Äskettäin oli asiakkaanani eräs maailman johtavista yritysjohtajista. Juuri saman päivän aamuna hänen onnistumistaan oli punnittu tavaksi tulleessa osavuosikatsauksessa. Tulos oli ollut hyvä, mutta ei sittenkään niin hyvä kuin odotettiin. Kritiikki oli ajoittain purevaa, ja kuten tapana on, tuollaisessa julkisessa hetkessä kaikki vastuu vieritetään johtajan harteille.

Muutamaa tuntia myöhemmin kohtasimme. Oliko johtaja lyöty? Näkyikö selkäsaunan merkkejä? Viestikö olemus pettymyksestä tai periksiantamisesta?

Ei mitään näistä. En ehtinyt edes tervehtiä, ennenkuin asiakkaani teki se ystävällisyyttä huokuen. Samaa hyväntahtoisuutta riitti jokaiselle virkailijalle ja viranomaiselle. Aivan luonnostaan syntyi vaikutelma, että jos nurkan takana odottaisi jäävuori, niin mies oli päättänyt sulattaa sen silkalla elämänmyönteisyydellä.

Tässä on paljon oppimista. Ehkä aivan ensimmäiseksi olisi tunnustettava, että juuri tämänkaltaiset henkilöt seuloutuvat niille harvoille johtopaikoille, joiden muhkeita ansioita me muut päivittelemme ja kadehdimme. Ovatko he syntymälahjanaan saaneet niin suuren annoksen energiaa ja hyväluonteisuutta, että menestymistä elämässä ei voi edes estää? Siitä tuskin on kysymys.

Sen sijaan he ovat keskittyneet  suureen päätökseen. He ovat päättäneet kulkea vain yhteen suuntaan. Eteenpäin. Tapaat heitä vastuunkantajina kaikenlaisissa tehtävissä. Heillä on aina selkeä päämäärä tiedossaan. Vaikeuksien edessä he eivät pysähdy voivottelemaan huonoa onneaan. Niinkuin sisuuntunut jäänmurtaja he puskevat väylän läpi elämän ahtojäätikön. Ja siinä vanavedessään he vetävät onnistumiseen myös niitä, joiden voimavarat ovat vähäisemmät.

Vaikka esimerkillisiä henkilöitä löytyisi paljon, poimin heistä parhaimman.

Kun Jumala Jeesuksessa Kristuksessa saapui maan päälle, Hän tuli auttamaan synnin takia voimattomuuteen jämähtänyttä ihmiskuntaa eteenpäin. Runsaan kolmen toimintavuotensa aikana Jeesus ei keskittynyt moittimaan ihmisiä heidän tekemistään virheistä. Sen Hän teki ainoastaan niille, jotka pyrkivät esiintymään muita parempina ja jotka siten katsoivat olevansa oikeutettuja tuomitsemaan toisia.

Jeesus kiinnitti erityisesti huomiota sellaisiin ihmisiin, jotka kärsivät omien virheidensä ja toisten laiminlyöntien vuoksi. Hän pysähtyi sellaisten luokse, joilta toivo ja elämänhalu olivat kadonneet. Jeesus kuvaili tehtäväänsä näin: “Olen tullut etsimään sitä, mikä on kadonnut.” Monien vastoinkäymisten ja epäoikeudenmukaisuuksien seurauksena lukemattomat ihmiset ovat historiamme aikana kadottaneet elämisen halun ja mielekkyyden. Heidän käteensä Jeesus tuli tarttumaan sanoen: “Lähdetään eteenpäin!”

Tiedämme, mitä Jeesukselle itselleen sitten tapahtui. Surkea juttu, monet voivottelevat vielä 2000 vuoden jälkeenkin. Mutta se oli Jeesuksen itsensä valitsema päämäärä. Monta kertaa paholainen ja mielestään hyvää tarkoittavat ihmiset yrittivät saada Jeesuksen muuttamaan kurssiaan. Sitä Hän ei tehnyt. Koska Hän kulki määrätietoisesti eteenpäin, on meillä tänä päivänä evankeliumissa voimallinen elämänkartta. Se kutsuu jokaista ihmistä nostamaan katseensa menneisyydestä, nykyisyyden pettymyksistä ja uhkakuvista. Ystävällisesti tervehtien se kehoittaa meitä nousemaan ja lähtemään liikkeelle.

Eteenpäin!

En malta olla jakamatta iloa kanssanne. Pääsin nimittäin tänään töihin lähes neljän kuukauden sairausloman jälkeen.

Kuten edellisestä kirjoituksesta ilmenee, olen ainakin omasta mielestäni ollut työkunnossa jo toista kuukautta. Mutta ei tässä maassa niin vain saa parantua työkuntoon. Testejä ja epäilyksiä riittää, enkä itsekään ole ollut niistä täysin vapaa.

Mutta nyt on pappa iloinen, että saa vielä istahtaa tutun työpöydän taakse. Radiossa kaikuu lentäjien ja lennonjohdon keskustelu. Ulko-oven avautuessa sisään tulvahtaa lentopetroolin ihastuttava tuoksu.

Asioiden arvon huomaa usein liian myöhään, silloin kun ne jo ovat karanneet käsistä. Tuskin kukaan osaa arvostaa työtä enemmän kuin sellainen, joka epätoivoon saakka on saanut ahdistua työttömyydestä. Minulle nyt suotiin vielä mahdollisuus päästä työyhteisöön, missä panostani ja elämänkokemustani aidosti arvostetaan. Tässä tutun pöydän ääressä siunaan hienoja työtovereitani ja toivon sydämestäni työnantajalle menestystä.

Tiedän toki, että paikalleni löytyisi heti pystyvämpiä tekijöitä. Mutta emmehän me ole täällä mittailemassa itseämme muilla ja muita itsellämme. Miten paljon parempi jokainen päivä olisikaan, jos malttaisimme etsiä siitä jotakin kiittämisen arvoista. Oletettavasti saisimme silloin kokea olevamme entistä pidetympiä myös toisten seurassa.

Ole Sinäkin siunattu, missä sitten oletkin!

Kosketuksen ihmeellisestä voimasta on puhuttu paljon. Toisille ensiajatus kosketuksesta tulvahtaa mielihyvän lailla. Jotkut taas valtaa pakokauhu, sillä päällimmäiseksi mieleen on saattanut majoittua kipeä kosketus. Sylilapselle äidin rakkaudellinen kosketus on ravintoakin tärkeämpi.

Jokainen ihminen on tullut myös Jumalan koskettamaksi. Kaikki eivät sitä ole tiedostaneet, ja monet saattavat sen jopa kieltää. Se on turhaa, sillä Jumalan ei tarvitse kysyä lupaa koskettaakseen ihmistä. Kaiken lisäksi Hän osaa ja voi tehdä sen lukemattomilla tavoilla.

Toisaalta Jumala ei käännä väkisin kenenkään elämänsuuntaa. Hänen kosketuksensa ei siis ole pakottava. Sen sijaan Jumala koskettaa meitä tämän ajallisen elämämme aikana aina parantavalla kädellä. Näin silloinkin, kun meistä itsestämme tuo kosketus saattaa tuntua kipeältä. Silloin kosketuksen varsinainen merkitys paljastuu vasta myöhemmin.

Minua Jumala kosketti ihmeellisesti noin kuukausi sitten. Se tapahtui juuri samoihin aikoihin, kun maamme eturiviin kuuluva selkäkirurgi antoi minun selästäni lohduttoman lausunnon: “Laajalla, koko lannerangan fuusiolla oirekuvaa tuskin pystytään merkittävästi lieventämään.”

Oirekuva oli sellainen, että voimakkaimpien särkylääkkeiden voimallakaan en pystynyt istumaan tai seisomaan paikoillani sen vertaa, että olisin saanut aamukahvit juotua. Tätä tuskaa kesti lähes kolme kuukautta ja se masensi minua syvästi. Ajattelin ja surin, että en enää koskaan saa lähteä laulamaan ja kertomaan Jeesuksesta. Ehdin haudata myös minulle niin tärkeät lenkit ja monet muut elämisen ilot. Huumavien pillereiden syönti teki päivistä sekavia. Näin, kuinka vaimo ja muut läheiset kärsivät.

Kunnes sitten postin mukana saapui kirje, joka sisälsi rohkaisevan viestin lisäksi myös rukousliinan. Sen olivat ystävät pyytämättäni siunanneet yhteiskristillisessä rukouspiirissä.

Tunnustan näin julkisesti, että sangen epäuskoisin mielin otin rukousliinan vuodetoverikseni. Mutta – ylistys Herran! – seuraavana päivänä olivat kivut täydellisesti poissa. Siitä on aikaa nyt reilu kuukausi, enkä ole sen koommin ottanut yhtään särkypilleriä!

Ja tiedättekö? Tuosta hetkestä on tuskin kulunut päivääkään ilman, että olen saanut kertoa jollekin Jumalan parantavasta kosketuksesta. Jopa sille selkäkirurgillekin. Nyt ylihuomenna olen menossa vierailemaan siinä Ilpoisten rukouspiirissä, missä ystävät Jumalalta kehoituksen saatuaan rukoilivat puolestani näin ihanin seurauksin.

On valtavaa, että Jeesus Kristus  elää tänään voimassaan! Hän todella koskettelee ihmisiä ja auttaa meitä mitä moninaisimmissa asioissa. Se on juuri niinkuin pikkutyttö vastasi  kun häneltä kysyttiin, mitä se Jeesus sitten tekee?  “Jeesus laittaa meidän asioita kuntoon.” 

Taidatkos sen paremmin sanoa!

Löytyyköhän sitä?

Kysymys on paikallaan jouluyönä  2010AD. Eikä sitä sydäntä tarvitse etsiä maailman ääristä tai Jeesuksen jumaluudelle vastahankaisten uskontojen keskuudesta. Riittää, kun luo katseensa uuden lahjapyjaman alla sykkivään omaan sydämeensä.

Mutta on toki puolustusasianajakin heti paikalla. Se todistaa, kuinka hartain mielin kuuntelin radiosta monensointuisia joulunkelloja, lähettelin kuukauden tekstarikiintiön verran joulutervehdyksiä, siunailin vähemmänkin tuttuja kaikkiin ilmansuuntiin. Niin – ja sitäpaitsi taisin onnistua ihan tähän asti hymistelemään hyvää tahtoa talossamme vierailleille joulunviettäjille. Ärtymys ei ole vieläkään noussut pyjaman ulkopuolelle.

Joten sangen kilttejä sitä on oltu. Rauha maassa ja sitä rataa…

Mutta onko joulu sittenkään tarkoitettu tällaiseksi? Vai tulisiko meidän tietoisesti pitää kirjaa jouluistamme, joita sitten sopivan ajan tullen vertailisimme keskenään – ja toisten joulukokemuksien rinnalla?

Ehkä valokuva-albumimme toimivat tällaisina joulujen päiväkirjoina. Niitä selailemalla voi sukeltaa takaisin oman lapsuutensa joulujen viattomaan maisemaan. Sukupolvet suorittavat oman ohimarssinsa ja jättävät meidät yleensä haikeisiin muistoihin.

Mitä mahdamme kaivata sieltä enemmän kuin odotamme tulevilta jouluilta?

Ettei se vain olisi elämätön joulu? Sellainen, joka iän tuoman paksunahkaisuuden vuoksi tuntuu pakenevan yhä kauemmaksi ulottuviltamme. Eikä markkinamiesten häpeämätön päällekäyminen tee tilannetta ainakaan helpommaksi. Vai paljonko Sinun joulumieltäsi sykähdyttää tieto, että lahjatavaroiden ja Alkon myynti on kasvanut niin suotuisasti, ettei alennusmyyntejäkään juuri tarvita?

Onko sydämeni majatalo täyttynyt vääristä vieraista? Kyllä sukulaiset ja ystävät ovat joulun rakentajina tärkeitä, mutta ei heiltäkään pidä mahdottomia odottaa. Niinkuin ei itseltäkään. Taitaa vain olla niin, että meistä ei yhdessäkään ole joulun rakentajiksi. Parhaimmillamme ehkä pystymme  hieman koristelemaan sitä – hetkeksi. Tärveleminen onnistuu sitä vastoin niin helposti, että se “hyvä-lämmin-hellä-mieli-jokaisella” joutuu lahjojen joukosta ensimmäisenä aitoon kulutukseen.

Kirpeätä pakkasyötä ihailessani ymmärrän jotakin oman majataloni vartijana. Jos haluan yltäkylläisen joulun ensi vuonna, on valmistelut käynnistettävä tänään. Nyt heti. Ja aina kun saan avata silmäni uuteen armon päivään, on ensimmäinen tehtäväni varmistaa, että sydämeni majatalossa on tilaa Hänelle, joka vain voi oikean joulun tarjota. Jeesus tahtoo uusia huonevarauksensa jokaikinen päivä.

Ps. Sain muuten Häneltä uskomattoman hienon lahjan täksi jouluksi. Selkäni, jonka parantumisesta eivät etevimmät lääkärit antaneet mitään toivoa, rauhoittui täysin kivuttomaksi kun puolestani Jeesuksen, joulun Herran nimessä rukoiltiin. Murhaavien kipujen jälkeen olen jokaisesta kivuttomasta päivästä sanoinkuvaamattoman kiitollinen.

Kukapa ei tykkäisi lahjoista. Eikä lahjojen antaminenkaan ole hassumpaa. Lahjoja voi – ja tuleekin – mitata yhtä hyvin antajan kuin saajankin kannalta.

Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Erinäisistä syistä johtuen olen ajatellut itsenäisyyden arvoa enemmän kuin kenties aikaisempina itsenäisyyspäivinä. Aamulla soitin jo hauraalle isälleni ja hänen veljelleen. Veteraaneja molemmat. Kerroin heille, että olin ylpeä heistä. He ja heidän kaltaisensa ovat antaneet minulle sellaisen lahjan, jonka arvo näyttää kirkastuvan vasta sitä mukaa, kun heidän mitalinsa himmenevät.

Yksi lahja yhdistää meitä kaikkia. Olemme saaneet elämän. Ilman sitä ei millään muilla lahjoilla olisi meille mitään merkitystä. Mutta monet tekijät saavat elämän lahjan  arvon hämärtymään silmissämme. Ulkonaiset lähtökohdat voivat jonkun kohdalla olla niin ankeat, että hän jossakin vaiheessa päätyy Jobin tavoin kiroamaan oman syntymäpäivänsä.

Ihmiskunta on itsekkyydellään, ahneudellaan, kateudellaan, ylpeydellään jne. varastanut yksilöihmisen  arvon. Ihmisten kesken meidän arvomme on hinnoiteltu osaamisemme, jaksamisemme ja – niin, röyhkeytemme mukaan. Siinä tuli samalla mainituksi sekin, mitä pelastajaksemme mainittu markkinatalous ihmisestä tarvitsee.

Mutta niin paljon kuin ihminen luuleekin maailmaansa kehittävän, niin koskaan hän ei voi elämää ansaita tai lahjoittaa. Elämän lahjan suhteen ihmisen osana on aina olla vastaanottaja. Kehitysopin kannattajat paljastavat arvomaailmansa ylpeyden kieltäessään tämän. Heille ei elämän lahja kelpaa. He haluavat olla kehityksen tulos, kunnes elämän lahja otetaan heiltä pois.

Raamattu ja sen sanoman todeksi kokeneet tietävät, että elämä on Jumalan lahja. Ilman Jumalaa ei ole elämää. Ei minkäänlaista elämää. Jumalan ihmiselle antama elämä on arvokkainta mitä maailmassa on olemassa. Muista seuraavan kerran peiliin katsoessasi, että olet aarre. Jos toiset ihmiset ovat eri mieltä, he ovat väärässä. Vain lahjan Antaja tietää todellisen arvosi.

Siksi Jumala tahtoisi pelastaa jokaisen ihmiselämän. Maailman suurin tragedia ei ole tsunami, ei menneet eikä saapuvat ympäristökatastrofit tai terroriteot. Suurin tragedia on jokaisen ihmisen kohdalla se, jos ei anna elämänsä Lahjoittajan pelastaa omaa elämäänsä. Kukaan ei voi sitä itse tehdä. Hän voi vain antaa suurimman lahjansa kuolla pois, tai sitten antaa pelastaa itsensä.

Siksi Jeesuksesta tulee kertoa kaikille ja kaikin tavoin. Jeesus jättää taakseen keskustelut uskontojen tasa-arvoista. Hän tuli,  kuoli ja voitti kuoleman kaikkien edestä. Hänestä ei voi sanoa, että Hän eli, koska Hän on elänyt aina ja elää nytkin rukoillakseen meidän puolestamme.

Sinunkin. Että ottaisit vastaan iankaikkisen elämän lahjan.

Viisi laattaa pystysuoraan sähköjohtoon saakka, vaakasuoraan kuusi – minusta katsottuna. Sähköjohdon takana 40 laattaa lisää näköpiirissäni ja seinän katveen takana suurin piirtein saman verran.

Mistä on kysymys?

Sait juuri lyhyen kuvauksen ulkonaisen elämäni näköaloista. Seinien takana tekee talvi tuloaan. Vielä se on joutunut toistuvasti peruuttamaan, mutta joka viikon jälkeen sen ote on lujempi. Ulkona ovat myös lähimmät elämän äänet. Pihapiirin linnut odottavat, milloin ontuva ruokintamies ilmestyy kastelukannuineen.

Luit aivan oikein. Kastelukannuineen. Sairasvuoteen harvoihin neronleimauksiin lukeutuu oivallus, että kastelukannulla on mitä kätevintä annostella linnunsiemeniä ruokintalaudalle. Oivallus sekin, että linnuista pienimmät ovat rohkeimpia. Ne istuvat oksalla ihan kosketusetäisyydellä. Tilhet kyttäävät jossakin vanhan navetan kupeella. Poistuttuani ne tekevät röyhkeän invaasion ja itsevarman pääkaupunkilaisen tavoin pelmuuttavat siemenet hetkessä suihinsa ja hangelle. Sieltä pienet nöyrtyvät nokkimaan eineensä. Ja harakat, nuo liperikaulaiset lintuseurakunnan takapenkkiläiset. Ne ilmestyvät varoen, ja pieni häivähdys ikkunassa saa ne heti siivilleen.

Ulkona olen ollut itsekin. Nimittäin siitä liikkuvasta elämänpyörästä, mihin kaikki minua tuntevat ovat oikeutetusti minut kytkeneet. Kohta kaksi kuukautta ovat laatat ja sähköjohto pysyneet näkökentässäni samoissa asemissa. Itse koen seisovani viallisissa liikennevaloissa. Punainen on jumittunut päälle.

Välillä kuvittelen sen vilkkuvaksi keltaiseksi. Silloin ontuilen parhaalle tuolillemme. Sattumoisin se sijaitsee Volvoni etupenkillä. Muuten hyvä, mutta pian liikkeellelähdön jälkeen se mokoma välittää selkääni Mutkankyläntien viimeiset terveiset. Sitten alkaa asenton vaihtelu kuin kansallisissa voimistelukilpailuissa. Ja kun viimeinen myötäle ennen Alavutta on alla, näkyvät kuljettajasta tuulilasin läpi enää otsa – ja nipin napin silmät. Ja hiki, se on uusiutuva luonnonvara.

Uima-allas. Aaa-aah! Mikä nautinto! Se oli kaiken tuskan arvoinen. Vesijuoksua menisi vaikka puoli peninkulmaa. Heitä ja moita huudellaan mennen tullen. Business Flight -terminaalin ökyseura on vaihtunut maalaiskylän mammoihin ja pappoihin. Kohtelevat minua kuin pojankloppiansa, vaikka olen jo moninkertainen vaari itsekin.

Mutta nautinnon jälkeen iskee karu todellisuus jälleen. Samat jäljet toiseen suuntaan, missä tutuksi käyneet tuttavat odottavat.

Arvasitkin jo: laatat ja sähköjohto.

Ihmisellä on lupa kysellä Jumalalta kaikenlaista. Hän vastaa kyllä, mutta ajallaan ja tavallaan. Haaveilen, että jospa minussa olisi edes puoli Jobia. Mieluummin se puoli, joka suostuu ottamaan kaikki päivät Jumalan kädestä. Ei rangaistuksena, vaan mahdollisuutena kasvaa johonkin uuteen ulottuvuuteen. Sellaiseen, minkä luokse ei voi kiirehtiä. Juosta. Ajaa – lentämisestä nyt puhumattakaan.

Miksi hiljaisuus on niin pelottavaa? Ehkä vain siksi ja siihen asti, kunnes olemme tehneet sinunkaupat.

                                                                                        Hiljaisuus

Miksi sinua taas pakenin, vaikka parastain vain tahdot – tiedän sen
Kuin sydänystävälle mulle kutsun annoit jälleen tulla lepäämään
Sinne kutsuit Mestarinkin, ja Hän tapaamiseen saapui usein yksin
Rauhan jätti taivaallisen, että kautta hiljaisuuden sen löytäisin
Hiljaisuus, syvä hiljaisuus,
sinuun laskeudun kuin vuoripuro mereen
Sinun syleilysi sydämeni rauhoittaa
Pyhä tuulenvire väsyneen taas virvoittaa hiljaisuudellaan
Hiljaisuudellaan

Jospa uskaltaisin jälleen olla luonas enemmän kuin hetkisen
Saanhan sisimpäni mustan, kaiken ahdistavan tuskan tuoda mukanain?
Getsemanen puiden varjoon saanhan sydämeni kuormat jälleen jättää?
Että rauha taivaallinen kautta pyhän hiljaisuuden jää siunaamaan
Hiljaisuus, pyhä hiljaisuus,
sinuun laskeudun kuin vuoripuro mereen
Sinun syleilysi sydämeni rauhoittaa
Pyhä tuulenvire väsyneen taas virvoittaa hiljaisuudellaan
Hiljaisuudellaan

…jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa poistotuudesta ja kääntyvät taruihin.”(2.Tim.4:3,4)

Ennen näitä päiviä elimme aikaa, jolloin Raamatun oppiin vetoava kristillisyys aiheutti kasvavaa närästystä. Lähes kaikilla foorumeilla sisäistettiin käsite “maallistuminen”. Joillakin tahoilla – ja tarkoitushakuisesti – maallistuminen pyrittiin samaistamaan edistykseen ja moderniin sivistyskehitykseen. Vanhoihin arvoihin vetoavia ryhdyttiin kohtelemaan pilkallisesti. Raamatun arvo arvomaailmaan uskovaa pidettiin jotenkin junasta jääneenä. Mutta häntä kyllä siedettiin, koska “suvaitsevaisuus”, tuo koko maailmaa syleilevä oppi, sitä opetuslapsiltaan edellytti. Fundamentalisti -poloa vain liian pieni pipo kiristää. Annetaan raukan olla.

Tähän nopean teollistumisen ja hyvänolon etsimisen aikakauteen sijoittuu Raamatun edustamien perusarvojen varsinainen alasajo. Katkerinta satoa niitettäisiin vasta vähän myöhemmin. Olemme toki jo saaneet maistella vapaan kasvatuksen ja rajoittamattoman seksuaalisuuden hedelmiä. Perheonnemme on murskaantunut rajulla kädellä. Kaikki Raamatun ja historian opettamat ikiaikaiset neuvot on vanhanaikaisina heitetty romukoppaan. On juhlittu ihmiskunnan vapautumista uskonnon kahlitsevista ikeistä.

Se aika on nyt…

…Ja silloin monet lankeavat pois, ja he antavat toisiaan alttiiksi ja vihaavat toinen toistaan…Omat vanhemmatkin ja veljet ja sukulaiset ja ystävät antavat teidät alttiiksi; ja muutamia teistä tapetaan. Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden.” (Mt.24:10,Lk.21:16,17)

Nyt ei uskovaisia enää siedetä. Maailman mitta on tullut täyteen. Se ei kärsi enää huonoa omaatuntoa vierellään muistuttamassa, millainen Jumala on. Vielä vähemmän se kestää kuulla Jumalasta, joka odottaa ihmiseltä jotakin. Uskovien suut on tukittava, kuten eräs tuohtunut naispappi juuri lehdessä vaatii. Jos uskosta ylipäätänsä saa puhua, on se ymmärrettävä niin laaja-alaiseksi ja avarakatseiseksi, ettei kukaan ihminen voi ahdistua raja-aitojen näkemisestä.

Kun Päivi Räsänen kiihkottomasti esitti Raamatun näkemyksen seksuaalisuudesta (ei vain homoudesta), hän ei voinut aavistaa millaisen leegion tuli päästäneeksi irti. Tunnustus hänelle kristillisestä kansalaisrohkeudesta. Sellaista odotetaan meiltä kaikilta.

Mutta kuinkas kävi? Jo seuraavana päivänä omat puoluetoverit kiirehtivät pehmentämään sanomaa. Tuli todistetuksi yksi totuus, minkä arkkipiista sanoi tv-haastattelussa: “Kirkon kannalta KD on vain yksi puolue muiden joukossa.”

Toivottavasti eri seurakunnissa ei käperrytä katsomoihin seuraamaan, kuinka kirkon käy. Nyt on korkea aika näyttää väriä, ja sillä oikean viirin näyttämisellä on myös tavallista voimakkaampi viesti. Jeesuksen nimessä, sisareni ja veljeni, minä rohkaisen Sinua astumaan esille sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu.(Jd.3). Se saattaa maksaa meille enemmän kuin uskallamme ajatellakaan, mutta juuri tällaiseen hetkeen on Raamatun Jumala nähnyt viisaaksi Sinut ja minut luoda. Valoksi ja suolaksi pimenevään ja pahasti saastuneeseen maailmaamme.

Se aika on nyt…

…Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi.” (2.Tim.3:12)

Meitä on lisäkseni monta, joiden kristillisessä vaelluksessa on häpeätahroja. Synti ei ole kunniamme vaan häpeämme- Ainoa toivomme on Hänessä, joka tuli pelastamaan juuri syntisiä. Kaikkia syntisiä. Aivan kaikkia.

Kun Hän armossaan kumartui häpeääme ja tuskaamme, Hän myös nosti meidät jaloillemme ja antoi jälleen oikean suunnan ja toivon. Tahdomme elää Hänelle ja palvella Häntä sen armon mukaan mikä meille suodaan. Ehkä valoni on himmeä, mutta sen pieni hehkukin on lähtöisin Hänestä, jossa ei ole muuta kuin kirkkautta. Pienikin valo voi auttaa vähän. Muita ja itseäni. Seuraamaan Jeesusta, varsinaista valonlähdettä.

Se aika on nyt, jolloin uskovana en saisi tehdä parannustakaan. Jos sanon ja tuomitsen jotkut ratkaisuni synniksi, syyllistän samalla syntisiksi toisetkin, jotka omissa tilanteissaan ovat ajautuneet samanlaisiin ratkaisuihin. Jos yritän syntini tunnustaen parhaani mukaan seurata Jeesusta, miten leimataan tekopyhäksi pyrkyriksi, joka yrittää esittää parempaa kuin onkaan. Tämä on kuitenkin vain sitä kevyttä ja lyhytaikaista ahdistusta, mihin Herra on luvannut antaa voiman ennen astumistamme iankaikkiseen kirkkauteen. (2.Kor.4:17)

Jos kysymme maailmalta, mikä on syntiä, on sen lista lyhyt

Vain se on syntiä, että sanot jotakin asiaa synniksi tai ihmistä syntiseksi. Sellainen aika nyt on.

Ajelin iltamyöhäisellä kohti kotia. Päivä oli ollut raskas, eikä mielikään juuri poikennut sumuisesta pimeydestä. Olin saanut kuulla huonoja uutisia.

Pitkä matka ja ankarat säryt olivat syöneet tarkkaavaisuuttani. Havahduin ylinopeuteeni samanaikaisesti vastaan ajaneen poliipartion kanssa. Voi surkeus! Kohta vihloisi selän lisäksi kukkaroakin.

Poliisit olivat erittäin ystävällisiä. Rutiinikysymysten ohella keskustelimme luontevasti jokapäiväiseen elämään liittyvistä asioista. Minua ei kohdeltu viranomaisen tunteettomilla käsineillä. Oli antoisaa kohdata nuoret lainvalvojat ihmisen tasolla. Mieleeni nousivat elävinä ajat, jolloin itse olin saman virkapuvun kantaja.

Paperitöiden jälkeen kuittasin tekemäni liikennerikkomuksen. Sitten toinen poliiseista katsoi ystävällisesti minua silmiin sanoessaan: – Annamme sinulle kirjallisen huomautuksen. Uskomme sen toimivan tällä kertaa sakkoa paremmin.

Se oli juuri niin. Miten oikeassa hän olikaan. Toisin kuin hänen pääkaupunkiseudun kollegansa, jotka pysäköivät autonsa ruuhka-aikana vilkkaan tien myötäleeseen ja antavat kameran laulaa rangaistuksia.

Kun siitä erkanimme, siunasin sydämestäni näitä hienotunteisia virkamiehiä. Kiitinpä Jumalaakin saamastani huomautuksesta! Tiedostin, että vähä vähältä ajonopeuteni olivat kivunneet ylemmäksi, ja hiljaisilla tieosuuksilla oli tullut päästellyksi rangaistuksenkin arvoisesti.

Siksi talletin saamani huomautuksen Raamattuni väliin kirjanmerkiksi. Siellä se toimii tarpeellisena muistuttajana ainakin itselleni. Sitä paitsi sen viesti tukee vahvasti Raamatun omaa sanomaa. Siellä, missä itse tai joku toinen saa Pyhässä Hengessä julistaa Raamatun arvomaailmaa, Jumala aina antaa läsnäolijoille tuiki tarpeellisia huomautuksia.

Nekään eivät koputtele sydämiämme vikoilun tai syyttelemisen mielellä. Jumalan antamien huomautusten takana vaikuttaa aina Hänen rakkautensa. Kiireinen aika tempaa meidät niin helposti monenlaisiin ylinopeuksiin ja riskinottoon elämämme tiellä. On mitä suuremmassa määrin sitä niin sanottua Jumalan armoa, kun Hän palauttaa meidät ajattelemaan onnellisen ihmiselämän liikennesääntöjä.

Mutta ellemme piittaa meille annetuista huomautuksista, odottavat rangaistukset vuoroaan. Ennemmin tai viimeistään myöhemmin. Näissä asioissa valinta on meidän.

En tahdo tottua siihen koskaan. Ainakin rukoilen, ettei niin tapahtuisi. Elämää voi – ja sitä tulisi aina – ihmetellä.

Kaksi viikkoa sitten sain tehdä juuri sitä. Pitelin kuudetta lastenlastani sylissä. Taisi paapan sydän pompottaa yhtä tiuhaan kuin vastasyntyneelläkin. Se oli ihmeellistä! Jokainen elämä on ihmeellistä. Yhdenkään ihmisen elämä ei saisi kulua niin pois, etteikö siinä aina riittäisi ihmettelemistä.

Siinä pientä paapoessani ihmettelin sitäkin, että kuinka ihmeessä joku saattaisi tällainen ihme sylissään pitää elämää onnellisten sattumien summana, sokean kellosepän tuurinkantamoisena. Ainakin sellaisen antiuskovan elämä on äärimmäisen sameaa. Aivan kuin se salaperäinen alkuliemi, mistä hän uskoo kaiken eläväisen syntyneen.

Elämän yliopistoa on se, kun pääsee aitiopaikalta seuraamaan lapsen elämää. Miten murheellista, että mammonaa jumaloiva maailmamme on ajanut isät ja äidit sorvin ääreen niin pakkotahtisesti, että nämä eivät ehdi eivätkä enää jaksa kasvaa lapsiensa mukana. Tuskin olen ainoa isoisä, kenelle on tarjoutunut mahdollisuus jatkaa kesken jäänyttä ihmettelyään lastenlastensa parissa.

Siinä opinahjossa huomaa senkin, kuinka paljon elämisen rikkautta on tuhlannut ylenkatsomalla ns. pikkuasioita. Ja kuitenkin hiekkalaatikon maisemiin on siroteltu runsaasti ihmiselon suurimpia rikkauksia. Juuri niitä, mitä  kuvittelemme rahalla ostetuilta elämysmatkoilta löytyvän. Ei Jeesus turhaan nostanut lasta polvelleen ja kehoittanut aikuisia astumaan lasten elämysmaailmaan.

Niiden porttien sisäpuolella kristillisyyskin paljastaa kauneimmat kukkansa. Arjen harmauden keskelle avautuu ihmeiden puutarha. Taivas saapuu sittenkin koskettamaan maata ja ennen muuta taivasta janoavia sydämiä.

Jos et voi uskoa minua, pyydä pientä lasta oppaaksesi. Kyllä sellainen tähtisilmä jostakin löytyy jokaiselle. Anna lapsen viedä niin Sinun ei tarvitse vikistä.

Viimeistään silloin tarjoutuu aikuisen paatuneellekin sydämelle mahdollisuus havaita: minäkin olen suuri ihme. Olen sitä edelleen, koska Ihmeellinen Vapahtaja on rakkaudessaan minua tähän hetkeen saakka kantanut ja varjellut.

Siinä se ihmeistä suurin on!

Kirjoitan nyt hyvin pieneltä paikalta.

Tunnen synnin vaikutukset jokapäiväisessä elämässäni. Tiedostan, että ne riippuvat olemuksessani sitkeästi kuin pistin Paavalin lihassa. Kukaties hänenkin kohdallaan oli kysymys jostakin vastaavasta tuntemuksesta. Että jaksaa elää – ja kokea elämisen ylipäätänsä mielekkäänä – täytyy synnin painostavalla voimalla olla voittajansa. Onneksi sellainen löytyy. Se – tai paremminkin Hän – on Jeesus Kristus. Synnin voittaja ja syntisen ystävä.

Yhteiskunta ja siis ns. yleinen mielipide on antanut selvän vastauksensa otsikon kysymykseen. Se on selkeästi sanoutunut irti synnistä siten, ettei sen mielestä mikään ole syntiä. Tietyssä mielessä se on uskonnollisia nuorallatanssijoita rehellisempi, koska se ei epäröi heittää Raamattuakin roskikseen aikansa eläneenä onnellisen elämän tuholaisena.

Nykyihminen haluaa piirtää itse oman elämänsä rajat. Kukaan ei saa sanoa, mikä on oikein tai väärin, sopivaa tai sopimatonta. Kaikki sellainen mittailu on vain arvioitsijan silmässä. Suhteellista.

Murheellisinta on, kun ihminen yrittää sovitella omat syntiset pyrkimyksensä muka Jumalan mielen mukaisiksi. Hengellisesti ajatellen kysymys on silloin kahdensuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ihminen jää omien syntiensä riepoteltavaksi ja tukkii samalla tiensä ainoan todellisen auttajan luokse.

Espoon piispa Mikko Heikka kirjoittaa tänään (HS.vieraskynä). “…kirkko on perinteisesti liittynyt klassisen luonnonoikeuden perinteeseen, jossa avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio…Protestanttisissa kirkoissa voimistuu kuitenkin kaiken aikaa näkemys, joka tulkitsee avioliittoa modernin luonnonoikeuden viitekehyksessä…Myös luterilaista avioliittokäsitystä on arvioitu uudelleen. On ajateltu, että avioliitto ei oleellisesti rakennu sen varaan, mitä sukupuolta liiton osapuolet ovat. Sen sijaan avioliiton keskeisiä tunnusmerkkejä ovat rakkaus, sitoutuminen ja uskollisuus. Tämän mukaisesti myös samaa sukupuolta olevat parit mahtuvat luterilaisen avioliittokäsityksen puitteisiin.”

Edellä mainittua pohjustaakseen Heikka toteaa piispan arvovallalla: ” Samaa sukupuolta olevien vihkimisen puolesta on vahvoja teologisia perusteita.”

Mitä tällaiseen olisi sanottava?

Kysymys on paljon enemmästä kuin “avioliittokäsityksen päivittämisestä modernin luonnonoikeuden viitekehykseen”. Kysymys on Jumalan määrittelemän syntikäsityksen hylkäämisestä ja koko Raamatun arvovallan massiivisesta halventamisesta. Sillä tiellä kulkemisesta ei tule muuta loppua kuin iankaikkisessa kadotuksessa. Sitä emme pysty selittelemään pois.

Olen syntinen mies. On paljon rehellisempää sanoa näin kuin leikkiä jänistä piiloutumalla massaan ja yhtyä kuoroon: kaikkihan me olemme syntisiä. Osaan yhä nimetä tarkasti valitettavan runsaan nipun syntejäni. Ne eivät poistu elämäni historiasta sillä, että selittelen ne olemattomiin. Päinvastoin. Selittelemällä ja vähättelemällä syntejäni loukkaan syvästi Jumalaa ja halveksin Jeesuksen sovitustyötä. Jos haluan tarrautua Kristuksen minulle tarjoamaan armoon, on minun myös hyväksyttävä sellaisenaan Jumalan ilmoittama käsitys minun syntisyydestäni. Samoin siitä, mikä on syntiä ja mikä ei.

Kiitos Jumalalle, Kristus tuli kutsumaan syntisiä parannukseen! Minuakin. Siksi asettaudun ilman puolustuspuheita publikaanin viereen ja lausun yhdessä hänen kanssaan: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” (Lk.18:13)