Ikiaikaisesta itämaisesta viisaudesta on tullut oman aikamme myönteisen ajattelun slogan. Ihan hyvä näin. Salomo oli tässäkin oikeassa: ei mitään varsinaisesti uutta maan päällä. Uusi vuosi pukee ihmiskunnan löydöt uusiin vaatteisiin vain huomatakseen, että löysikin päivitettyä antiikkia.

Jumala on kuitenkin luonut ihmisen etsijäksi. Vuorisaarnassa Jeesus suorastaan yllyttää hengelliseen kullanhuuhdontaan. Hän käyttää äärimmäisiä esimerkkejä julistaessaan hengellistä köyhyyttä potevan ihmisen autuaaksi. Jeesus nostaa surkeutensa ympärille passivoituneen jalkeille ja rohkaisee löytöretkelle. Aarteen löytäminen on varmaa. Kukaan toinen ei voi luvata samaa!

Aihe alkoi vanhalle saarnamiehelle elää, kun yhdessä vaimoni kanssa istutimme elämämme ensimmäiset omenapuut. Kun ikää on kuusikymppiä ja rapiat, nousi lapion varressa mieleen sekin, että tuleekohan näiden puiden hedelmää koskaan maistettua. Mutta niin me vain kaikkien puutarhanhoidon niksien mukaan kaivoimme kotikolot Uskolle, Toivolle ja Rakkaudelle. Me istutimme, yhdessä Jumalan kanssa osallistumme kasteluun, mutta yksin Jumala voi antaa puillemme kasvun. Siihen meidän on luotettava.

Me istutamme omenapuun. Jeesus uskon kun lahjoittaa sydämeemme, silloin epäusko lannistuu.

“Uskon kautta te kaikki olette Jumalan lapsia”(Gal.3:26). Miten tärkeä onkaan tuo sana “kautta”! Olisimme suuressa pulassa, jos asemamme määräytyisi uskomme “tähden”. Ainakin minun uskoni kuihtuisi aivan silmissä, enkä jaksaisi uskoa sen tuottavan koskaan mitään kelvollista hedelmää. Efesolaisia Paavali rohkaisee: “Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja”(Ef.2:8).

Se lahja on Jumalan lahjoittama usko, jonka määrää meidän on turha ryhtyä itsessämme tai toisissamme mittailemaan. Ja siten usko on vain väylä, mitä kautta voimme vastaanottaa pelastuksen. Usko itsessänsä ei voi ketään pelastaa. Sen voi tehdä yksin Kristus. Mutta kun Hän lahjoittamansa uskon kautta saapuu etsivään ja Jumalaa janoavaan sydämeen, silloin epäusko saa lähtöpassit.

Me istutamme omenapuun. Jeesus toivon kun lahjoittaa sydämeemme, silloin epätoivo masentuu.

Maailmassa on kasvava määrä epätoivon valtaamia ihmisiä. Tänäänkin joka viides maapallon asukkaista on viettänyt nälkäpäivää. Äidit ja isät ovat epätoivoisia etsiessään lapsilleen ruokaa ja siedettäviä elinolosuhteita. Monet ennusteet maalailevat tulevaisuuden taivaan synkillä ukkospilvillä. Nuorten on vaikea uskoa parempaan huomiseen. Masennuksesta on kehittynyt työikäisten suurin terveysuhka. Poliitikkojen lupaukset ovat yksi toisensa jälkeen haihtuneet turhiksi toiveiksi.

Raamattu kertoo kursailematta, että näin tulee tapahtumaan. Mutta se kertoo myöskin todellisesta toivosta, “joka ei saata häpeään”(Rm.5:5). Turhaan ei sitä kutsuta “eläväksi toivoksi”(1.Pt.1:3). Ellei ihmisellä ole tätä uskoontulemisessa – eli uudestisyntymisessä – lahjoitettua elävää toivoa, joutuu hän asettamaan toivonsa toisten ihmisten ja oman jaksamisensa varaan. Ei ole siis ihme, että silloin tuntee olevansa kirjaimellisesti vailla toivoa.

Mutta Jeesus Kristus tuli antamaan jokaiselle vilpittömälle elämän etsijälle “tulevaisuuden ja toivon”(Jer.29:11).  Jeesuksen lahjoittaman toivon innostamana uskaltaa ihminen elää rohkeasti. Jumalalta neuvoja kysellen hän uskaltaa tehdä tulevaisuuteen ulottuvia päätöksiä. Lopullisena toivona on hänellä usko ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään Jumalan ja rakkaimpiensa yhteydessä.

Voisiko olla tehokkaampaa lääkettä masennusta ja epätoivoa vastaan!

Me istutamme omenapuun. Jeesus rakkauden lahjoittaa sydämeemme, silloin elämämme parantuu.

Maailma on nääntymässä rakkauden nälkään. Se ei ymmärrä olevansa tässä asiassa sokea sokeaintaluttaja. Kun se ei tunne ainoaa todellisen rakkauden lähdettä, se pyrkii löytämään rakkautensa yhä rajummin vääristyvistä perversioista. On käynyt niin kuin Aaronille jumalaa “rakentaessaan”: “Minä heitin sen tuleen, ja siitä tuli tämä vasikka”(2.Ms.32:24).

Kestävälle ja kukoistavalle rakkaudelle ei ole vaihtoehtoja. “Jumala on rakkaus”(1.Jh.4:16). Olisi rakkauden laimentamista sanoa, että Jumalalla on rakkautta. Rakkaus yhdessä pyhyyden kanssa on Jumalan hallitseva ominaisuus. Rakkaus on “suurin”, koska sen kädenjälki näkyy kaikessa Jumalan toiminnassa. Rakkaus on ainoa motiivi, minkä perusteella pyhä Jumala saattaa olla tekemisissä kaltaistemme langenneiden ihmisten kanssa. Jumalan rakkaus sai aikaan Golgatalla iankaikkisen sovituksen. Rakkauden ylistyslaulussa (1.Kr.13.) sanotaan, että rakkaus ei koskaan epäonnistu (häviä).

Elämme vielä armon aikaa. Jumalan rakkaus ympäröi meitä joka puolelta. Tietämättömyyttä enemmän ylpeys estää meitä astumasta sisälle Jumalan rakkauden maailmaan. Kutsuessaan meitä valtakuntaansa Jumala ei tarjoa meille rakkautta juuri siinä muodossa, kuin sitä haluamme. Mutta Hän haluaa lahjoittaa meille sellaisen rakkauden, mitä todella elääksemme tarvitsemme.

Jumalan rakkaudessa korjaantuvat monet elämässä rikki menneet asiat. Vihan kuihduttamat ihmissuhteet puhkeavat uuteen kukkaan. Ja vaikka Jumala on säätänytkin asumisemme ja elämisemme ajat ja rajat (Apt.17:26), rakastavan Isän johdatus saa meidät kokemaan elämän mielekkääksi ja kohtaamaan huomisen luottavaisin mielin.

Omenapuut kasvavat!

Jo aikoja sitten eräs ystäväni kiinnitti huomiotani siihen, että eräällä keskustelufoorumilla minut oli niputettu sangen arveluttavaan joukkoon: “Susia lammasten vaatteissa.”

Silkka uteliaisuus ajoi katsomaan, keitä toisia mahtoi kulkea samanlaisissa tamineissa. Huomasin päässeeni arvovaltaiseen joukkoon. Mukaan mahtuivat melkein kaikki tuntemani saarnamiehet ja -naiset. Olipa mukana parit paavit – vähäisemmistä prelaateista nyt puhumattakaan. Pitkää listaa silmäillessäni tunsin säälinsekaista huvittuneisuutta. Mutta sitten vakavoiduin.

On paikallaan sääliä sellaisia henkilöitä, jotka katsovat kykenevänsä jaoittelemaan toisia susiin ja lampaisiin. Mutta sen sijaan vakava paikka on siinä, että omassa povessa asuvan sutensa kanssa jokainen on helisemässä. Milloin enemmän, milloin vähemmän. Siinä mielessä listan laatija on minunkin kohdalla valitettavan oikeassa. Säälittävän tietämätön luonteensa erämaista on  se ihminen, joka väittää, ettei siellä ole suden ulvontaa kuultavissa.

Monin riipaisevin kertomuksin Raamattukin tuo esille langenneen ihmisluonnon petomaisuuden. Se riistää pyhimmiltäkin henkilöiltä sädekehät. Jumalan sanan valossa kaikki paljastuvat täysin kelvottomiksi. Kukaan ei  luontonsa puolesta tee sitä, mikä hyvää on. Ei edes etsi Jumalaa!(Rm.3)  Näin paljastumme susiksi toinen toisemme perään.

Apostoli Paavali kuvailee omaansa ja samalla kaikkien muiden kristittyjen tilannetta samaisen Roomalaiskirjeen 7. luvussa. Hän ei sorru selittelyihin, vaan myöntää suden ajoittain temmeltävän sisällänsä. Samalla hän toteaa pedolla olevan nimenkin. Se on synti.

Niin kauan kuin elämme langenneen ihmissuvun edustajina, joudumme apeana myöntämään, että oman sutemme raatelujälkiä on nähtävissä yhtä omassa kuin lähimmäistemme elämässä. Niistä on synkänpuoleinen luettelo Galatalaiskirjeen luvussa 5: siveettömyys, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen.

Lohdullisena asiana ilmoitetaan, että tällaista hävitystä aikaansaaville susille on pysyvä kielto Jumalan valtakuntaan. On edes yksi turvapaikka, missä ei tarvitse petoja pelätä.

Inhimillisesti järkeillen tuntuu käsittämättömältä, että Jumala sijoittaa vastasyntyneen lampaan suden kanssa samaan reservaattiin. Niin se kuitenkin on. Omin avuin ei lampaalla olekaan minkäänlaisia mahdollisuuksia selviytyä. Hän on täydellisesti Paimenen antaman suojan varassa. Omat tekemiset jäävät muutenkin vähiin. Eihän lammas pysty kuin kasvattamaan villaansa. Ja sekin mahdollisuus avautuu vain silloin, kun Hyvä Paimen saa johdattaa sen ravitseville laitumille. Omin päin seikkaileva lammas onnistuu korkeintaan sotkemaan muiden laitumet. Ja ellei Paimenen seura kelpaa, löytää se lopulta onnettoman loppunsa suden suusta.

Vallitseeko Sinun sydämessäsi armon vai kauhun tasapaino?

Hengissä selviytyäksemme meillä on tasan yksi mahdollisuus. Edesmennyt evankelista Naimi Ahvenainen kuvasi edellä kerrottua näin: – Se voittaa, kumman puolelle itse asetun.

Kaikista saavutuksistaan huolimatta ihmiskunnan historia on kärsimyksen historia. Kunnian hetkiä mahtuu näihin vuosituhansiin huomattavasti vähemmän. Tilanne on ironinen. Jokainen tekee suurin piirtein kaikkensa paetakseen kärsimyksiä. Samalla pakomatkalla hän yrittää leikata mahdollisimman suuren viipaleen kunnian ja menestyksen kakusta. Päivitetty väliaikatieto: kärsivien joukko on paisunut väestönkasvua nopeammin, ja kunnian ja ihailtavien kukkulalle mahtuvat vain harvat etuoikeutetut ja tarpeeksi röyhkeät.

Halu onnistua hyvin elämässään on normaalia. Sen sijaan halu olla paras paljastaa armotta kunnianhimon. Ja kunnianhimon valmentama ihminen joutuu tavoitteeseensa päästäkseen polkemaan ennemmin tai myöhemmin heikompia jalkoihinsa. Se muuten sattuu olemaan tärkeä ja hyväksytty elementti ns. vapaan markkinatalouden toimintaympäristössä.

Pääsiäinen esittelee meille ylivertaisen Voittajan. Ehkä evankeliumi häikäisee ylpeän nykyihmisen ärtyneeksi juuri siksi, että se ilmoittaa Voittajan jo tulleen maaliin. Jaossa on enää vähäisempiä palkintoja – ellei sitten halua osallistua Voittajan iloon. Siinä tapauksessa on pakko pysähtyä myös kärsimyksen eteen.

Jeesuksen tie kunnian kruunulle kulki Via Dolorosan kautta. Sitä etappia ei kukaan ole Häneltä kadehtinut. Kyllä Golgatalle olisi mahtunut ristejä enemmänkin, mutta kärsimyksen kruununsa sai Jeesus taistella yksin, kaikkien hylkäämänä. Sitä taisteltiin verikyynelin jo Getsemanesta lähtien, missä Jeesus ankaran rukouskamppailun jälkeen hylkäsi tarjolla olevan oikotien kunniaan.

Miksi ihmeessä?

Sinun tähtesi – ja minun. Voitko osoittaa ketään toista voittajaa, joka olisi valmis jakamaan kunniansa ja voittonsa hedelmät jokaisen sitä haluavan kanssa? Vain Jeesus toivoo, että jokainen ihminen olisi yhtä lailla voittaja. Ilman tarvetta kadehtia ja pelätä toisia. Ja vain Jeesuksen saavuttamasta voitosta riittää jaettavaa maailman kaikille ihmisille.

Evankeliumin voima on säilyttänyt salaisuutensa. Silti sen  vaikutus on lyönyt lähtemättömän leimansa ajanlaskumme historiaan. Miljoonat ihmiset ovat vastanneet myöntävästi kärsimyksen ja kunnian Kuninkaan kutsuun. Heidän elämänsä on muuttunut. He eivät käännäkään enää kärsimyksille selkäänsä, eikä kunnian kukkulalle olekaan kiire.

Mitä heille on tapahtunut? Sitä kyselee mm. Helsingin Sanomien kolumnisti (19.4.2011).

“Pontius Pilatus teloitti Jeesuksen, koska halusi torjua poliittisia levottomuuksia. Tavallisen juutalaisen profeetan tarina olisi päättynyt tähän ristiinnaulitsemiseen, ja hänen seuraajiensa usko olisi hiipunut pian johtajan kuoleman jälkeen.
Mutta miksi Jeesuksen seuraajien vakaumus ei hiipunut, vaan kasvoi maailman valtauskonnoksi? Jotakin hyvin merkittävää tapahtui Jeesuksen kuoleman jälkeen, pidämme Jeesusta Jumalan poikana tai emme.
Mitä, sitä ei historiantutkimus kerro.”

Kukahan hänelle kertoisi? Jos vaikka Maria Magdalena…

Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet meidät miettimään. Vaikka ne sijoittuvat  kilometreissa kauaksi, tuntuvat ne tulevan hyvinkin lähelle. Uusien kriisien vyöry näyttää kutistavan maapalloa. Kansankuntien ei enää tarvitse kuvitella istuvansa samassa veneessä. Nyt jokainen voi tuntea tuhdon oman pyrstönsä alla.

Jeremiadi tarkoittaa valitusvirttä.

Mitäkö syytä minulla oli valitusvirteen kävellessäni pari viikkoa sitten tutulle ja aurikoiselle rannalle Torremolinosissa? Eikö pakkasen kynsistä pääseminen pitäisi olla suuren ilon ja kiitoksen aihe? Kyllä. Kyllä se sitä olikin. Elimistö haukkoi tovin henkeä, että kummanko lämpömittarin mukaan tätä Amigoa olisi yritettävä pitää hengissä.

Olen kävellyt samalla rannalla ensimmäisen kerran yli 30 vuotta sitten ja sen jälkeen lukemattomia kertoja. Muistan elävästi omien lapsieni iloiset huudahdukset heidän rynnätessään sinisenä odottavaan Välimereen. Ylipäätänsä ihmiset olivat iloisempia. Turisteillekin pääsy Espanjaan oli jotakin suurta. Vuosien vieriessä oppi helposti poimimaan joukosta ensimatkalaiset, joiden silmät loistivat lapsenomaista uteliaisuutta.

Missä ovat sisäiset lapsemme tänään? Mikä sytyttää mielemme paloon, josta näkyisi halu rakentaa tätä maailmaa? Yhdessä. Ilman, että näkisimme toinen toistamme kilpailijoina – tai mikä yhtä pahaa kuin yleistäkin – kohteena josta voi hyötyä.

Muistan, kuinka noina vuosina lapset olivat kaikkien huomion ja huolenpidon jakamaton keskipiste. Varmin tapa osoittaa sivistymättömyytensä oli käyttäytyä töykeästi lapselle. Kaikki juttelivat heille, ja monet pörröttivät nauraen pieniä päitä. Saattoipa ventovieras aikuinen tarjota lapselle makupalan, ja kaikilla oli niin mukavaa.

Nyt lapset on opetettu pelkäämään aikuisia. Ei tulisi kuuloonkaan, että alle kouluikäistä jätettäisiin edes kotipihaan ilman tiiviisti valvovaa silmää. Lapsia on parempi olla jututtamatta, sillä kotona opetettu torjumismekanismi ahdistaa lapsen luontaista halua ja tarvetta kommunikoida turvallisesti kenen tahansa kanssa.

Tähän on tultu. Eikö jo pelkästään tässä ole riittävää syytä jeremiadille? Otan toisen mollissa kulkevan aiheen. Sen alta en itsekään pääse karkuun, joten kysymyksessä ei ole toisten vikoileminen.

Ylensyöneissä länsivaltioissamme olemme menettäneet kykymme nauttia ja iloita pienistä asioista. Olemme astuneet pahasti ansaan. Yhä suurempia elämyksiä tavoitellessamme olemme kadottamassa itse elämän luonnollisen yksinkertaisuuden. Olemme polkeneet sen jalkoihimme. Ymmärräthän; juuri sen loisteen, mikä hehkuu lapsen silmistä hänen nähdessään kutsuvan meren.

Ja niin ylensyöneitä olemuksiamme kuskataan konelasteittain ympäri maapalloa – loppupelissä vain jouduttaaksemme ikävystymistämme. Tätä kansaa kulkee nyt Torremolinosin rannoilla. Tai Phuketissa. Tai niinkin pyhillä hietikoilla kuin Israelissa.

Kun ajan iltarusko punottaa yhä voimakkaammin, uskallan arasti esittää itselleni ja toisillekin matkasuunnitelman. Eikö olisi korkea aika tehdä matka omaan sisimpään? Aivan avoimin silmin ja ilman naapurin mielipiteitä?

Pelottavaltahan se tuntuu, mutta Opas on kyllä luotettava.

Äskettäin oli asiakkaanani eräs maailman johtavista yritysjohtajista. Juuri saman päivän aamuna hänen onnistumistaan oli punnittu tavaksi tulleessa osavuosikatsauksessa. Tulos oli ollut hyvä, mutta ei sittenkään niin hyvä kuin odotettiin. Kritiikki oli ajoittain purevaa, ja kuten tapana on, tuollaisessa julkisessa hetkessä kaikki vastuu vieritetään johtajan harteille.

Muutamaa tuntia myöhemmin kohtasimme. Oliko johtaja lyöty? Näkyikö selkäsaunan merkkejä? Viestikö olemus pettymyksestä tai periksiantamisesta?

Ei mitään näistä. En ehtinyt edes tervehtiä, ennenkuin asiakkaani teki se ystävällisyyttä huokuen. Samaa hyväntahtoisuutta riitti jokaiselle virkailijalle ja viranomaiselle. Aivan luonnostaan syntyi vaikutelma, että jos nurkan takana odottaisi jäävuori, niin mies oli päättänyt sulattaa sen silkalla elämänmyönteisyydellä.

Tässä on paljon oppimista. Ehkä aivan ensimmäiseksi olisi tunnustettava, että juuri tämänkaltaiset henkilöt seuloutuvat niille harvoille johtopaikoille, joiden muhkeita ansioita me muut päivittelemme ja kadehdimme. Ovatko he syntymälahjanaan saaneet niin suuren annoksen energiaa ja hyväluonteisuutta, että menestymistä elämässä ei voi edes estää? Siitä tuskin on kysymys.

Sen sijaan he ovat keskittyneet  suureen päätökseen. He ovat päättäneet kulkea vain yhteen suuntaan. Eteenpäin. Tapaat heitä vastuunkantajina kaikenlaisissa tehtävissä. Heillä on aina selkeä päämäärä tiedossaan. Vaikeuksien edessä he eivät pysähdy voivottelemaan huonoa onneaan. Niinkuin sisuuntunut jäänmurtaja he puskevat väylän läpi elämän ahtojäätikön. Ja siinä vanavedessään he vetävät onnistumiseen myös niitä, joiden voimavarat ovat vähäisemmät.

Vaikka esimerkillisiä henkilöitä löytyisi paljon, poimin heistä parhaimman.

Kun Jumala Jeesuksessa Kristuksessa saapui maan päälle, Hän tuli auttamaan synnin takia voimattomuuteen jämähtänyttä ihmiskuntaa eteenpäin. Runsaan kolmen toimintavuotensa aikana Jeesus ei keskittynyt moittimaan ihmisiä heidän tekemistään virheistä. Sen Hän teki ainoastaan niille, jotka pyrkivät esiintymään muita parempina ja jotka siten katsoivat olevansa oikeutettuja tuomitsemaan toisia.

Jeesus kiinnitti erityisesti huomiota sellaisiin ihmisiin, jotka kärsivät omien virheidensä ja toisten laiminlyöntien vuoksi. Hän pysähtyi sellaisten luokse, joilta toivo ja elämänhalu olivat kadonneet. Jeesus kuvaili tehtäväänsä näin: “Olen tullut etsimään sitä, mikä on kadonnut.” Monien vastoinkäymisten ja epäoikeudenmukaisuuksien seurauksena lukemattomat ihmiset ovat historiamme aikana kadottaneet elämisen halun ja mielekkyyden. Heidän käteensä Jeesus tuli tarttumaan sanoen: “Lähdetään eteenpäin!”

Tiedämme, mitä Jeesukselle itselleen sitten tapahtui. Surkea juttu, monet voivottelevat vielä 2000 vuoden jälkeenkin. Mutta se oli Jeesuksen itsensä valitsema päämäärä. Monta kertaa paholainen ja mielestään hyvää tarkoittavat ihmiset yrittivät saada Jeesuksen muuttamaan kurssiaan. Sitä Hän ei tehnyt. Koska Hän kulki määrätietoisesti eteenpäin, on meillä tänä päivänä evankeliumissa voimallinen elämänkartta. Se kutsuu jokaista ihmistä nostamaan katseensa menneisyydestä, nykyisyyden pettymyksistä ja uhkakuvista. Ystävällisesti tervehtien se kehoittaa meitä nousemaan ja lähtemään liikkeelle.

Eteenpäin!

En malta olla jakamatta iloa kanssanne. Pääsin nimittäin tänään töihin lähes neljän kuukauden sairausloman jälkeen.

Kuten edellisestä kirjoituksesta ilmenee, olen ainakin omasta mielestäni ollut työkunnossa jo toista kuukautta. Mutta ei tässä maassa niin vain saa parantua työkuntoon. Testejä ja epäilyksiä riittää, enkä itsekään ole ollut niistä täysin vapaa.

Mutta nyt on pappa iloinen, että saa vielä istahtaa tutun työpöydän taakse. Radiossa kaikuu lentäjien ja lennonjohdon keskustelu. Ulko-oven avautuessa sisään tulvahtaa lentopetroolin ihastuttava tuoksu.

Asioiden arvon huomaa usein liian myöhään, silloin kun ne jo ovat karanneet käsistä. Tuskin kukaan osaa arvostaa työtä enemmän kuin sellainen, joka epätoivoon saakka on saanut ahdistua työttömyydestä. Minulle nyt suotiin vielä mahdollisuus päästä työyhteisöön, missä panostani ja elämänkokemustani aidosti arvostetaan. Tässä tutun pöydän ääressä siunaan hienoja työtovereitani ja toivon sydämestäni työnantajalle menestystä.

Tiedän toki, että paikalleni löytyisi heti pystyvämpiä tekijöitä. Mutta emmehän me ole täällä mittailemassa itseämme muilla ja muita itsellämme. Miten paljon parempi jokainen päivä olisikaan, jos malttaisimme etsiä siitä jotakin kiittämisen arvoista. Oletettavasti saisimme silloin kokea olevamme entistä pidetympiä myös toisten seurassa.

Ole Sinäkin siunattu, missä sitten oletkin!

Kosketuksen ihmeellisestä voimasta on puhuttu paljon. Toisille ensiajatus kosketuksesta tulvahtaa mielihyvän lailla. Jotkut taas valtaa pakokauhu, sillä päällimmäiseksi mieleen on saattanut majoittua kipeä kosketus. Sylilapselle äidin rakkaudellinen kosketus on ravintoakin tärkeämpi.

Jokainen ihminen on tullut myös Jumalan koskettamaksi. Kaikki eivät sitä ole tiedostaneet, ja monet saattavat sen jopa kieltää. Se on turhaa, sillä Jumalan ei tarvitse kysyä lupaa koskettaakseen ihmistä. Kaiken lisäksi Hän osaa ja voi tehdä sen lukemattomilla tavoilla.

Toisaalta Jumala ei käännä väkisin kenenkään elämänsuuntaa. Hänen kosketuksensa ei siis ole pakottava. Sen sijaan Jumala koskettaa meitä tämän ajallisen elämämme aikana aina parantavalla kädellä. Näin silloinkin, kun meistä itsestämme tuo kosketus saattaa tuntua kipeältä. Silloin kosketuksen varsinainen merkitys paljastuu vasta myöhemmin.

Minua Jumala kosketti ihmeellisesti noin kuukausi sitten. Se tapahtui juuri samoihin aikoihin, kun maamme eturiviin kuuluva selkäkirurgi antoi minun selästäni lohduttoman lausunnon: “Laajalla, koko lannerangan fuusiolla oirekuvaa tuskin pystytään merkittävästi lieventämään.”

Oirekuva oli sellainen, että voimakkaimpien särkylääkkeiden voimallakaan en pystynyt istumaan tai seisomaan paikoillani sen vertaa, että olisin saanut aamukahvit juotua. Tätä tuskaa kesti lähes kolme kuukautta ja se masensi minua syvästi. Ajattelin ja surin, että en enää koskaan saa lähteä laulamaan ja kertomaan Jeesuksesta. Ehdin haudata myös minulle niin tärkeät lenkit ja monet muut elämisen ilot. Huumavien pillereiden syönti teki päivistä sekavia. Näin, kuinka vaimo ja muut läheiset kärsivät.

Kunnes sitten postin mukana saapui kirje, joka sisälsi rohkaisevan viestin lisäksi myös rukousliinan. Sen olivat ystävät pyytämättäni siunanneet yhteiskristillisessä rukouspiirissä.

Tunnustan näin julkisesti, että sangen epäuskoisin mielin otin rukousliinan vuodetoverikseni. Mutta – ylistys Herran! – seuraavana päivänä olivat kivut täydellisesti poissa. Siitä on aikaa nyt reilu kuukausi, enkä ole sen koommin ottanut yhtään särkypilleriä!

Ja tiedättekö? Tuosta hetkestä on tuskin kulunut päivääkään ilman, että olen saanut kertoa jollekin Jumalan parantavasta kosketuksesta. Jopa sille selkäkirurgillekin. Nyt ylihuomenna olen menossa vierailemaan siinä Ilpoisten rukouspiirissä, missä ystävät Jumalalta kehoituksen saatuaan rukoilivat puolestani näin ihanin seurauksin.

On valtavaa, että Jeesus Kristus  elää tänään voimassaan! Hän todella koskettelee ihmisiä ja auttaa meitä mitä moninaisimmissa asioissa. Se on juuri niinkuin pikkutyttö vastasi  kun häneltä kysyttiin, mitä se Jeesus sitten tekee?  “Jeesus laittaa meidän asioita kuntoon.” 

Taidatkos sen paremmin sanoa!

Löytyyköhän sitä?

Kysymys on paikallaan jouluyönä  2010AD. Eikä sitä sydäntä tarvitse etsiä maailman ääristä tai Jeesuksen jumaluudelle vastahankaisten uskontojen keskuudesta. Riittää, kun luo katseensa uuden lahjapyjaman alla sykkivään omaan sydämeensä.

Mutta on toki puolustusasianajakin heti paikalla. Se todistaa, kuinka hartain mielin kuuntelin radiosta monensointuisia joulunkelloja, lähettelin kuukauden tekstarikiintiön verran joulutervehdyksiä, siunailin vähemmänkin tuttuja kaikkiin ilmansuuntiin. Niin – ja sitäpaitsi taisin onnistua ihan tähän asti hymistelemään hyvää tahtoa talossamme vierailleille joulunviettäjille. Ärtymys ei ole vieläkään noussut pyjaman ulkopuolelle.

Joten sangen kilttejä sitä on oltu. Rauha maassa ja sitä rataa…

Mutta onko joulu sittenkään tarkoitettu tällaiseksi? Vai tulisiko meidän tietoisesti pitää kirjaa jouluistamme, joita sitten sopivan ajan tullen vertailisimme keskenään – ja toisten joulukokemuksien rinnalla?

Ehkä valokuva-albumimme toimivat tällaisina joulujen päiväkirjoina. Niitä selailemalla voi sukeltaa takaisin oman lapsuutensa joulujen viattomaan maisemaan. Sukupolvet suorittavat oman ohimarssinsa ja jättävät meidät yleensä haikeisiin muistoihin.

Mitä mahdamme kaivata sieltä enemmän kuin odotamme tulevilta jouluilta?

Ettei se vain olisi elämätön joulu? Sellainen, joka iän tuoman paksunahkaisuuden vuoksi tuntuu pakenevan yhä kauemmaksi ulottuviltamme. Eikä markkinamiesten häpeämätön päällekäyminen tee tilannetta ainakaan helpommaksi. Vai paljonko Sinun joulumieltäsi sykähdyttää tieto, että lahjatavaroiden ja Alkon myynti on kasvanut niin suotuisasti, ettei alennusmyyntejäkään juuri tarvita?

Onko sydämeni majatalo täyttynyt vääristä vieraista? Kyllä sukulaiset ja ystävät ovat joulun rakentajina tärkeitä, mutta ei heiltäkään pidä mahdottomia odottaa. Niinkuin ei itseltäkään. Taitaa vain olla niin, että meistä ei yhdessäkään ole joulun rakentajiksi. Parhaimmillamme ehkä pystymme  hieman koristelemaan sitä – hetkeksi. Tärveleminen onnistuu sitä vastoin niin helposti, että se “hyvä-lämmin-hellä-mieli-jokaisella” joutuu lahjojen joukosta ensimmäisenä aitoon kulutukseen.

Kirpeätä pakkasyötä ihailessani ymmärrän jotakin oman majataloni vartijana. Jos haluan yltäkylläisen joulun ensi vuonna, on valmistelut käynnistettävä tänään. Nyt heti. Ja aina kun saan avata silmäni uuteen armon päivään, on ensimmäinen tehtäväni varmistaa, että sydämeni majatalossa on tilaa Hänelle, joka vain voi oikean joulun tarjota. Jeesus tahtoo uusia huonevarauksensa jokaikinen päivä.

Ps. Sain muuten Häneltä uskomattoman hienon lahjan täksi jouluksi. Selkäni, jonka parantumisesta eivät etevimmät lääkärit antaneet mitään toivoa, rauhoittui täysin kivuttomaksi kun puolestani Jeesuksen, joulun Herran nimessä rukoiltiin. Murhaavien kipujen jälkeen olen jokaisesta kivuttomasta päivästä sanoinkuvaamattoman kiitollinen.

Kukapa ei tykkäisi lahjoista. Eikä lahjojen antaminenkaan ole hassumpaa. Lahjoja voi – ja tuleekin – mitata yhtä hyvin antajan kuin saajankin kannalta.

Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Erinäisistä syistä johtuen olen ajatellut itsenäisyyden arvoa enemmän kuin kenties aikaisempina itsenäisyyspäivinä. Aamulla soitin jo hauraalle isälleni ja hänen veljelleen. Veteraaneja molemmat. Kerroin heille, että olin ylpeä heistä. He ja heidän kaltaisensa ovat antaneet minulle sellaisen lahjan, jonka arvo näyttää kirkastuvan vasta sitä mukaa, kun heidän mitalinsa himmenevät.

Yksi lahja yhdistää meitä kaikkia. Olemme saaneet elämän. Ilman sitä ei millään muilla lahjoilla olisi meille mitään merkitystä. Mutta monet tekijät saavat elämän lahjan  arvon hämärtymään silmissämme. Ulkonaiset lähtökohdat voivat jonkun kohdalla olla niin ankeat, että hän jossakin vaiheessa päätyy Jobin tavoin kiroamaan oman syntymäpäivänsä.

Ihmiskunta on itsekkyydellään, ahneudellaan, kateudellaan, ylpeydellään jne. varastanut yksilöihmisen  arvon. Ihmisten kesken meidän arvomme on hinnoiteltu osaamisemme, jaksamisemme ja – niin, röyhkeytemme mukaan. Siinä tuli samalla mainituksi sekin, mitä pelastajaksemme mainittu markkinatalous ihmisestä tarvitsee.

Mutta niin paljon kuin ihminen luuleekin maailmaansa kehittävän, niin koskaan hän ei voi elämää ansaita tai lahjoittaa. Elämän lahjan suhteen ihmisen osana on aina olla vastaanottaja. Kehitysopin kannattajat paljastavat arvomaailmansa ylpeyden kieltäessään tämän. Heille ei elämän lahja kelpaa. He haluavat olla kehityksen tulos, kunnes elämän lahja otetaan heiltä pois.

Raamattu ja sen sanoman todeksi kokeneet tietävät, että elämä on Jumalan lahja. Ilman Jumalaa ei ole elämää. Ei minkäänlaista elämää. Jumalan ihmiselle antama elämä on arvokkainta mitä maailmassa on olemassa. Muista seuraavan kerran peiliin katsoessasi, että olet aarre. Jos toiset ihmiset ovat eri mieltä, he ovat väärässä. Vain lahjan Antaja tietää todellisen arvosi.

Siksi Jumala tahtoisi pelastaa jokaisen ihmiselämän. Maailman suurin tragedia ei ole tsunami, ei menneet eikä saapuvat ympäristökatastrofit tai terroriteot. Suurin tragedia on jokaisen ihmisen kohdalla se, jos ei anna elämänsä Lahjoittajan pelastaa omaa elämäänsä. Kukaan ei voi sitä itse tehdä. Hän voi vain antaa suurimman lahjansa kuolla pois, tai sitten antaa pelastaa itsensä.

Siksi Jeesuksesta tulee kertoa kaikille ja kaikin tavoin. Jeesus jättää taakseen keskustelut uskontojen tasa-arvoista. Hän tuli,  kuoli ja voitti kuoleman kaikkien edestä. Hänestä ei voi sanoa, että Hän eli, koska Hän on elänyt aina ja elää nytkin rukoillakseen meidän puolestamme.

Sinunkin. Että ottaisit vastaan iankaikkisen elämän lahjan.