää yhdistävän suurta osaa kanssaihmisiäni. Joidenkin läheisien kohdalla voidaan puhua jopa sairaaloisesta arkuudesta. Mutta tuomitsemiseen ei ole varaa. Emmehän voi tietää, miten raskaalla vasaralla sellaisen ihmisen itseluottamus on pirstottu jo elämän alkuvuosina.
Mutta kun katselemme yhteiskuntamme yhä hurjemmalta näyttävää koskenlaskua, ei voi olla kysymättä: kenen hallinnassa tilanne on? Keiden kuuluisi tehdä suuria valintoja ja tekevätkö he niitä? Näyttää myös siltä, että kansalaisina olemme herkästi ulkoistamassa päätöksenteon valitsemillemme edustajille. Sen jälkeen valitsemme itsellemme arvostelijan roolin. Tämä pelistrategia kohtaa meitä yhteiskunnan kaikilla pelikentillä. Ja niissä neuvottelupöydissä ei yleensä Jumalalle ole tuolia varattuna.
Voimme joutua valintojen paikalle äkkiä. Ei ole ollut aikaa valmistautua. Tai, olisiko sittenkin ollut? Olisiko maailman karusellissa tullut sen verran viisautta, että olisi ymmärtänyt tarvitsemansa ihmistä suurempaa neuvonantajaa? Häntä, jolle mikään tilanne ei ilmesty kuin puun takaa, ja joka on luvannut seistä Häneen turvautuvan ihmisen vierellä yhtä hyvin elämän poutapäivinä kuin räntäsateessakin. Sen sateen- tai päivänvarjon alle mahtuvat hyvin myös elämän yllättävät hetket. Sellaiset, joiden edessä arpomisen aika mitataan kenties vain sekunneissa.
Psalmi 90 on otsikoitu Mooseksen, Jumalan miehen rukoukseksi. Siinä asetetaan ihmisen elämä oikealla tavalla kulisseihinsa. Yli puolet rukouksesta kuluu siihen, että Mooses kertoo Jumalalle ymmärtävänsä tämän. Ensimmäinen ja jokaiselle ihmiselle tärkeimmäksi sopiva pyyntö tulee jakeessa 12.
Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen.
Jumalan opettama sydän uskaltaa tehdä valintoja. Jumalan sydämeltä lähtenyt viisaus ei sorru kohtalokkaisiin päätöksiin.
Kiitos, Jeesus, että olet kanssasi tutkimuspöydällä!

Et kuuna päivänä arvaa, missä nyt kökötän ja kirjoitan. Otsikko antaa kyllä vahvan kompassisuunnan maan suhteen, mutta sitten ei kyllä sinua gepeeässäkään. Vaan tehdäänpä niinkuin paremmissakin novelleissa: jätetään paljastus finaaliin.
Suu puhuu kuitenkin edelleen ja käsi tartuu kynään sydämen kyllyydestä – vaikka sitten rytmivikaisen. Ja kun tovin aikaa olen katsellut ja kuunnellut suomalaista ympäristöä, en tunne totisesti olevani ainoa. Ilon aiheeksi siitä ei kyllä ole, mutta voipahan anteeksi anelematta sulautua joukkoon.
Luonnollisesti viittaan aistimaailmani löydöksillä kokemuksiini omista lajitovereistani. Kotiseudullani on sikäli etuoikeutetussa asemassa, että voin varsin vähäisellä ratinpyörityksellä siirtyä linnunlaulusta keskellä satojen ihmissielujen kulutusjuhlia ja mieluummin – valtavan paljon mieluummin – päinvastoin. Vaikka en sitten millään suostu tuomiopäivän profeetaksi, niin nyt minusta Tuurin kyläkauppias on kyllä turvonnut ulos järkevistä kuoseistaan. Toivon sydämestäni olevani jälleen kerran väärässä, mikä ei tässä tapauksessa aiheuttaisi pienintäkään kolhua egolleni.
Mutta – ah! Se käki serkkuineen. Uskoisin jo vähemmälläkin olevani tervetullut Mutkankylän retriittiin. Joutsenpari on muutamaan kertaan lentänyt aivan päältä kuin silmiänsä hieroen: vielä se yksikseen hyräilevä ukko on löytänyt takaisin kulmillemme, missä rauhalla on suvereeni hallintavalta, ja missä jokaiselle uunommallekin avautuu käytännössä todellisen suvaitsevaisuuden sisältö. Tosin parilla haukalla oli vielä kiistaa reviireittensä rajapyykeistä, mutta niillä saloilla on turhaa pitkään huudella. Protestit vaimenevat kuusien syleilyyn.
Miten eri kasvoilla Jumalan maailma meitä kohtaakaan! Suomen kukoistus on kuulema taas orastamassa betonimyllyjen tahtiin. Rakentamisesta on tulossa uuden nousun veturi. Mutta paljon pitää häätää hometta sen tieltä. Ahneuden kiilto silmissä on aikanaan muurattu paljon sutta, ja nyt kakoo puoli kansaa allergiaansa. Kuka uskaltaa kutsua sellaista kehitystä Jumalan siunaukseksi?
Sellaisen tarkasteluun tämä juttuni nyt on kuitenkin kääntymässä. Jos parempaa mielii löytää enemmän edestään kuin takaansa, on resepti edelleen muuttumaton: – Etsikää ensin Jumalaa ja Hänen tahtoansa, niin kaikki muukin annetaan.
Siis kaikki tarpeellinen. Ei, niinkuin se salaperäinen Manun illallinen, mutta eteen auvautuvan elämän mahdollisuuksilla. Se voisi toimia vaikkapa siten, että huomaisinkin äkkiä lakkaavani haluamasta jotakin mielestäni aivan välttämätöntä ja olevan tyytyväinen nykyisiin oloihini. Sangen hyvin tuntemani liikemaailman gurut parahtavat, että “ei-ei”, sehän on kehityksen loppu.
Höpsis! Minkä kehityksen? Mikä se semmoinen kehitys on, että aina vain haluaisi enemmän ja enemmän, ja joka haluamisella tyytyväisyys pakenisi vähintään käden mitan päähän. Voisin olla tyytyväinen “sitten, jos”.
Ympärilläni oleva luonto opettaa toista. Se ottaa huomisen poudan tai sateen sellaisena kuin se annetaan. Ja kiittää monin sävelin sitten siitä, että on saanut elää ja olla vastaanottamassa Luojan kädenojennusta.
Niin, nyt saan katsella ja kuunnella sitä minkään tai kenenkään häiritsemättä. Se houkuttelee ajatukseni pois sairauksista ja niiden mahdollisesti mukanaan kantamista muutoksista elämääni. Elämään, joka on minulle lahjana annettu ja juuri oikeaan mittaan mitattu. Miksi pilaisin sitä aukaisemalla television ja kohtaisin tuimailmeisiä edunvalvojia, joiden onni on aina vain horisontin takana – tai joidenkin toisten edunvalvojien taskuissa. Voi, noita kangastuksia!
Lopuksi paluu alkusanojen lupauksiin; käsikirjoitus kun hieman muuttui. Ensirivit kirjoitin sairaalassa, tarkkailuosastolla. Näitä päätössanoja tapailen siis itse tarkkailijana. Kotona, luonnonhelmassa parhaimmillaan.
Sairaalassa katselin ja kuulostelin itseäni siinä kuin potilastovereitani. Helppoa havaita, että monitorien lisäksi meidät oli johdettu itsetutkisteluun. Ei paha asia ollenkaan. Kunpa muistaisimme sen sittenkin ja siitä eteenpäin, jos saamme omin jaloin poistua osastolta kauniin kotimaamme kauniiseen kesään.
Rukoukseni on, että elämäni loppuaikoina viisastuisin enemmän kuin unohtaisin. Kiittäisin tästä hetkestä enemmän kuin haikailisin menetettyjä mahdollisuuksia.
Mikä ihana ja hyvä kotimaa minulla onkaan jo nyt! Saati sitten huomisessa.

Kesä on muuttamassa Suomeen. Näin Espanjasta päin katsottaessa sen huomaaminen tosin vaatii suomalaiset silmälasit. Kun taivaalla seilaa vielä muutama pilvenhattara, niin paikallinen väki heivaa sovinnolla talvitakin harteilleen. Suomalaiset uutiskuvat taas kertovat, kuinka kansa uhmaa kevätflunssaa hengaillessaan lähes puolipukeissa terassien kulmilla.

Käsityksemme kesästä saattaa heitellä itse vuodenaikoja rajummin. Kesämielemme ei siis näytä olevan ainakaan täysin säiden armoilla. Mutta elimmepä millä kantilla maailmaa tahansa, on ihmisellä kulttuuritaustastaan huolimatta kesälle yksi toive: ole miellyttävä.

Itse lukeudun siihen kastiin, jolle vuodenaikojen selkeä vaihtelu on merkittävä osa elämisen rikkautta. Aina silloin tällöin kohtaan Espanjassa ihmisiä, jotka tunnustavat suoraan olevansa minulle kateellisia, koska saan viettää talven täällä loskaa ja pakkasta paosta. Hieman kateilevan käytöstavoista riippuen, vapautan hänet siitä – tai sitten en. Sillä ainakin vielä tällä terveydellä tunnustan itse kaipaavani Suomen vuodenaikojen värikylläistä muotinäytöstä.

Raamattua lukevalle vuodenkierto siirtyy ihmiskunnan elämään. Kesä on silloinkin toivonsäteenä, joka odottaa sen jokaista Jumalan kunnioittavaa  jäsentä. Aivan samoin kuin voimme luottaa kesän saapumiseen luonnonilmiönä saamme olla varmoja Jumalan Raamatussa antamien lupausten toteutumisesta.

Kun keskustelet elämänsä illassa olevan uskovan henkilön kanssa, huomaat helposti hänen jo aistivan ikikesän tuoksuja. Kaksin käsin näkyväisiin tarttuneen katselijan silmin se saattaa näyttää epätodelliselta. Raamatun ilmoituksen mukaan näkyvät ovat ajallisia mutta näkymättömät iankaikkisia (2.Kor.4:18). Ikikesään lähtevä katselee jo kynnykseltä maisemia, joihin jälkeen jäävät voivat tarttua vain uskolla.

Millaiset tuulet Sinun sydämessäsi puhaltelevat? Ovatko ne jo Kristuksen armosta kuiskailevia leppeitä kevättuulia? Sydämesi odotukset pukkaavat esille vähintään hiirenkorvaa – ellei jo täyttä lehteä ja Herran kypsyttämää hedelmää. Se näkyy ulospäin levollisuutena, jota eivät uhkaavien uutisten tulvat järkytä. Tiedät, että kukaan tai mikään ei voi riistää Sinulta kesääsi.

Mutta joka puolella kohtaa ulvovien syystuulien ahdistamia ihmisiä. Silmistä loistaa pelko ja menetettyjen kesien pettymykset. Tulevaisuus näyttäytyy yhä koleampana. Kun oma askel lyhenee, niin kaamos näyttää kuitenkin tulevan vastaan pitenevin harppauksin.

Kumpi rakentaa pesäänsä Sinun sydämessäsi? Monet voivat  halutessaan arvottaa asiat toisin, mutta minun mielestäni tämä on jokaisen ihmisen tärkein kysymys. Jokaisena päivänä. Siis tänäänkin.

Olenkohan nyt haukkaamassa liian suurta palasta? Maalailenko tulevat rivit horjuvan uskomuksen värein, vai löytyisikö otsikon tueksi jotakin aidosti aatetta tukevampaa?
Heti alkuun on leikattava irti ylösnousemuksen suhde jälleensyntymiseen. Pitkä rivi kultivoituja kansalaisia pitää näet niitä yhtenä ja samana asiana. Jos nyt yleensä tuonpuoleisia pohdiskelevat.
Totuus on kuitenkin teoriaa ihmeellisempi. Elävin talletettu kuvaus ylösnousemuksen todellisuudesta löytyy Raamatusta. Mistäpä muualta. Voit lukaista sen jokaisesta evankeliumista. Ihmettelen, jos et tavoita tyhjältä haudalta palaavien naisten hengästynyttä innostusta. Kulovalkean tavoin into tarttui myös toisiin. Se oli siis sittenkin totta, mitä Jeesus lupasi!
Parikymmentä vuotta myöhemmin Paavali kirjoittaa uskossaan huojuville korinttilaisille ylösnousemuksen merkityksestä. Ilman sitä koko kristillisyydeltä putoaa pohja, ja sen kannattajista tulee maailman surkuteltavimpia olentoja.
Mutta ylösnoussut ja taivaaseen astunut Kristus on vakuuttanut seuraajansa. Kuolema on nielty ja voitto saatu! Se on jokaisen uuden päivän suurin uutinen. Mutta kuinka ihmeessä ihminen voi siitä omakohtaisesti varmistua? Kun ei usko ylety pienempienkään asioiden käsittämiseen, kuinka sitten ylösnousemuksen.
En minä, eikä kukaan toinenkaan ihminen pysty siihen. Vain yksi persoona pystyy. Hän itse, joka siis on kuoleman vallan voittanut. Hän maistoi kuoleman katkeran kalkin kaikkien puolesta. Hän tietää. Hänen luokseen on kysyvän mentävä. Se on rukouksen mittainen matka.
Jeesus sanoi:  – Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.(Jh.12.:25,26)
Kenelläkään toisella ei ole kanttia luvata tuota. Rivien välistä on luettavissa, että Jeesus teki eron kuoleman ja kuolemisen välillä. Jälkimmäinen on kaikkien osana, mutta Jeesuksen tarkoittama kuolema merkitsee iankaikkista eroa Jumalasta. Ylösnousemus odottaa kyllä silloinkin, mutta vain lopullisen kadotustuomion julistusta varten.
Toivottavasti jokainen näiden rivien lukija tarttuu kiinni uskolla Jeesuksen lupauksiin. Kun tälle syntisten ystävälle antaa elämänsä, saa tuota pikaa sisimpäänsä varmuuden ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä.
Sittenpä voit yrittää, pystytkö sen toisille minua paremmin selittämään.

Karkauspäivän merkitys tarttuu suomalaisen mieleen viimeistään yläasteen opetuksessa. Sen lisäksi liittyy karkauspäivän viettoon enemmän tai vähemmän hupaisia kansanperinteitä. Meillä ja muualla.
Jumalan palvelijana ajattelen, että jospa syntinen ihmiskunta tiedostaisi selvästi edes yhtenä päivänä olevansa karkumatkalla. Eräs 60 -luvun suosikki-iskelmistä toistelee: “ei ajatella huomispäivää, ei ajatella huomispäivää, ei se saavu milloinkaan.”
Jos eilinen ajaa takaa ja huominen pelottaa, niin mitä tehdä? Onko ajopuun osa sittenkin paras – tai ainakin järkevin? Jos olet raamattukoulussa pirun luokalla, niin siellä voit saada näkemykselle opettajalta tunnustuksen. Hänen karttakeppinsä viisaa : “eilinen on mennyt ja huomisesta emme tiedä.”
Jatkoa ei siinä koulussa suostuta opettamaan. Se näet kuuluu: “tänään auttaa Herra.” Juuri tänään. Eilenkin oli auttanut miljoonia ihmisiä, mutta eilinen oli heille karkauspäivä. Kuten sitä edellinen eilinen, jolloin Jumala odotti heitä auttava syli avoinna. Ja mitä huomiseen tulee, se on salaisuus vain meille ihmisille. Joskus vaikuttaa siltä, että eläinmaailma osaa paljon paremmin aavistaa, minkälainen huominen nurkan takana luuraa.
Mutta Jumalalle huomisen sisältö on täysin selvä. Sinunkin huomisesi, se joka tuntuu kukaties aivan kauhistuttavalta. Mutta ennen kuin sen ajatteleminen vie yöunesi, Hän haluaa auttaa sinua tänään. Siis luvallasi: juuri tänään.
Syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan yhteinen matka voi alkaa ja jatkua vain jälkimmäisen ehdoilla, mutta ei ilman edellisen tahtoa. Ilman tällaista sopimusta Jumala selviää kyllä huomisista aivan omillaan, mutta syntisen ihmisen kohdalla karkauspäivät seuraavat toistaan. Kunnes huomista ei enää tule. Ei edes sitä pelottavaa. Vain rannaton iankaikkisuus, jonka edestä ei kukaan voi karata. Toivottavasti sinulle riittää tästä lähtien yksi karkauspäivä neljässä vuodessa. Ja sekin vain kalenterisi rukkaamiseksi.
Ilmoittaudu tänään turvapaikan hakijaksi ja pakene Jeesuksen Kristuksen luokse. (apt.4:12)  

Hupsista! Jäi kokonainen kuukausi vuodesta ilman kirjoitusta. Selitykset moiseen kutistuvat laihoiksi. Yleensähän meillä on vuoden taitekohdista paksu nippu selityksiä ja vaihteleva määrä odotuksia. Yleensä…

Muistatteko vielä Irwinin? Varmasti ainakin osa teistä – noin viisikymppiset ja siitä harmaammat. Radion kautta ovat nuoremmatkin päässeet imaisemaan jotakin 1970 -luvun suomalaisuuden nousukauden ilmapiiristä. Irwinin mainioiden melodioiden myötä monet tabut saivat kyytiä. Laulujen teksteistä vastasi edelleenkin elävä Vexi Salmi.

Liekö parivaljakon joissakin tulkinnoista ollut aikanaan syvää profeetallisuutta, mutta joka tapauksessa siitä löytyy ajatonta ihmisen olemusta tulkitsevaa sarkasmia? Vai mitä ajattelet seuraavan laulun kertosäkeestä:

Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan.

Sehän on täysin Raamatun kanssa saman mielinen toteamus syntiin langenneen ihmisen elämänfilosofiasta. Jos asiani ovat tänään hyvin, niin huomisen projekti on tehdä niistä entistä parempia. Sairaaksi tulkitaan ajatus, että riittävän hyvinvoinnin saavutettuani keskittyisinkin nostamaan toisia samalle tasolle. Sellaisen kehityksen esteiksi nousee hetkessä lukuisia barrikadeja. Kuka ties useimpien kilpailuyhteiskunnan pelisääntöihin tottuneiden sydämistä.

Kuulenkin monta vastaväitettä. Maailmamme kehittyminen vaatii kasvua, ja kasvu puolestaan vaatii tehokkuutta. Roskaa. Mutta voimme tietysti pelata samojen sanojen sisällöillä. Kasvu, mitä maailmamme vielä viimeisenä oljenkortenaan vaatisi, on kasvua tyytyä vähempään, vaatimattomampaan elämään. Hyljätä määrä ja valita tilalle laatu. Tehokkuuden paine laskisi samalla kuin itsestään. Automaatio korvattaisiin jälleen ihmisillä, jolloin työtä riittäisi ehkä lähes kaikille.

Mutta utopiaahan tämä kaikki tyynni. Kaikkein rautaisimman barrikadin pystyttäisi ahneus. Ne maailman pari prosenttia, jotka omistavat puolet maailman kaikesta varallisuudesta, eivät ikinä sallisi sellaisen tapahtua. Eikä sellainen tulekaan tapahtumaan, sen Raamattukin selvästi ja monissa kohdin ilmoittaa.

Siksi, kun media nyt kierrättää samoja poliitikkoja ja ekonomisteja maalailemassa tulevia kasvuennusteita, ei tavallisilla hoksottimilla varustetut kansalaiset ole enää aikoihin olleet jymäytettävissä. Ellemme suorastaan tiedä, niin vähintäänkin aavistamme, että mahdollisen kasvun maksumiehet löytyvät omista postiosoitteistamme.

Näemme tämän kehityksen selvästi katsoessamme turvapaikanhakijoiden surkeiden laumojen aaltoiluja aina kotikonnuillemme asti. Tiedämme kaiken kädenväännön jälkeen kipeiden leikkausten muuttuvan lopulta todellisuudeksi, ja silloin joudumme luopumaan monesta hyvästä, mitä tänään pidämme itsestään selvinä oikeuksinamme.

Vain tämän ajallisen tuolle puolelle katsova elävä kristillisyys voi luottavaisesti tarttua tämän kirjoituksen otsikkoon. Me emme ruoki illuusioita markkinavoimien ja muiden ihmisvetoisten yritysten kyvystä rakentaa tästä maailmasta parempi asuinpaikka lapsillemme. Eväät siihen olemme popsineet itse. Ja ajallista menestystä tavoitteleva nimikristityn osa on erityisen onneton.

Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme kaikista ihmisistä surkuteltavimpia. 1.kor.15:19.

Huomaan kirjoittavani jälleen joulun aikaan. Muistan tehneeni niin aikaisemminkin. Muistot ja tulevaisuus kilpailevat paalupaikasta ajatuksissani. Tuskin olen ainoa, jolle erikoisesti vuoden vaihteen aikana käy näin. Oman lisänsä tuo minulle se kasvava ristiriitaisuus, mitä koen jouluksi kutsutun juhlan keskellä. Jos syntipukiksi pystyisi nimeämään ympärillä tiukuja helisyttävän maailman, voisi kai tyytyväisin mielin vetäytyä omaan joulurauhaansa. Mutta valkeaa joulua samentaakin se, että ristiriitaisuudet kumpuavat omasta sielunmaisemasta. Vaikka minullekin syntyi Vapahtaja pelastamaan minut taivasta varten, Hän ei pelastanut minua kokemasta myös ihmiskunnan kaamosta. Se ajaa meidät etsimään lohtua jos minkäkinlaisen nuotion loimusta. Yhä synteettisemmäksi rakentuva joulu on mitä petollisin sekoitus tarkoituksella mystiseksi jätettyä perinteestä ja uusimpien trendien mukaiseksi päivitettyä viihdettä.

Vapahtajan on yhä vaikeampaa löytää sijaa majataloista. Minunkin sydämeni majatalosta.

Runsas viikko sitten kävelin ulos suomalaisesta sairaalasta. Takana oli onnistunut leikkaus. Hoitava henkilökunta oli omalla asennoitumisellaan tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Siunasin heitä heitä sydämestäni. Siinä kävellessäni kysyin itseltäni: osaanko olla kiitollinen?

Vaikka en mielestäni ole koskaan lukeutunut pahimpiin valittajiin, oli kysymys jälleen paikallaan. Ei nimittäin se, että malttaa suitsia suunsa valittamiselta, kerro vielä paljoakaan sisimmän aidosta kiitollisuudesta. Jos haluan kiitollisuuden merkitsevän jotakin itselleni ja toisille, on minun päästettävä se julkisuuteen. Asenteeni tahtoo pyrkiä vapaaksi työttömyydestä. Ryhtyä sanoiksi ja teoiksi.

Tulevaisuus on siirtämässä meitä luovuttamisen aikoihin – suostumme siihen tai emme. Suomalaisina olemme saaneet tottua niin monen moiseen hyvää, että olemme aikoja sitten vaihtaneet kiitollisuuden alati kasvaviin vaatimuksiin. Kylläisyys on kasvattanut nälkäämme. Kuitenkin meillä sotien jälkeisillä polvilla ovat olot olleet auvoisia. Jumalan armosta ja edellisen ikäluokan uhrauksien ansiosta vapaus ja turvallisuus  ovat olleet meille itsestäänselvyyksiä. Koulutusmahdollisuuksistamme on enemmän kuin puoli maailmaa kateellinen. Ja Suomi -äiti hoitaa lapsiaan, vaikka he viettäisivät aikaansa rakentaen aivan muuta kuin oman maansa menestystä. Laskin, että Suomi joutuu lypsämään minulta neljä vuotta veroeuroja, ennen kuin leikkaukseni aiheuttamat kulut on kuitattu. Sitä ennen on kuitenkin todennäköisesti uutta remonttia edessä, joten piikki saattaakin vain kasvaa. Osaatko siis, mies, olla edes suomalaisuudestasi kiitollinen?

Kun nyt saan toivottaa Jumalan siunaamaa tulevaisuutta teille kaikille, joiden kanssa olen saanut tätä elämän purjehdusmatkaa taittaa, tahtoisin muistuttaa teitä – yhtä hyvin kuin itseäni: kylvämisen ja niittämisen laki pätee myös kiitollisuuden tai tyytymättömyyden siemeniin. Kun tulemme kohtaamaan yhä kasvavaa tyytymättömyyttä, olemme vaarassa tempautua mukaan sen imuun. Sitä on aktiivisesti vastustettava, eikä mikään toimi siinä tehtävässä paremmin kuin kiitollisuuden seerumi.

Jospa aloittaisimme jokaisen päivämme poimimalla elämästämme yhden asian, josta voimme ihan hyvällä syyllä olla kiitollinen. Alkuun päästyään huomaa, että niitähän löytyy paljon enemmän kuin osasi arvatakaan. Ja kaiken perimmäisenä vaikuttajana on Hän, joka on niin paljon maailmaa rakastanut, että antoi aikonaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän. 

Hei, mennäänkö peilin eteen?
Peilin eteen meneminen on tätä nykyä trendikästä. Tai -ainakin siitä puhuminen. Itse ratkaisevan askeleen ottaminen onkin sitten jo toinen juttu. Kuten jokainen trendikäs siis tietää, nyt ei ole kysymys ulkoasun viimeistelystä.
Erityisesti urheiluväki on aktiivisesti pyrkimässä peilin eteen. Ehkä juuri heidän ansiostaan on idea avautunut myös katsomon puolelle. Paremmat tulokset edellyttävät eilisen virheiden analyysia. Jos ei ole halua oppia niistä, saa jatkossa tyytyä hurraamaan toisten menestykselle.
Suomen edellinen hallituskin kertoi menneensä peilin eteen. Mahtoiko korjausliike myöhästyä, ennen kuin vaalit pukkasivat väliin. Poliitikot näyttävät näin tavallisen kansalaisen silmillä katsottuna viihtyvän tivolin peilisaleissa. Niin erilaisia tulkintoja he havaitsevinaan samoista tilanteista.
Ruotsin pääministeri hieraisi silmiään, ja mitä hän näkikään? Hyvänen aika! Me olemme olleet aivan liian sinisilmäisiä. Niin mukavilta kuin pumpuliset unelmat näyttävätkään, on jonakin päivänä kuitenkin uskallettava avata silmänsä katsomaan elämän todellisia kasvoja.
Rehellisen ihmisen – yhtä hyvin kuin kansakunnankin – on uskallettava kohdata itsensä sellaisena kuin on. Aivan ilman varjotodellisuutta. Mikäli tarkoitus on kehittyä eteenpäin, se merkitsee toimenpiteitä. Aina. Siksi peilin eteenkään ei ole tarkoitus jäädä saavutettuja muotojaan ihailemaan. Ei, vaikka olisi miten huikea Nokia -historia takana.
Meitä uhkaa henkilökohtainen ja kansallinen narsismi. Sen nujertamiseksi on syytä tosissaan paneutua, lasten, vanhusten – ja vaikkapa kotikonnuille ilmestyneen turvapaikan hakijan asemaan. Se saattaa johtaa hätkähdyttävään paljastukseen. Oman ja yhteisen hyvinvoinnin terroristi ei ehkä löydykään edellä mainittujen henkilöiden joukosta. Sen sijaan se ryökäle ilmestyy pönäkän itsevarmana harjaamaan hampaita omassa peilissämme.
Jos sen tyypin onnistuu taltuttamaan nakertajien ringistä rakentajien ruotuun, niin johan kaunistuu moni käyrä kummasti. Ja taatusti maistuu aamukahvi paremmalta.
Kivittämisen uhallakin  uskallan väittää: Raamattua parempaa peiliä tuskin löytää. Se kertoo kaunistelematta ongelmiemme perimmäisen syyn, mutta ei kuitenkaan hylkää meitä sen armoille. Sen sivuilla tarjotaan lääkettä, joka auttaa sata prosenttisesti.
Ennen kuin viskaat ensimmäisen kivesi, niin kysäisenpä vielä: oletko katsonut ja maistanut? Ja koska viimeksi?

Pujottelen valtaisassa ihmisruuhkassa pitkin feria- alueen pääkäytävää. Käsikynkässä riippuva vaimo huutaa korvaani jotakin. Ymmärrän vain sen, että en ymmärrä mitään. Molemmilla sivuilla syöksyilevät toistensa kaltaiset tehosekoittimet vatkaten kyydissään kiljuvaa ihmismassaa. Jokaisen vatkaajan myyntipisteessä on oma, tehosteilla terästetty äänimainontansa. Kaikki yrittävät saada oman osuutensa ihmiskakusta, joten vahvistimien viisarit ovat sojottaneet kaakkoon jo ajat sitten.

Olemme Fuengirolan kaupungin jokasyksyisessä juhlassa, Feriassa. Sangen maltilliseen menoon tyytynyt sydänrytmini vauhkoontuu epämiellyttävään laukkaan ja ihmettelee suuresti, miksi eivät juhla-asuihin puetut hevoset tee samoin. Ehkä vielä suurempi omakohtainen kysymys kuuluu: kumpi on muuttunut enemmän, nämä juhlat vai minä itse?

Ikä on varmasti tehnyt työtään molemmissa. Mutta kun oma kuulo on todistettavasti heikentynyt, niin senkin todistusvoiman nojalla juhlat ovat käyneet vuosi vuodelta yhä meluisemmiksi. Miksi? Vaatiiko juhlamieli herätäkseen jatkuvasti enemmän desibelejä?

Se on joka tapauksessa selvää, että nykyihminen vaatii yhä voimakkaampia elämyksiä syttyäkseen juhlamielelle. Silloin lähestytään pakostakin aistialueiden äärirajoja. Jospa edes ymmärrettäisiin pysähtyä siihen, kun ne tulevat vastaan. Mutta yhä suurempi joukko on päättänyt ponkaista kunnolla aistiavaruuteen. Nautintoaineet, lääkkeet ja suoranaiset huumeet toimivat kantoraketteina, joiden avulla irrottaudutaan arkitodellisuudesta virtuaaliseen paratiisiin.

Poliittisten ja uskonnollisten ääriliikkeiden kasvava suosio kertoo samasta ilmiöstä. Ihminen ei enää tyydy omaan kokoonsa. Perinteinen kauneuskäsite ja harmonia ovat menettäneet merkityksensä. Arjesta on tullut torjuttava rasite, mutta samaan aikaan lisääntyvä vapaa-aika on tehnyt juhlamielen löytämisestä aina vain vaikeampaa.

Juhlamielen lähtökohta on hyvä mieli. Hyvä mieli ei siis ole – ainakaan aina – juhlamielen jälkeläinen, eli: sitten-vasta-joskus-kun. Hyvä mieli versoaa kiitollisuudesta olemassa olostaan. Kyky olla pienestä kiitollinen on yhtä lailla kaikkien saavutettavissa kuin se on markkinavoimien kauhistus. Hyvä mieli voi nousta jokaisen punkasta ensimmäisenä ja jättää tyytymättömyyden peiton alle nuuskimaan öisiä pakokaasuja.

Ja jossakin vaiheessa – usein jopa aivan tiedostamatta – hyvä mieli pukeutuu juhlamieleksi. Hymyilevin kasvoin se kävelee vastaan Paseolla ja kiipeää ylös Girasolin mäkeä naapureita tervehtien. Kotona se ei kiroile uutisten äärellä sitä, että joutuu osallistumaan Suomen talousremonttiin. Se kokee juhlaa saadessaan olla mukana parempaa rakentamassa. Jotakin sellaista, mikä ei rakettien savujen tavoin haihdu öiselle taivaalle.

“Hyvä mieli on kuin alituiset pidot”. (Sananlaskut)