– Ihminen on viisas eläin, ja uteliaisuus tekee hänestä yhä viisaamman.
Tällaisia pohtii kehitysoppiin nojaava ihminen. Hän kyllä joutuu myöntämään: ihmiskunnan viime aikojen kehitys on karkaamassa pahemman kerran lapasesta ja vaikuttaa kaikkea muuta kuin viisaalta.
Monet tutkijat kertovat meille tuskallista tietoa tulevaisuudesta. Emme haluaisi kuunnella sellaisia, emmehän? Koemme olomme epävarmaksi, emmekä vähiten siksi, että pystymme itse niin vähän vaikuttamaan tulevaisuuteemme.
Oletko oman onnesi seppä?
Teoriassa tuo saattaa tuntua rajoittamattomalta vapaudelta. Mutta sille rakennettu todellisuus paljastuu ilotulitusraketin lennoksi. Muutama räiskähdys valaisee onnen taontaa hetkeksi. Sitten sepän koko paljastuu kaikessa pienuudessaan.
Eräs filosofi pohdiskeli äskettäin irtiottoa oman yksilönvapautensa kaikkivaltiudesta. Hän kertoi, kuinka yksi epätoivottu totuus sammutti kerralla häntä aikaisemmin ruokkineen tiedonjanonsa. Muutama varovaisesti lausuttu lause lääkärin huulilta sai hänet hetkessä ymmärtämään, että hän ei enää valinnutkaan tietoa, vaan tieto valitsi hänet.
Olen itse viime kuukausina saanut – tai paremminkin joutunut – jakamaan filosofin kokemuksen.
Mitäs teet, kun toivotun tiedon tiet ovat tukossa? Tai – ainakin niiden, jotka tähän ovat johtaneet toivotun tien lähteille. Siinä ihminen löytää itsensä kuin nurkkaan maalattuna. Enemmän tai vähemmän sovinnolla hän joutuu huomaamaan, kuinka pienistä tiedon murusista hänen todellisuuskuvansa lopulta onkaan muodostunut. Ja mitä siinä näkyykään ympärillä?
Epätietoisuuden pelottavan suuri avaruus.
Mitä oli filosofin ratkaisu? Ensimmäisenä hän ymmärsi ajaa alas ensimmäiseltä rampilta alas onnen tavoittelemisen pikatieltä. Vauhdin laskettua paljastui oitis, että “kaikki on itsestä kiinni” -ajattelu onkin valhetta. Se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Mieleen nousivat viisaudet kaukaa ennen ihmiskunnan nykyistä “kehitystä”. Stoalaiset arvostivat tyyneyttä ja mielenrauhaa. Viisaudelle he asettivat omalle ajallemme kovin vieraan tavoitteen. Heille viisaus merkitsi kykyä elää rauhassa epävarmuuden kanssa. Elämässä kun kaikki on epävarmaa. Kaikki, mihin ihminen vain vähänkin lusikkansa pistää.
Uteliaisuuden suhteen se kehitysopin maalari kyllä on oikeassa. Ei tarvitse kuin vilkaista päivälehtien horoskooppien ja selvännäkijöiden viidakkoa. Sinne on helppo sukeltaa, mutta tiedon sijaan haaviin kertyy vain lisää ahdistavaa epätietoisuutta.
Onneksi vaihtoehtokin on lähellä. Sitä kutsutaan rukoukseksi. Ensi askeleet silläkin tiellä saattavat kyllä pelottaa. Mutta rehellisen etsijän edestä ei Jumala kätkeydy.
Hän antaa sen sisäisen rauhan ja kyvyn elää kaiken epävarmuuden keskellä.

Sain joitakin aikoja sitten yllättäen puhelun eräältä hyvin vaikutusvaltaiselta henkilöltä. Hän kertoi minulle asioita, joista tulisi koitumaan minulle suurta hyötyä. En malttanut pysyä nahoissani.
Niinpä päätin jouduttaa asioiden kulkua. Otin oma-aloitteisesti yhteyttä toiseen henkilöön. Esitin hänelle saamani lupauksen, mutta lisäsin siihen muita omaamiani tietoja saavuttaakseni itselleni mahdollisimman myönteisen ja nopean ratkaisun. Näin luulin, kunnes jäin kiinni.
Kuka minut käräytti?
Ei kumpikaan näistä mainituista henkilöistä. En ollut puhunut varsinaisesti perättömiä. Mutta olin liimannut toisen ihmisen sanomisiin jotakin sellaista, mikä ei niihin kuulunut. Itse pidin asiaa aivan vähäpätöisenä, enkä heti ajatellut sitä sen enempää.
Mutta joku oli toista mieltä. Se joku oli Jumala ja Hän otti minut kiinni.
Omaatuntoani alkoi kärvistellä. Se oli tosin reagoinut prosessiin jo aikaisemminkin, mutta en kokenut tekeväni mitään suoranaisesti väärää. Nyt oli sitten koittanut aika jatkaa rehellisyyden opiskelua kantapään kautta.
Omatunto on ikäänkuin Jumalan ihmiseen asentama valvontakamera tai – tutka. Jos ymmärrämme sen arvon emmekä päästä sen linssiä likaantumaan, niin se pelastaa meidät jo etukäteen monesta kiipelistä. Minun – kokeneen saarnamiehen – pitäisi olla tästä harvinaisen hyvin selvillä. Mutta niin jälleen pääsi käymään, että minun piti tulla suuren poltteen kautta tietoiseksi omasta syntisyydestäni syntisen ihmiskunnan keskellä.
Aluksi ajattelin, että kyllä polte rauhoittuu nopeasti kuin päänsärky Buranalla. Mutta Jumalan edessä ei ole pieniä syntejä ja suuria syntejä. Iltaa kohden ahdistukseni kasvoi ihan fyysisestikin sellaisiin mittoihin, että minun oli ryhdyttävä siihen, minkä tietäisin kuitenkin edestäni löytävän.
Kirjoitin sähköpostin henkilölle, jonka päätöksentekoon pyrin tietoa manipuloimalla vaikuttaa. Tunnustin sen ja pyysin anteeksi. Vielä siitäkin huolimatta oli seuraava yö karmaisevaa sielun hierontaa, jota ei ole mukava muistella. Seuraavana päivänä sain puristaa tämän henkilön kättä ja ottaa vastaan hänen anteeksiantonsa. Vasta sitten alkoi todella helpottaa.
On ihmiskunnan kokoinen tragedia, että omatunto on päästetty laajalti kuoleutumaan. Oikean ja väärän hämärtyminen on johtanut maailmanlaajuiseen luottamuspulaan, jossa kaikki epäilevät kaikkia – jopa itseään. Jos ihminen päästää omantuntonsa kuihtumaan hengiltä, niin samaan arkkuun haudataan myös jotakin muuta elintärkeää.
Se on synnintunto. Ilman synnintuntoa ei kukaan ihminen tule tuntemaan Jumalaa. Ja ellei ihminen tule täällä eläessään tuntemaan  syntiensä sovittajaa Jeesusta Kristusta, on hänen loppunaan ikuinen ero paitsi Jumalasta myös kaikista rakkaistaan. Kaikesta, paitsi ikuisesta synnintunnosta.
Siksi olen äärettömän kiitollinen, että sain kuulla Jumalan äänen omassatunnossani. Ja kun en siihen suostunut heti reagoimaan, Hän sytytti sisälleni polttavan synnintunnon. Se ei ollut rankaisua, vaan rakastavan Isän lapsestaan välittävää huolenpitoa.

Istuin juuri sanankuulossa. Penkki oli perinteisen kova, mutta ulkoinen epämukavuus ei päässyt pilaamaan mielialaani. Raamattuopiston aikainen ystäväni yli neljän vuosikymmenen takaa jakoi tuoreudella Jumalan sanan rukihista. Nautin joka hetkestä. Siitäkin, että sain vain istua ja ottaa vastaan jännittämättä, mitä ja miten suoriudun omasta puhe- tai musiikkiosuudestani.

Ystäväni esitti saarnassaan kiperiä kysymyksiä. Ne ympäröivät varsinaista teemaa, joka käsitteli kasvamistamme  ihmisinä. Nimen omaan hengellisinä ihmisinä. Kysymykset voisi oikeastaan koota yhden suuren kysymysmerkin taakse: Kuka sinua kasvattaa?

Raamattu on vastauksessaan hyvin selkeä. Kristillinen kasvu onnistuu vain silloin, kun Jumala – eli Kristus – saa olla kasvattajana. Kysymys on siitä Jeesuksen ja Hänen opetuksensa seuraamisesta, mistä puhutaan useita kertoja kaikissa evankeliumeissa. Kolossalaiskirje 2. ja 3.luvuissa apostoli kertoo, miten tämä toteutuu käytännössä. Ja ensimmäisessä kirjeessään Johannes puolestaan paljastaa, että ihmisen aito suhde Jumalaan tulee väistämättä näkyviin hänen suhteissaan toisiin ihmisiin.   Tämä on myrkkyä sellaisille henkilöille, joiden sisimmässä juurii vahva itsenäisyyden ja riippumattomuuden käsite. Mahdollisista kauniista sanoista huolimatta heidän aito rukouksensa kuuluu: – Tapahtukoon minun tahtoni.

Itsenäisen kasvatuksen ihailija ei kuitenkaan ole lainkaan niin vapaa kuin hän kuvittelee. Jos hän alentuu kysymään neuvoa Raamatulta, on vastaus selvä: silloin kasvattajina ovat maailma ja oma liha(Room.13.luku). Päivitetäänpä tuo oman aikamme kielelle. Tuloksena saamme: yleinen mielipide, läheisten vaikutuspiiri, muoti ja ajan ilmiöt, oman mielen-, nautinnon- ja mukavuudenhalut. Ja aivan viimeisinä vuosina on eräs kasvattaja kaapannut kaiken tuon ja vähän muutakin siipensä alle. Siksi aikamme suosituimman kasvattajan palkinto voidaan ilman epäilyksen häivääkään ojentaa SOMElle. Some ei enää juoksuta vain nuoria, vaan sen tarjoamaan pulpettiin on istuutunut suurin osa kansaa lähes vauvasta vaariin.

Ystäväni päätti puheensa kysymällä, koskeeko tämä seurakuntaa? Kyllä se koskee, valitettavasti. Nykyajan seurakunta mainostaa mielellään moniäänisyyttään. Emmekö ymmärrä, että juuri tuossa tavoitteessa piilee jo vahvasti orastavan sekasorron ainekset? Kenen ääni siellä pääsee kaikumaan?Jos jälleen antaisimme Raamatulle sananvuoron, tie kirkastuisi ja uhkaava sudenkuoppa paljastuisivat hetkessä(1.kor. luvut 12-14)

Jos seurakunta (jota yhä enemmän halutaan kutsua kirkoksi) on todella Kristuksen seurakunta, silloin siellä pitäisi vahvasti kuulua yhden äänen. Kristuksen äänen. Jos ihmiskunnan lisääntyvä pahoinvointi on hiipimässä seurakunnan kynnyksen sisäpuolelle, on syykin selvä. Kristuksen ääni on haudattu meidän moniäänisyytemme alle.

Mitä me siis tarvitsemme? Asennemuutosta, jota myös parannukseksi ja mielenmuutokseksi kutsutaan. Me tarvitsemme tietoista luovuttautumistamme Kristuksen kouluun. Ihan lapsen lailla, jos mielimme  taivasten valtakuntaan. Sitä asennetta ei tarvita vain kerran uskonratkaisua tehtäessä, vaan joka ikinen päivä valitessamme kenen neuvojen mukaan ajan iltaa kohden astelelemme.

Ei ole, vaikka jokin sitkeä ääni sisimmässä haraa itsepäisesti vastaan. Elämässä – ympärillä ja omassakin – sattuu ja tapahtuu niin selittämättömiä asioita, että niihin on mahdotonta liittää minkäänlaista logiikkaa. Näin siis ihmisjärjellä “fundeerattuna” – edesmennyttä valtiomiestämme siteeraten.

Yksikään meistä ei ole voinut valita omaa syntymäänsä. Kuka sen sitten teki? Yksi aloittaa taapertamisensa kultalusikka suussa, kun toinen heti liikkeelle päästyään etsii eineksensä Kalkutassa kaatopaikalta kilpaa rottien kanssa. Jos ylipäätänsä elää ensi askeliinsa saakka. Epistä, huutaa itsekkäämpikin tarkkailija. Mikä on se elämän lottorumpu, joka sylkäisee ihmisiä niin äärimmäisen eriarvoisille taipaleille?

Ennen kuin vastaan, käymme pikaisesti läpi muutamia yleistyksiä. Niihin vilkaisten luulemme löytävämme selityksen. Sitten jatkamme omaa polkuamme. Ajattelemme, että siinä on osuutemme yhteisestä vastuusta. Pitää huolta asioistamme ja pysyä poissa toisten tieltä.

Onko Suomeen syntyminen sinun lottovoittosi? Kun kuuntelee vallitsevaa tyytymättömyyttä, läheskään kaikki eivät näytä kokevan niin. Mitä pitemmiksi markettien herkkutiskit venyvät, sitä kiljuvammaksi tuntuu yltyvän nälkä. Vai viskasiko arpa peräti ns. “hyvään perheeseen”, jonka jälkikasvun pahoinvointia sitten ihmettelee koko naapurusto?

Sallimus. Siinäkö on kohtalo, mitä vastaan on turha pyristellä? Itään päin kallistunut ajattelu toteaa vain tyynesti joidenkin syntyneen onnettomien tähtien alla. Se on jumala sellaiselle ihmiselle, jolle syystä tai toisesta todelliseen Jumalaan tutustuminen on poissuljettu mahdollisuus. Sellaisen ihmisen Jumala kyllä sallii kulkea itse valitsemaansa tietä hamaan kuolemaan asti. Mutta mikään sallimus se ei ole vaan vähemmän järkevä valinta.

Mielenkiintoista mutta totta, että aivan ääripään lähtökuopista huolimatta kenenkään päämäärä ei ole sattuman kaupunki. Ympäristön ja kulttuurin merkityksiä väheksymättä elämä on valintojen polku. Toisilla on muita useampia mahdollisuuksia valita väärin. Kaikkein heikoimmat Jumala on valinnut meidän autettaviksemme. Voi – sitä kauhistuttavaa paikkaa suuren valtaistuimen edessä, kun länsimaalaiset takeltelevat vastauksiaan kysymykseen: “Mitä teitte näille kaikkein pienimmille, kun he kodittomina nääntyivät nälkään? Tiedättekö, että teitte sen minulle?” kysyy Jeesus.

Yhdestä voittoarvasta Raamattu kyllä puhuu. Siitä on kuitenkin sattumus ja sallimus kaukana. Jo kuningas Daavid kirjoitti ilosta hihkuen: “Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani.”(Ps.16:6) Eikä Daavidin riemua taivaan kirkkaudessa lainkaan himmennä se, että päävoitto meni jakoon – potin kuitenkaan silti pienentymättä.

Kaikille, jotka ottivat Hänet vastaan (Jeesuksen), Hän antoi voiman (oikeuden) tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat Hänen nimeensä. (Joh.1:12)

Voittoarpa odottaa jokaista. Joko sinä olet vastaanottanut omasi?

Elämme kylvämisen ja istuttamisen hektisimpiä päiviä. Jos se stadilaisesta tuntuu vieraalta, niin tervetuloa piipahtamaan täällä Mutkankylässä. Joka tontilla ovat emännät( ynnä osaavammat isännät) pyrstö pystyssä penkkiensä vierellä. Koko luonto ahertaa uuden odotuksessa. Linnut paahtavat tuhatta ja sataa korsi suussa ja uutta hakiessaan ne syöksyvät ohitseni rääkäisemässä: – Sori vaan, saarnamies, tämä tontti on varattu!
Kaikki hamuavat kasvua tietoisina siitä, että ilman vaivannäköä se ei onnistu. Mutta kuinkahan moni niistä pystypyrstöisistä ajattelee touhuunsa liittyvää Tuntematonta Tekijää. Raamatussa se kerrotaan: kasvu tulee Jumalalta. Se koskee jopa talouskasvua. Ateistinkin ryytimaa on kasvun suhteen täysin Jumalan armoilla.
Kasvua on montaa sorttia. Jotakin tavoitellaan ja jotakin toista vastaan taistellaan. On kasvua ylöspäin ja tuiki tärkeää juurtumista. Mutta liian helposti liitetään kasvun kasvonpiirteisiin suuruus, pituus, paino jne. Eräs kasvun heimo on niin vähän toivottua, että jopa sen todellisuutta on ainakin muutamalla rivillä perusteltava.
On kysymys kasvamisesta pienemmäksi.
Muistini kompostia penkoessa tuli mieleen kaksi pienuudesta kirjoittamaani laulua. Ensimmäinen parkaisi päivänvaloon lasten leirillä  joskus 80-luvulla. Se meni näin: Pienenä vain, pienenä vain. Mua auta säilymään pienenä vain. En tahdo suureksi milloinkaan pyrkiä. Pienenä vain, pienenä vain.
Sehän on selvä rukous, vai mitä? Ja mielenkiitoiseksi asian tekee se, että Jumala tapaa kuunnella rukouksia. Tuollaisiakin. Mistäkö sen tiedän?
No – kun itse olen muutaman kerran unohtanut tämän rukoukseni, niin Jumala on lupauksilleen uskollisena pitänyt sopimuksesta kiinni. Ja sen seurauksena meille on tullut muutamia kolareita. Niissä tosin on muotoiltu vain minun peltejäni. Jumala on auttanut korjauksissa, mutta ei ole nähnyt tarpeelliseksi pyytää koskaan anteeksi.
Toinen laulu tämän vuosituhannen tuotetta ja tunnetumpi. Jos et voi pidätellä uteliaisuuttasi, niin löydät sen ensimmäiseltä levyltäni “Hyvää matkaa!” Laulun nimi on: Pienin askelin. Siinä on rennompi meininki tekijän vuosirenkaista huolimatta, mutta samalla ripaus kolareiden opettamaa nöyryyttä elämän liikennevilinässä. Pienin askelin, Herra, pienin askelin tahdon seurata Sua halki elämän…Auta, etten matkalla juokse harhaan polulta…Sinä tiedät, milloin kotiin saavutaan.
  Uskotko sinä, että Herraa voi seurata suurin – tai pitkin askelin? Mielessäni näen monen lukijan hymyilevän. On siis tullut sielläkin yritettyä. Voiman tunnossa on heitetty vilkku päälle, ja ei muuta kuin ohitukseen. “Siunaa Sinä, Herra!”
Ja jälleen Hän kuuli rukouksen. Matka ohituskaistalla tyssäsi ja ymmärrys palasi käsittämään, kenen tulee seurata ja Ketä. Nämä ovat jokaisen ihmisen koeistutuksia. Niiden kasvutuloksista harvemmin kerskaillaan.
Onko sitten kerta kaikkiaan väärin pyrkiä suureksi?
Tuskin niinkään voi sanoa. Mutta kyllä sen tien valinneen on syytä hankkia vahva rokote pettymyksiä vastaan. Ja oman suuruuden saavuttamiseksi ei ole enää varaa haikailla toisten hyvinvoinnin puolesta. Ja lopulta huipulle päästyään huomaa, kuinka yksinäistä ja tuulista siellä onkaan.
Apostoli Paavalia kutsutaan yhä kristittyjen keskuudessa suureksi. Kuitenkin hän heitti kaiken roskikseen Kristuksen tuntemisen rinnalla. Hän sanoi, että jos itseään kehumaan pitää ryhtyä, niin hänellä ei ole pistää pottiin kuin oma heikkoutensa. Johannes Kastaja oli samoilla linjoilla sanoessaan: – Hänen(Kristuksen) tulee kasvaa ja minun vähetä.
Ja mitä kaikkea pieneksi päin kasvaminen toikaan noiden miesten elämään. Kokemuksia ja kärsimyksiä, joita kukaan täyspäinen ihminen ei kohdalleen toivo. Siksi voidaankin sanoa, että pieneksi kasvaminen on oppiaineena mahdollista vain Kristuksen koulussa. Kaikkialla muualla sen voi todetakin bluffiksi.
Saas nähdä, montako senttiä taas lähtee tänä kesänä! 

Joskus se sormi menee vielä aikuisenakin suuhun. Joko totaalisen tylsistymisen seurauksena, tai sitten silloin, jos tapahtumia kertyy nopeassa tempossa niin viljalti, ettei ehdi edes ihmetellä.
Minulle on nyt kolahtanut sitten viimeisen kirjoitukseni tämä jälkimmäinen vaihtoehto. Tekisi mieli kutsua Tapani Kansa kylään laulamaan oman aikansa ja runsaiden kokemustensa hittiä: “Mistä alkaisin?”
Kokemusten piiri on totisesti laajentunut ihan kirjaimellisesti. Liikkeelle voitaisiin lähteä vaikka pallolaajennuksesta ja sen yhteydessä neljästä yöstä espanjalaisessa lasaretissa. Hyvin nopeasti laajentumisprosessi eteni pääkopan sisäpuolelle, kunnes kuupan reunat tulivat vastaan. Silloin alkoi niin sanotusti puristaa – eli lääketieteen termeillä – ahdistaa. Ei kuulemma mitenkään harvinaista tämän kaltaisissa tilanteissa.
Marbellan sairaalassa maatessani muistin miettineeni kolme vuosikymmentä aikaisemmin, että miltähän tuntuisi joutua täkäläiseen hoitolaitokseen – vieläpä kielitaidottomana. Nyt visiointini sai osittaisen vastauksen. Jännittämistä espanjalaisen hoitokäytännön kohteena riitti hyvinkin omiksi tarpeiksi, vaikka pystyin kaiken aikaa kysellen olemaan kärryillä siitä, mitä kulloinkin on tekeillä ja suunnitteilla.
Jouduin häveten tunnustamaan itselleni, että vuosikymmenien takaiset rempseät rohkaisuyritykseni mahtoivat jäädä tuloksiltaan sangen laihoiksi. Toisaalta ymmärsin tärkeimmäksi laupeudenteoksi pelkästään sen, että kävin ahkerasti sairaalaan joutuneita suomalaisia tapaamassa. Siinä – ja vähintään sen verran – onnistuin astumaan sisälle espanjalaiseen hoitokulttuuriin.
No – päässä ampiaspesää pyöritellen kotiuduin hoito-ohjeiden kanssa. Ikävä omaisten pariin oli polttava. Kuuden päivän kuluttua nousin tuliterän stenttini kanssa koneeseen ja kohti Hannelen kainaloa. Vaikka sairaskertomusta voisi palstatolkulla jatkaa, lopetan sen tähän. Elän tänään.
Jaakko Löytty totesi olevansa kahden maan kansalainen. Pistänpä pokkana yhden paremmaksi. Jos nyt jätän lopullisen kotimaani hoidetun sydämeni aarteeksi ja keskityn jälleen kerran elämään suomalaisena Espanjassa ja espanjansuomalaisen Suomessa. Uskokaa pois, se osaa olla välistä ylitsepursuavan hämmentävää. Niin eri tavalla voi asioista ajatella, niitä toimitella ja jonkinlaisia tavoitteitakin asetella.
Hannele on meistä se, joka on saanut kyseenalaisen ilon olla useammin matkan päällä. Voi teitä joitakin onnettomia, jotka jaksatte hänen osaansa kadehtia. “Eikö se ole ihanaa, kun saa noin usein matkustaa”, he huudahtelevat.
Kuulkaa, ihan oikeasti: ei se enää muutaman kerran jälkeen ole. Mitä tuumisit itse siitä, että eräänä päivänä sinulta häviääkin tunto siitä, mihin sinä kuulut? Mistä olet lähtenyt ja minne käyt matkasi nyt, jos näin runolliseksi heittäydytään. Ja millainen on sen kuusen ääni, jonka juurella asunto?
Sillä juuria me tarvitsemme jokainen voidaksemme hyvin. Ja siksi nämä juurettomuuden kysymykset vievät uskossa elävän ihmisen ajatukset oikotietä kaikkein tärkeimpään. Hengellinen oppi-isäni Mauri Víksten sanoi jo 80-luvulla, että nykypäivän ihmisestä on tullut jälleen paimentolainen. Lukemattomat hengelliset laulut ammentavat tunteensa kristityn taivasikävästä. Jostakin todellisesta kodista, missä remontin ja jokapäiväisen ylläpidon huolet ovat iäksi takana. Pysyvästi unohduksissa.
Näitä tämän pohdiskelun viime rivejä Fuengirolan rantakadun varrella laatiessani olen kiitollinen Jeesukselle, että Hän on valmistanut minulle ja rakkaalle Hannelelle valmiin kodin. Kaksi paimentolaista saavat katoamattoman soppensa. Emmekä tällää kylttiä ovenpieleen: yksityisalue, pääsy kielletty! Joka ilta soittelemme ja siunaamme rakkaitamme tällä taivasikävällä.
Perillä meiltä ei ihastelu pääty. Milloinkaan.

Harvoja asioita on vertailtu niin paljon kuin uskontoja. Kun oikein ajatellaan, se on samaan aikaan sekä hupaista että epätoivoista puuhaa. Miksi?

Jos lähtökohdaksi otetaan sana “uskonto”, siirrytään jo lähtöruudussa metafyysisille alueille. Ja epätoivo nousee siitä, ettei kukaan tavallista leipää syövä ihminen voi väittää tietävänsä, millä tavalla joku toinen harrastamansa uskomuksen sisällön mieltää. Analyysin lopputulos on virhemarginaaliltaan paljon hatarampi kuin puolueiden vaaligallupit ja kaiken lisäksi se on epäreilu. Taas voidaan kysyä: miksi?

Vaikka puettaisiin erotuomarin raitapaita päälle, ei kukaan ole vertailluissaan puolueeton. Omat mieltymykset ja ennakkoluulot ratkaisevat paljon siinä, millä asenteella taklaamme toisella tavalla uskovia. Suuri virhe onkin siinä, että me näissä omantunnon kysymyksissä luotamme omiin tuntosarviimme kuin pässi omiinsa.

Vieläkö löytyy jotakin postia Jobilta, mikä tekee uskontojen vertailusta loton kaltaista tuuripeliä?

Löytyypä hyvinkin. Vaikka kaikki eivät sielun olemassa oloa myönnäkään, niin sielullisuuden merkitys on useimpien tiedossa. Samaan käsitysten kategoriaan kuuluu henkisyys ja sinne on sijoitettava myös materialistien ja humanistien kavahtama hengellisyys. Jokaisessa mylläävät jossakin määrin sielullisuuden efektit. Tosin spontaaniset ilmaisut ovat espanjalaisessa futiskatsomossa voimakkaampia kuin suomalaisten potkupallo-ottelussa – ainakin selvin päin. Valitettavasti sielullisuus ei kaihda kirkkosaleja ja minareettejakaan. Siksi mukavilla tai vähemmän kiehtovilla fiiliksillä ei uskontojen paremmuutta voi määritellä.

Yleisimpiä ansaan ajoja tapahtuu silloin, kun henkisyyttä ei kyetä erottamaan hengellisyydestä. Siksi esim. joogasta on tullut monille kristittynä itseään pitäville ihan salonkikelpoinen henkinen ravintolisä. Eikö se sitten sitä ole?

No ei. Otetaanpa pieni pätkä rautalankaa. Henkisyys on jotakin, mitä voit harrastaa, harjoitella. Sen usein kyseenalaisiin saloihin voi päästä keskittymällä ja erilaisten mietiskelymetodien avulla. Ne reitit eivät koskaan johda ihmistä hengellisyyteen.

Miksi minä olen Jeesusta seuraamaan pyrkivä kristitty? Miksi en ole edes kokeilun vuoksi flopannut aidan yli maistelemaan muuta ruohostoa?

Henkisyyteen voit siis sukeltaa aikaa uhraamalla kuin mereen ainakin. Hengellisyys annetaan ihmiselle hänen itsensä ulkopuolelta. Raamattu vakuuttaa kerran toisensa jälkeen, että väärentämätön hengellinen elämä on Jumalan lahja. Se annetaan ihmiselle sulasta armosta, ilmaan minkäänlaisia saavutuksia ja suunnitelmallisia pyrkimyksiä. Kuten minutkin, Jumala pelastaa hädässä Hänen apuaan huutavan ihmisen juuri sellaisena kuin hän silloin sattuukin olemaan. Muutokset seuraavat myöhemmin. Jumalan aikataululla.

Tarttuiko tästä mitään sinun haaviisi? Uhraa kuitenkin vertailussasi tovin aikaa seuraavan väittämän pohdiskeluun: kristinusko ei ole itse asiassa uskonto lainkaan yhtä vähän kuin uskonnollinen elämäntapa. Todellinen kristinusko on uusi elämä Kristuksessa. Sitä sopii kokeilla. Sillä on takuu. “Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tietämään, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani”(Jeesus) Johanneksen evankeliumi 7:17. 

Ne ovat lapsen kasvot.
Mutta sittenkään emme tahdo sanoa: sen pituinen se. Tai: oi – niitä onnen aikoja. Kyllä Jumala on luonut meidät onnen etsijöiksi. Eikä vain etsijöiksi, vaan myöskin löytäjiksi.
Onnen onkiminen onkin sitten aivan toinen juttu. Mielikuva täydentyy, jos kuvittelet itsesi kykkimässä pilkkiavannon äärellä. Tiedät kyllä, että jään alla liikkuu isoa saalista. Mutta missä se piilee? Ja yleensä jää sulaa uimavedeksi, ja suuri saalis kutistuu sinteiksi.
Sellaista on ihmisen onnen etsintä, jos se jää erilaisten lottoarvontojen varaan. Se kuuluisa maalaisjärki puheenvuoron saadessaan sanoisi heti, että mahdollisuudet ovat olemattomat. Valitettavasti sitä ääntä kuunnellaan liian harvoin. Enemmän toista joka vakuuttaa: isoa kalaa kannattaa aina pyytää.
Nämä ovat perusasetelmat sille tosiasialle, että maailmassa on aivan liikaa onnettomia ihmisiä. Onnelle asetetaan vääriä odotuksia. Toisin sanoen: onnea etsitään vääristä paikoista.
Aurinko on onnellisten kasvojen symboli. Paitsi sisäistä mielihyvää, hymyileminen tekee hyvää kaikille kasvoille. Hymy on omien kasvolihaksien kuntosali. Paljon hymyilemällä jätämme plastiikkakirurgit puukkoineen vyötärön korkeudelle. Ja – mikä mahtavaa, hymy voi tarttua. Usko pois, suomalainen: se todellakin voi!
Siksi viisaus paljastuukin siinä, paljonko lasten seura meitä kiinnostaa. Miten sinä määrittelet sen, mikä on lapsellista ja mikä taas aikuiselle kuuluvaa? Milloin viimeksi olet kuunnellut lapsen hymysuin tekemiä havaintoja ihmeellisestä maailmastamme? Onko hymy tarttunut – edes hetkeksi? Vai hymähteletkö vain lapsen lapsellisuudelle?
Ajatellaanpa sitten sitä niin sanottua aikuisuutta. Oletko esim. tupakoitsija? Uskallatko ihan rehellisesti pysähtyä ajattelemaan, miten lapsellisen typerää puuhaa tupakoiminen on? Se ei vain näytä siltä, vaan se todella sitä on. Siinä ei ole järjen hiventäkään, eikä se tupakkateollisuuden lisäksi ole tehnyt ketään onnelliseksikaan.
Suurilla viisauksilla ei ole parasta ennen päiväystä. Hovirunoilija Aasaf päättää psalmin 73 toteamalla: – Minun onneni on olla lähellä Jumalaa.
Ei Aasaf koko aikaa temppelissä istunut onnea vaaliessaan. Hän yksinkertaisesti luotti Jumalan varjelukseen ja rukoili Hänen johdatustaan. Ajattomuudessaan ylivertainen neuvo kaikille onnen etsijöille. Sinäkin voit huoletta luopua onnesi pilkkimisestä. Raamatussa sanotaan, että kun me lähestymme Jumalaa, niin Hän lähestyy meitä. Siinä kohti käymisessä ihmisen askel on pieni, mutta se riittää. Lopputuloksena molemmat hymyilevät. Sinä Jumalan läheisyydestä ja Jumala siitä, että sinä halusit Hänen lähelleen.
Tahdotko sinä onnen kasvot?

Maailmamme on juuri nyt jännittynyt poikkeukselliseen epävarmuuden tilaan. Suurvaltojen johtajat ovat sumeilematta paljastaneet pyrkivänsä voimakkaampaan maailmanhallintaan. Kylmän sodan jälkeen sulanut jännitys on viimeistään USA:n presidentinvaalien jälkeen tiivistynyt nopeasti. Donald Trump on vannonut tekevänsä Amerikasta jälleen suuren. Vastaavasti Vladimir Putin on jo aikaisemmin asettanut tavoitteeksi palauttaa Venäjälle sen entinen suurvalta-asema ja vankempi sotilasmahti. Ja kolmanneksi suurvaikuttajaksi on ilmoittautunut Kiina. Sen laajentumishaluille löytyy selitys myös sekä tilan-, että raaka-aineiden kasvavista tarpeista.

Muu maailma on tässä mittelössä joutumassa katsomoon. EU on osoittautumassa pelottavan voimattomaksi. Se ei kykene ratkaisemaan edes sisäisiä erimielisyyksiään. Syystäkin on esille nostettu huoli siitä, että tulevaisuuden suuret suuntaviivat ja etupiirit määritellään Euroopan pään ylitse. Osana on jäädä suurvaltojen armoille. YK:stakaan ei näytä olevan muuhun kuin sorvaamaan Israelia sortavia päätöksiä.

Eri puolilta maailmaa kiirii viestejä siitä, kuinka ahdistus on lisääntynyt kaikkien ikäryhmien keskuudessa. Olemme tulleet Jeesuksen ilmoittamaan aikaan: “Ihmiset menehtyvät pelätessään ja odottaessaan sitä, mikä kohtaa maanpiiriä…”(Lk.21:26). Fanatismi ja omien etujen suojelu nostaa ihmisryhmiä toisiaan vastaan. Tämä näkyy epäluuloisuutena, jonka pienet lapset helposti huomaavat vanhempien käytöksestä.

Joko seuraavat Jeesuksen sanat herättäisivät kiinnostusta? “Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon”(Mt.11:28). Pelko ja epävarmuus ovat raskaita taakkoja kenen tahansa kannettavaksi. Päivä päivältä ne syövät voimavaroja, joita niin kipeästi tarvittaisiin tulevien aikojen rakennusaineiksi. Monet, aivan liian monet luopuvat toivosta ja vaeltaa laahustavat eteenpäin ilman tietoista päämäärää. He kokevat olevansa kohtalon armoilla.

Edellä mainituista – ja monista muista – syistä johtuen evankeliumin sanoma on nyt tarpeellisempi kuin koskaan. Jumala on luvannut antaa jokaiselle Hänen apuaan vilpittömästi etsivälle tulevaisuuden ja toivon(Jer.29:11). Se tapahtuu siten, että avuttomuutensa tiedostava ihminen nöyrtyen polvistuu Jeesuksen eteen. Kaikille, jotka siinä syntinsä tunnustaen antavat elämänsä Hänen käsiinsä pääsevät Jumalan armoihin. Se on maailman turvallisin paikka. Jumalan käsissä olevalle ihmiselle ei tapahdu mitään sattumalta. Niistä käsistä ei mikään valtarakennelma kykene Jeesukseen turvautuvaa riistämään.

Jumalan armossa elävälle ihmiselle paras on edessäpäin. Näytti tai tuntui tänään miten hyvältä tai huonolta tahansa.

Vuodenvaihde on inventaarien ja tilastonikkareiden sesonkiaikaa. Viime aikoina tosin on keksitty uusi lääke sijoittajien yöunia tasapainoittamaan (tai sotkemaan). Sitä kutsutaan kvartaalitaloudeksi. Poliitikkojen vastaava potenssilääke tunnetaan kuukausittaisina kannatusmittauksina.

Kuinka paljon mieltä kaikessa tuollaisissa on, sitä en ole kykeneväinen mittaamaan. Jumalan palvelijana tosin elän ihmisten keskellä hyvinkin voimakkaiden polarisaatioden ilmapiirissä. Kun keskustelu lipuu hengellisille vesille, nousevat vahvasti pintaan alku ja loppu. Aloittaminen ja tahdonmukainen tai väistämätön lopettaminen.

Ihminen on aina luottanut liikaa tuleviin päiviin. Tuollainen naivi hyväuskoisuus ei merkitse samaa kuin usko tulevaisuuteen. Tulevien päivien varaan heittäytyminen pistää ajopuuteorian käytäntöön. Tulevaisuuteen uskominen vaatii enemmän konkreettisia perusteita. Millaisia ovat ne pilarit, joiden varassa tulevaisuus esittäytyy turvallisena – jopa houkuttelevana?

Oman – ja miljoonien muiden – kokemuksen mukaan Jumalan lahjoittama usko täydelliseen pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta on valoisan tulevaisuuden mittarissa ylivoimainen. Mutta silloin on parasta luopua almanakasta sovinnolla. Jos tavoitteena on toivo paremmasta, niin kvartaali on liian pitkä ja vuosi auttamatta lyhyt aika onnellisuuden ja mielenrauhan saavuttamiseksi.

Että mitäkö tarkoitan? Sitä vain, että Jumalan käteen on parasta tarttua tänään, jos sitä tarjotaan. Ei sitten joskus, kun sattuu olemaan muilta kiireiltä aikaa – tai ambulanssissa kuunnellen sireenien soittamaa omaa loppusoittoansa.

Yhtä suuri harha on odottaa taivaallista pikaonnelaa. Jos sen on tultava tähän ja nyt justiinsa, ei pidä erehtyä Jumalan lähtevän mukaan siihen peliin. Onnellisuuden aamu valkenee koko kauneudessaan vasta viimeisen auringonlaskun jälkeen. Silloin, kun kaikki kellot ovat pysähtyneet.

Älä siksi Sinäkään lähesty tulevaa vuodenvaihdetta menetettyjä mahdollisuuksia surren tai tulevien päivien järistyksiä peläten. Näitä riviä lukiessasi elät juuri niitä hetkiä, jolloin Jumalan käsi ojentuu puoleesi täynnä toivosta rikasta tulevaisuutta. Jos et usko minua, niin usko ainakin Jumalaa. Hän nimittäin lupaa Jokaiselle Häntä avukseen huutavalle ihmiselle tulevaisuuden ja toivon. (Jer.29:11)

Kas, siitä alkaa aika, jonka vaihteita ei tarvitse, ei kannata eikä edes voi mitata.