Syyria. Päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen jo vuosien ajan ovat uutispommit putoilleet televisioistamme. Muiden mukana olen kauhistellut lasten epäinhimillisiä kärsimyksiä ja YK:n ynnä muiden järjestöjen saamattomuutta verilöylyn lopettamiseksi. Onpa Syyria kävellyt ilmielävänä vastaani pakolaisten muodossa. Joidenkin mielestä heidän paikkansa olisi siellä, mistä ovat tulleetkin meidän leipäämme jakamaan.

Noiden lasten kasvoilta paistaa pölyn ja haavojen keskeltä myös kauhistuttava totuus, että he ovat turtuneet valvottuihin öihin ja pommien kuulon särkeviin jyrähdyksiin. Niiltä paistaa myös minun ja laisteni turtumus kärsivien kohtaloihin. Voivottelen ja levittelen käsiäni voimattomuuteni vakuudeksi. Jos joku vaikka uskoisi.

Kauan, kauan sitten seisoi  runneltu mies erään maaherran edessä. Mies ei ollut tehnyt sen enempää pahaa kuin nuo Syyrian lapsetkaan. Maaherra tiesi, että miehelle vaadittiin kuolemaa silkasta kateudesta. Hänestä oli tullut uhka ja hän oli paljastanut aikansa vallankäyttäjien petoksen sekä niiden takana lymyävät motiivit. Liikavarpaille ei olisi saanut astua.

“Etkö kuule, mistä he sinua syyttävät”, penäsi maaherra. Pahoinpidelty vaikeni. Maaherra ihmetteli suuresti, miksi mies ei avannut suutansa. Eikö tämä muka tiennyt, että hänellä oli valta päättää hänen kohtalostaan. Elämästä tai kuolemasta.

Niin vain kävi, että maaherra päätti toisen kuolemasta omaksi parhaakseen. Viattomuutensa merkiksi hän pesi kätensä syyttäjien edessä. Toivoiko hän tosiaankin salaavansa muilta tuomion, jonka itsekin tiesi vääräksi? Oma asema, oma mukavuus tallasivat unohduksen tomuun toisen oikeudet. Yritys oli harvinaisen epäonnistunut. Sitä on sittemmin puitu läpi miljoonia kertoja, ja niin tehdään jatkuvasti yhä uudelleen. Pilatuksesta tuli kuuluisa tavalla, jota hän ei osannut uneksia painajaisissakaan. Tuskin häntä ilahduttaisi sekään, että hänen nimeänsä kantava menettelytapa on vallannut alaa maailmanlaajuisesti ja kukkii nykyisin kukaties runsaampana kuin koskaan.

Keiden edessä me pesemme käsiämme aikamme väkivallan ja terrorin ja uhrien verestä? Keiden, kun jokaisella näyttää olevan vati edessään ja viattomuuden hurkas ilme kasvoillaan? Kaiken lisäksi nyrpistämme nenää niille – pääasiassa nuorille, jotka lähtevät huudoin ja banderollein kiipeämmään portaita kohden vallankäyttäjien linnakkeita. Meidän mielestämme sellainenkin on hyväuskoisten ääriainesten toimintaa. Kyllä aidossa voivottelemisessa pitäisi olla tarpeeksi.

Tuo maaherran tuomitsema mies piti puheita, jotka ovat jääneet kaikumaan aina omaan aikaame asti. Ehkä vuorelta kaiutettiin se niistä kaikkein kuuluisin. Siinä Hän sanoi, että “autuaita ovat rauhantekijät”. Nykyinen omaa mukavuuttaan rakentava ihmiskunta on kuulevinaan viestin: “autuaita ovat rauhasta puhuvat”. Tulosten ei anneta puhua puolestaan. Edesmennyt radio Jerevan osui naulan kantaan sarkastisessa huomiossaan: “Ei koskaan enää sotaa, mutta niin kiivas taistelu rauhasta, ettei kiveä jää kiven päälle.”

Vieläkö sinulla on maljassasi vettä, Pilatus?

Tämä ei ole joulurauhan julistus Turusta. Mutta miten viisaasti ihminen tekisikään, mikäli liittäisi tämän yleispätevän varauksen jokaiseen suunnitelmaansa. Siihen kaikkein varmimpaankin. Kaikkein innokkaimmatkin Jumalan hautaajat ovat hekin täysin Jumalan armoilla, uskovat siihen taikka eivät.

Toisinaan Jumala vetäisee maton ihmisen suunnitelmien alta äkkiä, etukäteen varoittamatta. Taikka sitten omiin pässisarviinsa luottava ei ole suostunut sisimpänsä hiljaisia varoituksia kuuntelemaan. Jos sellaiseen pisteeseen on ajauduttu, ei silloinkaan löydy eroa uskovaisen ja kieltäjän välillä. Jalat katoavat yhtä lailla molempien alta.

Mutta miten siitä eteenpäin? Mitä Jumala sitten suo?

Uskovalleen Hän ilmaisee itsensä pystyyn auttajana ja rohkaisijana. “Sinun valintasi oli väärä. Minun täytyi tällä kertaa kampittaa sinut, ettei syntyisi vahinkoa. Toisille ja sinulle itsellesi.” Ilmeisesti omien kokemustensa ruokkimana Daavid rukoilee psalmissa 139: Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua ja tunne ajatukseni. Ja jos näet tieni johtavan vaivaan, ohjaa minut iankaikkiselle tielle. Pystyyn kömpiessään kristitylle palaa ymmärrys, että suuressa rakkaudessaan Jumala on palauttanut hänet järkiinsä.

Ellei Kristus ole vielä päässyt ihmisen sydämen Herraksi, ovat Jumalan suomat kompastelut toistuvia kutsukirjeitä. Mahdollisuudet niiden edessä avautuvat samalla tavalla kuin Egyptin faaraolle Jumalan lähettämien vitsauksien kohdatessa. Toinen jatkuu hammasta purren ja suuntaa muuttamatta syvemmälle paatumukseen. Vaihtoehtona on vähintäänkin pysähtyminen ja sen jälkeen suunnan muutos. Yleensä se merkitsee täyskäännöstä kuten Raamatun Tuhlaajapojan kohdalla. Ja juuri sen mahdollisuuden Jumala jokaiselle suo. Tässä tapauksessa “jos” -sanan voi huoletta unohtaa.

Uusi vuosi ja uusi sataluku blogeissani alkavat tuoreesta kokemuksesta, kun matto katosi omien jalkojeni alta. Lähdin Suomesta Espanjaan 16.1. palatakseni takaisin kuten normaalisti joskus toukokuussa. Vaan sitäpä ei Jumala suonut. Sallinut Hän sen kenties olisi, mutta silloin olisi paluu voinut hyvinkin tapahtua uurnassa. Sain kuitenkin armon kuulla sairauskohtauksessa Jumalan äänen. Siksi palasin Mutkankylän nietosten keskelle jo 20.1. Olen kiitollinen, että saan olla tästäkin kokemuksesta teille kertomassa. Kiitollisuus kohdistuu Jumalan lisäksi myös suureen ystävien joukkoon, joka on rukouksin ja yhteyden otoin kirkastanut rakkauden ja aidon ystävyyden olemusta.

Elämä Jumalan valtakunnassa ja Hänen kutsumuksessaan on sikälikin turvattua, että Jeesuksen omanaan ei koskaan joudu yt -neuvotteluiden uhriksi. Hänellä löytyy tehtäviä kaikkiin elämämme vaiheisiin. Kuin ovat päivämme, niin ovat myöskin voimamme. Näin on Kaikkivaltias luvannut. Ja Hän on antanutkin näkyä siitä, millä tavoin voisin tulevina päivinä Kristuksen lippua kantaa koti-Suomessamme. Sitä näkyä haluan kehittää ja toteuttaa.

Jos Jumala suo.

Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien?
Tai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen.

Jukka Kuoppamäen maailmallakin tunnettu laulu on koskettanut erikoisesti suomalaisia sydämiä syntymästään saakka. Omakaan sydämeni ei tee poikkeusta. Viimeinen kosketus ylitti ehkä kaikki muut. Se tapahtui Fuengirolassa, arvokkaassa Itsenäisyyspäivän juhlassa . Kaukana kotoa, mutta tuoden samalla kotimaiseman lähes käden tuntuman päähän.

Juhlista puheen ollen: huomasin juuri, että tämä kirjoitus on myös sadas blogini kotisivuillani. Onneksi olkoon, Amigo! Mutta älä kerää pinnoja omaan piikkiisi. Jumalan armollisen käden allakin on profiilisi näinä vuosina taipunut kohti vanhan miehen ryhtiä. Päivä päivältä varjot pitenevät. Se olisi sangen lohdutonta, ellei sydämessään tiedostaisi ajan horisontin takana nousevaa ikiaamua.

Ottamatta sen vahvemmin kantaa Jukka Kuoppamäen spiritualiteettiin, uskon meidän molempien tietävän sinitaivaan viitoittaman vastauksen. Se on siunaus. Jumalan siunaus, joka ei pelästy köyhyyttä eikä humallu näkyvistä rikkauksista. Jos edessäpäin näkyisikin salamoivia ukkospilviä, niin siunauksen lapsi muistaa menneiltä vuosilta vastaavia tilanteita, joiden läpi Jumalan siunaus on vienyt. Vieläkin kaikuu Mestarin ääni aikamme myrskyjen ylitse. Häntä avuksi huutava saa kuulla Majesteetin komennon, ja tuota pikaa tyyneys laskeutuu levottomaan sydämeen.

Aivan viime viikkoina on paljon keskusteltu siitä, paljonko suomalaisten on syytä huomioida Jumalaa kielenkäytössään. Kun ihmisellä on oikeus kääntää selkä Jumalalle, niin pitäisikö hänelle myös myöntää lupa kieltää toisia osoittamasta julkisesti kiitollisuuttaan Hänelle, jonka suojassa pienoinen Suomi on päässyt näin pitkälle, missä nyt olemme? Monessa mielessä vapaa Suomi on muuntunut suhteelliseksi käsitteeksi.

Helsingin Sanomat julkaisi juuri puhuttelevan tutkielman asutun Suomen muutoksista. Tulos on hätkähdyttävä. Vuoden 1990 jälkeen ovat tulet sammuneet yli tuhannesta kylästä. Esimerkkikuntina mainittiin mm. Rautavaara ja Posio. Edellisessä on asukasmäärä vähentynyt 40% ja jälkimmäisessä väestön keski-ikä noussut 16:lla vuodella. Talousviisaat taputtavat näiden lukujen edessä käsiään. Heidän mielestään juuri tällä tiellä maan kukoistus kasvaa – ja tietysti sijoituspiirien omaisuus karttuu. Myöskin säästöt vaativat ihmisten pakkaamista yhä tiiviimmin toistensa kylkiin. Näin meille opetetaan.

Mutta onko tämä todellisen hyvinvoinnin ja lähimmäisten tarpeiden huomioon ottamisen ainoa vaihtoehto? Onko väen siirtäminen juuriltaan työn perässä edes viisasta? Joskus näin voi tietysti olla, mutta mikä muu kuin ns. voiton maksimoiminen estäisi toimimasta myös toisinpäin? Tästäkin on useita kirkkaasti loistavia esimerkkejä, mutta yleensä ne jätetään vähemmälle huomiolle.

Meille kaikille rakas Sininen ja Valkoinen ei vieläkään elä yksin leivästä. Nopeasti edennyt maallistuminen ja aineellisen hyvinvoinnin kahmiminen ovat tämän kiistatta osoittaneet. Jumalan siunauksen perustalle noussut – ja sillä edelleenkin pystyssä pysyvä – Suomi on ryhtynyt kitkemään tietoutta siunauksen merkityksestä jo varhaisnuorisolta. Suurempaa virhettä eivät vanhemmat ja yhteiskunta voi tulevaisuudelleen tehdä. Toki ihmiselle kuuluu vakaumuksensa suhteen valinnan mahdollisuus, mutta vaihtoehdoille on annettava yhdenvertainen arvostus. Tämän estävä tyrannia tulee selvästi esille mm. keskustelussa luomisen ja evoluution suhteesta ja siitä kouluissa annettavasta opetuksesta.

Tämä sadas blogini on hyvä päättää toisen suomalaisuutta siunaavan laulun säkeisiin, jotka erikoisesti nyt päättyvänä juhlavuotenamme ovat kaikuneet yli maamme ja kauemmaksikin. Jumalan siunaukseen vahvasti nojaava Lasse Heikkilä vastaa Suomalaisessa Messussaan itse esittämäänsä kysymykseen: Miksi Suomi olet levoton?

Vielä turva Jumalassa on….se on kallein aarre isänmaamme…Nouse salkoon toivo sydänten…Nouse salkoon risti Jeesuksen.

Ellei joulu pukkaisi päälle, olisi luultavasti ainakin kaikkien länsimaalaisten kiintopiste jo tulevassa vuodessa. Jossakin tina- ja rakettisirkuksen lomassa käydään pikaisesti läpi, mitä vuodesta 2017 kannattaa aikakirjoihin tallentaa. Meillä suomalaisilla tällä kertaa muisteltavaa tavallista enemmän.
Mutta sittenkin karu totuus veisataan: Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen.
Jatkon suhteen onkin syytä esittää kysymerkki: puhkeaako ihmismieli nöyrään rukoukseen ja kiitokseen? Ainakin maailmanlaajuista keskustelua on värittänyt kasvava syyttely siitä, miksi asiat ovat menneet niinkuin ovat ja torailu siitä, kuinka niiden olisi pitänyt sujua. Aseisiin on tartuttu yhä hanakammin, eikä luonto ole suostunut taipumaan ihmisen likaisten käsien suitsittavaksi.
Ei siis ihme, että kaikki nuo aikaansaannoksemme pyritään piilottamaan joulunkellojen kilinään ja kuvittelemaan taas kotvasen verran, että ihmisillä on hyvä tahto toisiaan kohtaan. Julistetaan joulurauha, mutta ainakin toinen käsi on selän takana nyrkissä odottamassa arjen kohtaamista.
Paljon on käytetty termiä “puhtaalta pöydältä aloittaminen”. Ajatus on hyvä, mutta sen toteuttaminen onkin sitten jo toinen juttu. Uuden Vuoden raketit näyttävät sittenkin kantavan yhtä sun toista pahalta haisevaa päättyvän vuoden hautajaisista. Tuskin ehdimme laskea liinaa puhtaalle pöydällemme, kun se saa ensimmäiset tahransa menneisyydestä. Ilo uudesta alusta on samanlainen kuin miehellä, jolle lääkäri oli haudan vaihtoehdoksi luvannut yhden sikaarin vuodessa. Sehän tietysti hehkui loppuun jo Uuden Vuoden päivänä.
On turha taistella sitä tosiasiaa vastaan, että me väsymme vuosiemme myötä. En tarkoita sitä, etteivätkö edessä mahdollisesti olevat vuodet voisi kantaa sisällään paljonkin rikkautta. Mutta yhä vahvemmin niiden toteutuminen on muiden kuin omien hupenevien voimiemme varassa. Onnellinen se ihminen, joka sovinnolla taipuu luopumaan hyökkäävästä etunojasta tulevaisuuteensa nähden. Kristitylle sen pitäisi olla muita helpompaa, mutta vaikeuksitta se harvoille onnistuu. Käsiimme ilmaantuu jostakin kummasta aina uutta liimaa, millä sitten yritämme tarrautua kaikkeen siihen, mistä kuitenkin tiedämme joutuvamme luopumaan. Ei auta, vaikka tiedämmekin sen turhaksi puuhaksi.
Oikeanlaista eteenpäin katsomista voidaan kutsua myös nöyryydeksi. Se on valmis ottamaan vastaan yllätyksiä. Muitakin kuin lottovoittoja. Odotukset värittyvät aivan uudelleen, eivätkä niiden aikajänteet enää tavoittele horisontin takaisia unelmia. Joka päivä syntyy vauvatehtaiden ulkopuolella iltaruskon ihmisiä, joita leimaa harmaantuva olemus ynnä uusi asenne: päivä kerrallaan. Kaikki tämä tapahtuu enemmän tai vähemmän sovinnolla oman itsensä kanssa. Lopputuloksena luovii katuvilinässä leppoisia muoreja ja vaareja – tai vaihtoehtoisesti kärttyisiä eukkoja ja äijiä. Saatte itse arvata, kummalle joukolle löytyy ensi vuonnakin kysyntää.
Uusi alku on toki monessa yhteydessä mahdollinen, mutta se edellyttää epäonnistumisistaan oppimista. Ja sitäkin polkua voidaan kutsua nöyryydeksi. Näissä talkoissa riittää hommia kaikille tämänkin blogin lukijoille – kirjoittajasta nyt puhumattakaan.
Mutta sokeri pohjalle. Kaikkein paras uusi alku voi koittaa jokaiselle ihmiselle silloin, kun hän ilman ennakkoehtoja jättäytyy Kristuksen käsiin. Raamattu sanoo sellaisesta muutoksesta näin:
   Jos joku nyt on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle. 

Iankaikkisuus.
Siinäpä maailmankaikkeuden laajin todellisuus, mitä kuitenkin pysähdymme äärimmäisen harvoin ajattelemaan. Itse asiassa tuskin koskaan sovinnolla, ellei meitä sen eteen pysäytettä.
Eräässä kirjassa avattiin iankaikkisuuden käsitettä ihmisen näkökulmasta seuraavasti: se on tulevaisuuteen ulottuvaa uteliaisuutta.
Se on varmasti totta. Tuo uteliaisuus puhkeaa nupustaan viimeistään silloin, kun lapsi nousee ensi askeleilleen ja alkaa äidin lisöksi tapailla muitakin sanoja. Joku mielestään viisas tiedemies onkin lohkaissut oivalluksen, että ihminen on viisain uteliaista eläimistä. En tiedä, kokeeko hän itse olevansa sellainen, mutta uteliaisuutta iankaikkisuutta kohtaan ei ole istutettu yhdenkään eläimen sydämeen. Jokaisen Ihmisen sydämessä se sen sijaan asuu – ihan riippumatta siitä – uskooko hän istuttajan, eli Jumalan olemassa oloon vai ei.
Jos sinä uskallat pysähtyä ajattelemaan iankaikkisuutta, niin varaudu kohtaamaan vakavia kysymyksiä. Vakavuus ei tässä tapauksessa tarkoita sitä, että ne olisivat ikäviä kysymyksiä – ainakaan kaikki. Siitä päätät paljolti itse.
Ensinnäkin sinä elät nyt iankaikkisuutta. Olet olento, joka ei koskaan lakkaa olemasta. Nykyinen maanpäällinen elämänkaaresi on tosin mittaamattoman pieni osa iankaikkisuuttasi, mutta juuri sen aikana määräytyy lopullisen iankaikkisuutesi määrä ja laatu. Joka tämän pääsee ymmärtämään, ottaa seuraavat askeleensa hieman varovaisemmin.
Sinä et tiedä – ja vielä vähemmän – ymmärrät, mistä tänne tulit. Et ottanut omaa elämääsi, vaan se annettiin sinulle. Synnytyspoltoillasi ilmoitit äidillesi että tulossa ollaan, mutta sen enempää et itse pystynyt raivaamaan tietäsi ihmiskunnan jäseneksi.
Siitä alkoi muuttoliikkeesi maailmassa. Se, millä omasta mielestäsi on merkitystä omissa ja muiden silmissä. Siinä uraputkessa ei löydy sijaa iankaikkisuudelle, vaikka voimiensa kukkuloilla mahdollisuudet tuntuisivatkin rajattomilta. Karu totuus on kuitenkin siinä, että saavutuksistasi huolimatta jätät taaksesi kaiken muun paitsi iankaikkisuutesi, jota et enää itse hallitse ja jossa olet menettänyt oman äänioikeutesi. Sieltä ei enää muuteta parempiin olosuhteisiin – tai toisaalta suistuta huonompiin. Lähtemiset on lähdetty ja saapumiset saavuttu.
Onnellinen iankaikkisuus on varsinaisesti jokaiselle ihmiselle suunniteltu tulevaisuus. Se ei avaudu tarot-kortteja tai ennustajan povauksilla. Liioin onnellinen iankaikkisuus ei ole palkinto onnistuneesta ja hyveellisestä elämästä. Iankaikkisuus ilman onnea ei vaadi toteutuakseen mitään muuta kuin odottelua. Senkun antaa mennä vaan. Mutta loputtomana maisemana joutuu katselemaan silloin onnellisuuden mahdollisuutta, minkä itse omalla välinpitämättömyydellään menetti. Silloin, kun vielä oli mahdollisuus ja aikaa ajatella iankaikkisuutta ja suorittaa elämänsä tärkein valinta.
Tällä viikolla ilmestyy pieni kirjoittamani kirja “Sinun aikasi”. Jumala, iankaikkisuuden arkkitehti, kehotti minua kirjoittamaan sen, että edes jotkut ihmiset pysähtyisivät ymmärtämään käyttämänsä ajan merkityksen. Vaihtamaan lähtemisensä, tulemisensa ja ainaisen menemisensä hetkeksi pysähtymiseen. Se ei tarkoita paikoilleen juuttumista, mutta kylläkin elämän suunnan muuttumista.
Se on muistutus myös siitä, että ymmärtäisit tulevina päivinäsi paremmin sen hetken viestin, kun sinut pysäytetään kesken omien kiireittesi. Kun kalenterisi merkinnöillä ei äkkiä olekaan niihin käytettyä mustetta suurempaa arvoa.
Muista: juuri sellaisissa hetkissä sinua autetaan arvottamaan omaa iankaikkisuuttasi, jota et voi koskaan paeta.

– Ihminen on viisas eläin, ja uteliaisuus tekee hänestä yhä viisaamman.
Tällaisia pohtii kehitysoppiin nojaava ihminen. Hän kyllä joutuu myöntämään: ihmiskunnan viime aikojen kehitys on karkaamassa pahemman kerran lapasesta ja vaikuttaa kaikkea muuta kuin viisaalta.
Monet tutkijat kertovat meille tuskallista tietoa tulevaisuudesta. Emme haluaisi kuunnella sellaisia, emmehän? Koemme olomme epävarmaksi, emmekä vähiten siksi, että pystymme itse niin vähän vaikuttamaan tulevaisuuteemme.
Oletko oman onnesi seppä?
Teoriassa tuo saattaa tuntua rajoittamattomalta vapaudelta. Mutta sille rakennettu todellisuus paljastuu ilotulitusraketin lennoksi. Muutama räiskähdys valaisee onnen taontaa hetkeksi. Sitten sepän koko paljastuu kaikessa pienuudessaan.
Eräs filosofi pohdiskeli äskettäin irtiottoa oman yksilönvapautensa kaikkivaltiudesta. Hän kertoi, kuinka yksi epätoivottu totuus sammutti kerralla häntä aikaisemmin ruokkineen tiedonjanonsa. Muutama varovaisesti lausuttu lause lääkärin huulilta sai hänet hetkessä ymmärtämään, että hän ei enää valinnutkaan tietoa, vaan tieto valitsi hänet.
Olen itse viime kuukausina saanut – tai paremminkin joutunut – jakamaan filosofin kokemuksen.
Mitäs teet, kun toivotun tiedon tiet ovat tukossa? Tai – ainakin niiden, jotka tähän ovat johtaneet toivotun tien lähteille. Siinä ihminen löytää itsensä kuin nurkkaan maalattuna. Enemmän tai vähemmän sovinnolla hän joutuu huomaamaan, kuinka pienistä tiedon murusista hänen todellisuuskuvansa lopulta onkaan muodostunut. Ja mitä siinä näkyykään ympärillä?
Epätietoisuuden pelottavan suuri avaruus.
Mitä oli filosofin ratkaisu? Ensimmäisenä hän ymmärsi ajaa alas ensimmäiseltä rampilta alas onnen tavoittelemisen pikatieltä. Vauhdin laskettua paljastui oitis, että “kaikki on itsestä kiinni” -ajattelu onkin valhetta. Se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Mieleen nousivat viisaudet kaukaa ennen ihmiskunnan nykyistä “kehitystä”. Stoalaiset arvostivat tyyneyttä ja mielenrauhaa. Viisaudelle he asettivat omalle ajallemme kovin vieraan tavoitteen. Heille viisaus merkitsi kykyä elää rauhassa epävarmuuden kanssa. Elämässä kun kaikki on epävarmaa. Kaikki, mihin ihminen vain vähänkin lusikkansa pistää.
Uteliaisuuden suhteen se kehitysopin maalari kyllä on oikeassa. Ei tarvitse kuin vilkaista päivälehtien horoskooppien ja selvännäkijöiden viidakkoa. Sinne on helppo sukeltaa, mutta tiedon sijaan haaviin kertyy vain lisää ahdistavaa epätietoisuutta.
Onneksi vaihtoehtokin on lähellä. Sitä kutsutaan rukoukseksi. Ensi askeleet silläkin tiellä saattavat kyllä pelottaa. Mutta rehellisen etsijän edestä ei Jumala kätkeydy.
Hän antaa sen sisäisen rauhan ja kyvyn elää kaiken epävarmuuden keskellä.

Sain joitakin aikoja sitten yllättäen puhelun eräältä hyvin vaikutusvaltaiselta henkilöltä. Hän kertoi minulle asioita, joista tulisi koitumaan minulle suurta hyötyä. En malttanut pysyä nahoissani.
Niinpä päätin jouduttaa asioiden kulkua. Otin oma-aloitteisesti yhteyttä toiseen henkilöön. Esitin hänelle saamani lupauksen, mutta lisäsin siihen muita omaamiani tietoja saavuttaakseni itselleni mahdollisimman myönteisen ja nopean ratkaisun. Näin luulin, kunnes jäin kiinni.
Kuka minut käräytti?
Ei kumpikaan näistä mainituista henkilöistä. En ollut puhunut varsinaisesti perättömiä. Mutta olin liimannut toisen ihmisen sanomisiin jotakin sellaista, mikä ei niihin kuulunut. Itse pidin asiaa aivan vähäpätöisenä, enkä heti ajatellut sitä sen enempää.
Mutta joku oli toista mieltä. Se joku oli Jumala ja Hän otti minut kiinni.
Omaatuntoani alkoi kärvistellä. Se oli tosin reagoinut prosessiin jo aikaisemminkin, mutta en kokenut tekeväni mitään suoranaisesti väärää. Nyt oli sitten koittanut aika jatkaa rehellisyyden opiskelua kantapään kautta.
Omatunto on ikäänkuin Jumalan ihmiseen asentama valvontakamera tai – tutka. Jos ymmärrämme sen arvon emmekä päästä sen linssiä likaantumaan, niin se pelastaa meidät jo etukäteen monesta kiipelistä. Minun – kokeneen saarnamiehen – pitäisi olla tästä harvinaisen hyvin selvillä. Mutta niin jälleen pääsi käymään, että minun piti tulla suuren poltteen kautta tietoiseksi omasta syntisyydestäni syntisen ihmiskunnan keskellä.
Aluksi ajattelin, että kyllä polte rauhoittuu nopeasti kuin päänsärky Buranalla. Mutta Jumalan edessä ei ole pieniä syntejä ja suuria syntejä. Iltaa kohden ahdistukseni kasvoi ihan fyysisestikin sellaisiin mittoihin, että minun oli ryhdyttävä siihen, minkä tietäisin kuitenkin edestäni löytävän.
Kirjoitin sähköpostin henkilölle, jonka päätöksentekoon pyrin tietoa manipuloimalla vaikuttaa. Tunnustin sen ja pyysin anteeksi. Vielä siitäkin huolimatta oli seuraava yö karmaisevaa sielun hierontaa, jota ei ole mukava muistella. Seuraavana päivänä sain puristaa tämän henkilön kättä ja ottaa vastaan hänen anteeksiantonsa. Vasta sitten alkoi todella helpottaa.
On ihmiskunnan kokoinen tragedia, että omatunto on päästetty laajalti kuoleutumaan. Oikean ja väärän hämärtyminen on johtanut maailmanlaajuiseen luottamuspulaan, jossa kaikki epäilevät kaikkia – jopa itseään. Jos ihminen päästää omantuntonsa kuihtumaan hengiltä, niin samaan arkkuun haudataan myös jotakin muuta elintärkeää.
Se on synnintunto. Ilman synnintuntoa ei kukaan ihminen tule tuntemaan Jumalaa. Ja ellei ihminen tule täällä eläessään tuntemaan  syntiensä sovittajaa Jeesusta Kristusta, on hänen loppunaan ikuinen ero paitsi Jumalasta myös kaikista rakkaistaan. Kaikesta, paitsi ikuisesta synnintunnosta.
Siksi olen äärettömän kiitollinen, että sain kuulla Jumalan äänen omassatunnossani. Ja kun en siihen suostunut heti reagoimaan, Hän sytytti sisälleni polttavan synnintunnon. Se ei ollut rankaisua, vaan rakastavan Isän lapsestaan välittävää huolenpitoa.

Istuin juuri sanankuulossa. Penkki oli perinteisen kova, mutta ulkoinen epämukavuus ei päässyt pilaamaan mielialaani. Raamattuopiston aikainen ystäväni yli neljän vuosikymmenen takaa jakoi tuoreudella Jumalan sanan rukihista. Nautin joka hetkestä. Siitäkin, että sain vain istua ja ottaa vastaan jännittämättä, mitä ja miten suoriudun omasta puhe- tai musiikkiosuudestani.

Ystäväni esitti saarnassaan kiperiä kysymyksiä. Ne ympäröivät varsinaista teemaa, joka käsitteli kasvamistamme  ihmisinä. Nimen omaan hengellisinä ihmisinä. Kysymykset voisi oikeastaan koota yhden suuren kysymysmerkin taakse: Kuka sinua kasvattaa?

Raamattu on vastauksessaan hyvin selkeä. Kristillinen kasvu onnistuu vain silloin, kun Jumala – eli Kristus – saa olla kasvattajana. Kysymys on siitä Jeesuksen ja Hänen opetuksensa seuraamisesta, mistä puhutaan useita kertoja kaikissa evankeliumeissa. Kolossalaiskirje 2. ja 3.luvuissa apostoli kertoo, miten tämä toteutuu käytännössä. Ja ensimmäisessä kirjeessään Johannes puolestaan paljastaa, että ihmisen aito suhde Jumalaan tulee väistämättä näkyviin hänen suhteissaan toisiin ihmisiin.   Tämä on myrkkyä sellaisille henkilöille, joiden sisimmässä juurii vahva itsenäisyyden ja riippumattomuuden käsite. Mahdollisista kauniista sanoista huolimatta heidän aito rukouksensa kuuluu: – Tapahtukoon minun tahtoni.

Itsenäisen kasvatuksen ihailija ei kuitenkaan ole lainkaan niin vapaa kuin hän kuvittelee. Jos hän alentuu kysymään neuvoa Raamatulta, on vastaus selvä: silloin kasvattajina ovat maailma ja oma liha(Room.13.luku). Päivitetäänpä tuo oman aikamme kielelle. Tuloksena saamme: yleinen mielipide, läheisten vaikutuspiiri, muoti ja ajan ilmiöt, oman mielen-, nautinnon- ja mukavuudenhalut. Ja aivan viimeisinä vuosina on eräs kasvattaja kaapannut kaiken tuon ja vähän muutakin siipensä alle. Siksi aikamme suosituimman kasvattajan palkinto voidaan ilman epäilyksen häivääkään ojentaa SOMElle. Some ei enää juoksuta vain nuoria, vaan sen tarjoamaan pulpettiin on istuutunut suurin osa kansaa lähes vauvasta vaariin.

Ystäväni päätti puheensa kysymällä, koskeeko tämä seurakuntaa? Kyllä se koskee, valitettavasti. Nykyajan seurakunta mainostaa mielellään moniäänisyyttään. Emmekö ymmärrä, että juuri tuossa tavoitteessa piilee jo vahvasti orastavan sekasorron ainekset? Kenen ääni siellä pääsee kaikumaan?Jos jälleen antaisimme Raamatulle sananvuoron, tie kirkastuisi ja uhkaava sudenkuoppa paljastuisivat hetkessä(1.kor. luvut 12-14)

Jos seurakunta (jota yhä enemmän halutaan kutsua kirkoksi) on todella Kristuksen seurakunta, silloin siellä pitäisi vahvasti kuulua yhden äänen. Kristuksen äänen. Jos ihmiskunnan lisääntyvä pahoinvointi on hiipimässä seurakunnan kynnyksen sisäpuolelle, on syykin selvä. Kristuksen ääni on haudattu meidän moniäänisyytemme alle.

Mitä me siis tarvitsemme? Asennemuutosta, jota myös parannukseksi ja mielenmuutokseksi kutsutaan. Me tarvitsemme tietoista luovuttautumistamme Kristuksen kouluun. Ihan lapsen lailla, jos mielimme  taivasten valtakuntaan. Sitä asennetta ei tarvita vain kerran uskonratkaisua tehtäessä, vaan joka ikinen päivä valitessamme kenen neuvojen mukaan ajan iltaa kohden astelelemme.

Ei ole, vaikka jokin sitkeä ääni sisimmässä haraa itsepäisesti vastaan. Elämässä – ympärillä ja omassakin – sattuu ja tapahtuu niin selittämättömiä asioita, että niihin on mahdotonta liittää minkäänlaista logiikkaa. Näin siis ihmisjärjellä “fundeerattuna” – edesmennyttä valtiomiestämme siteeraten.

Yksikään meistä ei ole voinut valita omaa syntymäänsä. Kuka sen sitten teki? Yksi aloittaa taapertamisensa kultalusikka suussa, kun toinen heti liikkeelle päästyään etsii eineksensä Kalkutassa kaatopaikalta kilpaa rottien kanssa. Jos ylipäätänsä elää ensi askeliinsa saakka. Epistä, huutaa itsekkäämpikin tarkkailija. Mikä on se elämän lottorumpu, joka sylkäisee ihmisiä niin äärimmäisen eriarvoisille taipaleille?

Ennen kuin vastaan, käymme pikaisesti läpi muutamia yleistyksiä. Niihin vilkaisten luulemme löytävämme selityksen. Sitten jatkamme omaa polkuamme. Ajattelemme, että siinä on osuutemme yhteisestä vastuusta. Pitää huolta asioistamme ja pysyä poissa toisten tieltä.

Onko Suomeen syntyminen sinun lottovoittosi? Kun kuuntelee vallitsevaa tyytymättömyyttä, läheskään kaikki eivät näytä kokevan niin. Mitä pitemmiksi markettien herkkutiskit venyvät, sitä kiljuvammaksi tuntuu yltyvän nälkä. Vai viskasiko arpa peräti ns. “hyvään perheeseen”, jonka jälkikasvun pahoinvointia sitten ihmettelee koko naapurusto?

Sallimus. Siinäkö on kohtalo, mitä vastaan on turha pyristellä? Itään päin kallistunut ajattelu toteaa vain tyynesti joidenkin syntyneen onnettomien tähtien alla. Se on jumala sellaiselle ihmiselle, jolle syystä tai toisesta todelliseen Jumalaan tutustuminen on poissuljettu mahdollisuus. Sellaisen ihmisen Jumala kyllä sallii kulkea itse valitsemaansa tietä hamaan kuolemaan asti. Mutta mikään sallimus se ei ole vaan vähemmän järkevä valinta.

Mielenkiintoista mutta totta, että aivan ääripään lähtökuopista huolimatta kenenkään päämäärä ei ole sattuman kaupunki. Ympäristön ja kulttuurin merkityksiä väheksymättä elämä on valintojen polku. Toisilla on muita useampia mahdollisuuksia valita väärin. Kaikkein heikoimmat Jumala on valinnut meidän autettaviksemme. Voi – sitä kauhistuttavaa paikkaa suuren valtaistuimen edessä, kun länsimaalaiset takeltelevat vastauksiaan kysymykseen: “Mitä teitte näille kaikkein pienimmille, kun he kodittomina nääntyivät nälkään? Tiedättekö, että teitte sen minulle?” kysyy Jeesus.

Yhdestä voittoarvasta Raamattu kyllä puhuu. Siitä on kuitenkin sattumus ja sallimus kaukana. Jo kuningas Daavid kirjoitti ilosta hihkuen: “Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani.”(Ps.16:6) Eikä Daavidin riemua taivaan kirkkaudessa lainkaan himmennä se, että päävoitto meni jakoon – potin kuitenkaan silti pienentymättä.

Kaikille, jotka ottivat Hänet vastaan (Jeesuksen), Hän antoi voiman (oikeuden) tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat Hänen nimeensä. (Joh.1:12)

Voittoarpa odottaa jokaista. Joko sinä olet vastaanottanut omasi?

Elämme kylvämisen ja istuttamisen hektisimpiä päiviä. Jos se stadilaisesta tuntuu vieraalta, niin tervetuloa piipahtamaan täällä Mutkankylässä. Joka tontilla ovat emännät( ynnä osaavammat isännät) pyrstö pystyssä penkkiensä vierellä. Koko luonto ahertaa uuden odotuksessa. Linnut paahtavat tuhatta ja sataa korsi suussa ja uutta hakiessaan ne syöksyvät ohitseni rääkäisemässä: – Sori vaan, saarnamies, tämä tontti on varattu!
Kaikki hamuavat kasvua tietoisina siitä, että ilman vaivannäköä se ei onnistu. Mutta kuinkahan moni niistä pystypyrstöisistä ajattelee touhuunsa liittyvää Tuntematonta Tekijää. Raamatussa se kerrotaan: kasvu tulee Jumalalta. Se koskee jopa talouskasvua. Ateistinkin ryytimaa on kasvun suhteen täysin Jumalan armoilla.
Kasvua on montaa sorttia. Jotakin tavoitellaan ja jotakin toista vastaan taistellaan. On kasvua ylöspäin ja tuiki tärkeää juurtumista. Mutta liian helposti liitetään kasvun kasvonpiirteisiin suuruus, pituus, paino jne. Eräs kasvun heimo on niin vähän toivottua, että jopa sen todellisuutta on ainakin muutamalla rivillä perusteltava.
On kysymys kasvamisesta pienemmäksi.
Muistini kompostia penkoessa tuli mieleen kaksi pienuudesta kirjoittamaani laulua. Ensimmäinen parkaisi päivänvaloon lasten leirillä  joskus 80-luvulla. Se meni näin: Pienenä vain, pienenä vain. Mua auta säilymään pienenä vain. En tahdo suureksi milloinkaan pyrkiä. Pienenä vain, pienenä vain.
Sehän on selvä rukous, vai mitä? Ja mielenkiitoiseksi asian tekee se, että Jumala tapaa kuunnella rukouksia. Tuollaisiakin. Mistäkö sen tiedän?
No – kun itse olen muutaman kerran unohtanut tämän rukoukseni, niin Jumala on lupauksilleen uskollisena pitänyt sopimuksesta kiinni. Ja sen seurauksena meille on tullut muutamia kolareita. Niissä tosin on muotoiltu vain minun peltejäni. Jumala on auttanut korjauksissa, mutta ei ole nähnyt tarpeelliseksi pyytää koskaan anteeksi.
Toinen laulu tämän vuosituhannen tuotetta ja tunnetumpi. Jos et voi pidätellä uteliaisuuttasi, niin löydät sen ensimmäiseltä levyltäni “Hyvää matkaa!” Laulun nimi on: Pienin askelin. Siinä on rennompi meininki tekijän vuosirenkaista huolimatta, mutta samalla ripaus kolareiden opettamaa nöyryyttä elämän liikennevilinässä. Pienin askelin, Herra, pienin askelin tahdon seurata Sua halki elämän…Auta, etten matkalla juokse harhaan polulta…Sinä tiedät, milloin kotiin saavutaan.
  Uskotko sinä, että Herraa voi seurata suurin – tai pitkin askelin? Mielessäni näen monen lukijan hymyilevän. On siis tullut sielläkin yritettyä. Voiman tunnossa on heitetty vilkku päälle, ja ei muuta kuin ohitukseen. “Siunaa Sinä, Herra!”
Ja jälleen Hän kuuli rukouksen. Matka ohituskaistalla tyssäsi ja ymmärrys palasi käsittämään, kenen tulee seurata ja Ketä. Nämä ovat jokaisen ihmisen koeistutuksia. Niiden kasvutuloksista harvemmin kerskaillaan.
Onko sitten kerta kaikkiaan väärin pyrkiä suureksi?
Tuskin niinkään voi sanoa. Mutta kyllä sen tien valinneen on syytä hankkia vahva rokote pettymyksiä vastaan. Ja oman suuruuden saavuttamiseksi ei ole enää varaa haikailla toisten hyvinvoinnin puolesta. Ja lopulta huipulle päästyään huomaa, kuinka yksinäistä ja tuulista siellä onkaan.
Apostoli Paavalia kutsutaan yhä kristittyjen keskuudessa suureksi. Kuitenkin hän heitti kaiken roskikseen Kristuksen tuntemisen rinnalla. Hän sanoi, että jos itseään kehumaan pitää ryhtyä, niin hänellä ei ole pistää pottiin kuin oma heikkoutensa. Johannes Kastaja oli samoilla linjoilla sanoessaan: – Hänen(Kristuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä.
Ja mitä kaikkea pieneksi päin kasvaminen toikaan noiden miesten elämään. Kokemuksia ja kärsimyksiä, joita kukaan täyspäinen ihminen ei kohdalleen toivo. Siksi voidaankin sanoa, että pieneksi kasvaminen on oppiaineena mahdollista vain Kristuksen koulussa. Kaikkialla muualla sen voi todetakin bluffiksi.
Saas nähdä, montako senttiä taas lähtee tänä kesänä!